millaisia ääniä kuulitte synnärillä?

Mutta mä olenkin itse se huutaja, tiedä sitten, olinko silloin ainoana aiheuttamassa muissa paniikkia. :)

Vaikka oli kaikki huoneet täynnä.

joskus muinoin synnytysosastot laitettu sairaalan ylimpiin kerroksiin ettei synnyttäjien huudot kuuluisi kadulle asti?

Mua saattanut kätilö oli vähän sen oloinen, että " hohhoijjaa" , en tiedä sitten, oliko kauankin ja ehkä turhaan huutanut pitkään..?



Toisella kertaa en kuullut mitään, vaikka synnäri oli niin täynnä, että mekin jouduttiin vähän jonottamaan vuoroamme.



Itse en karjunut ainakaan muistaakseni.

huonees mis olin ite joku huusi ottakaa se ulos saatana siihen kätilö tokas vaan et jotakuta sattuu

Osastolla jäi mieleen se, kun kuuli muiden vauvojen itkua, muttei kertaakaan oman lapsen.

heti synnytyksen jälkeen vaikka en muutoin ikinä. Johtuu varmaan niistä synnytyshormoneista jotka löystävät paikkoja. Korvatulppia mukaan, mulla ei ollut! Vauvan itkun kyllä kuulee, mutta vaimenee vähän se hirveä taustameteli.



Saliin en ole kummallakaan kerralla kuullut mitään. Eikä kun mies muuten kuuli ekalla kerralla kun joku kiljui...

Kieltämättä oli hirvittävää kuunneltavaa, kun itse olin ensikertalainen...

Oli kiva ensisynnyttäjänä kuunnella sitä maailmanlopun meininkiä. Muita ääniä ei sitten kuulunutkaan, taisivat peittyä sen naisen eläimelliseen huutoon.

Alkoi pelottaa vaikka tiesin mitä on edessä.

Äitini kertoi, että synnärillä joku oli huutanut äitiään!!!

eipä nuo huudot hätkäyttäneet, todettiin vain miehen kanssa että jollain ei ole nyt kivaa... vauvan itkusta tuumattiin että ollapa jo tuolla asti :)

pitkiä aikoja, ajattelin että voi perhe parkoja, jos sama meno jatkuu kotona. JA nuo vauvat ei siis olleet mitään juuri syntyneitä, vaan päivän-pari vanhoja.

huoneessa, ei mitenkään kovin kovaa. Sitten kuului vauvan itkua, ja minuakin itketti, kun tuntui ettei oma synny millään. Pitikin sitten mennä leikkaussaliin, siellä ei kuulunut mitään. Itse huusin kyllä kovasti ennen leikkausta. Seuraavilla kerroilla en kuullut muiden ääniä.

Mutta huuto olikin mun ainoa kivunlievitys, joten ei hävetä yhtään ;)

Kahdella kertaa kuului kirkumista onneksi vaimeasti. Menen ihan paniikkiin jos joku kirkuu kuin kuoleman hädässä. Olenkin miettinyt että ottaisin mukaan korvatullat.

Joku karjui ja ulvoi kuin hitaasti tapettu ois, siinä vaiheessa (rv 38) tuli mieleen, voisko vielä perua...

Sattui niin perkeleesti, etten kuullut edes mitä mies ja kätilö vieressä juttelivat. Muistan kyllä itse huutaneeni.

lähinnä ponnistusvaiheen karjuntaa ponnistuksen " tueksi" tai kivusta, ja molemmilla kerroilla myös sitten vauvojen itkua ja olin myös harmissani ettei itse jo ollu siinä vaiheessa.

Tuntui, kuin olisin mieheni kanssa ollut aivan yksin suuressa sairaalassa. En huomioinut ketään muita ihmisiä esim. käytävillä tms. vaikka kävelin pitkiäkin aikoja käynnistyksen vuoksi.



Synnytysosastollakin koin olevani koko sairaalan ainoa potilas, kuten osastolla jälkeenpäinkin (olin yksin huoneessa).



Koin myös, että koko henkilökunta oli sillä hetkellä VAIN minua ja vauvaani varten (vaikka näin ei todellisuudessa tietenkään ollut :))



Toisen lapsen kohdalla olinkin jo se " kokenut" potilas, joka jätettiin täysin huomioimatta ja minun äidin taitoihini luotettiin täysin. Tunsin siis olevani yksi satojen joukossa...

No..koko sen nelituntisen ajan mitä olin siellä lepohuoneessa osaston toisesta päästä kuului aiWan järkkyttävää huuutoa.. niin ku ois sikaa tapettu..hirvee eläimellinen huuto. tuli sitten itellekki ihana " turvallinen olo" .. tokakerralla kuulu viereisestä salista huutoa ilmeisesti ponnistusvaiheessa jota ei onneksi kestäny neljää tuntia..