Minkä ikäisenä itse menit päivähoitoon, kuinka pahat traumat jäi?

Mulle ei ole traumoja jäänyt, mutta äidilleni on

Mummon kanssa jonkin aikaa, sitten meninkin kouluun. Traumoista sen verran, että oli pakko syödä puurolautanen tyhjäksi joka aamu.

Olen mielestäni normaali eikä traumoja ole jäänyt.

70- luvun alkupuolta elettiin.

Mielestäni olen normaali ihminen, akateemisesti koulutettu, en ole riippuvainen päihteistä, en ole väkivaltainen, ym. En myöskään ole ainakaan tietoisesti kokenut turvattomuutta.

kun äiti " hylkää"

vuoden kun olin jonku aikaa päiväkodissa. Itse en muista ajasta mitään. Sitten vajaasta 3 v uoden iästä asti olen ollut kotihoidossa eikä siitäkään traumoja vaikka olen ollut ainukainen eikä mitään kerhoja jne. järjestettyjä harrastushetkiä ole ollutkaan..

ei pahempia traumoja, kotona olisin varmaan tullut pelokkaammaksi.

kateellinen olin hoidossa oleville kavereille. Itsellä ei ollut kaveria kenen kanssa päivisin leikkiä, olin lisäksi ainut lapsi. Omani saavat nauttia päivähoidon antimista

leikkikoulussa oli 3h päivässä kolmivuotiaasta lähtien.



Kotihoidosta jäi traumoja: äidillä ei nuppi kestäyt sitä himassa kökkimistä ja hän sai aivan hillittömiä raivareita milloin mistäkin. Oli myös silminnähden onneton - tajusin sen jo pienenä.



Sitä en koskaan lapslleni haluaisi. Niinpä en pakottaudu jäämään kotiin jonkin uuden normintuputuksen takia.

Uhrautunut äiti ei ole niin kivaa seuraa. Lisäksi minulla oli vaikeuksia luoda ystävyyssuhteita, ja olinkin usein se 3. pyörä. EI tehnyt hyvää itsetunnolle, ei.

Vaikka mut sitten joskus 2-3v pudotettiin korkealta liukumäestä asfaltille niin että sain aivotärähdyksen ja jouduin kuulemma sairaalaan. Sen jälkeen jatkoin puistotädillä, joka ei ollut yhtään mukava paikka, minua kiusattiin siellä.

Mutta minua hoiti isovanhemmat ja äidin sisarukset ja myöhemin perhepäivähoitaja, mutta enimmäkseen meillä oli kotona hoitaja.

Ei ole jäänyt traumoja.

ja niinkuin joku edellinen mainitsi niistä äidin raivareista, niin meilläkin oli niitä.



Mulla on huono itsetunto, vähättelen itseäni, tuntuu etten osaa mitään. Olen myös aivan taukki ihmissuhteissa, ja tuntuu etten osaa käyttäytyä.

Huomaahan sen tälläkin palstalla..ei selväpäisten kirjoituksia! Kaikki sektio, imetys, läski, haukutaan nimet jne hulluudet..

Tykkäsin todella ja tuo oli sopiva määrä.

Eskari-iässä kävin vain seurakunnan kerhossa kerta viikossa. Se oli liian vähän sekä äidin että minun kannalta. Muistan vieläkin miten stressaantunut ja oman ajan kaipuinen äiti oli.

menin pph:lle, mulla oli ikävuosina 1-7 kolme eri pph:aa ja kaikki olivat ihania. He ovat edelleen ystäviä ja käyn ajoittain heitä tapaamassa. Viimeisimmät heistä jopa pitivät meitä kahta hoitolasta mukana mökillään (öitä), oli aivan ihanaa. Olin ainoa lapsi joten mukavaa kun oli seuraa.



En ole mielestäni millään lailla traumatisoitunut, suhteet vanhempiin läheiset ja olen aina ollut ulospäinsuuntautunutja sosiaalinen.

Saman olen tarjonnut omille lapsilleni, kotihoito on niin hyvä pohja elämälle.



t. kolmen onnellisen lapsen äiti

En ole läheisissä väleissä äitini kanssa. Minulla oli nuorena itsetunto-ongelmia. Olin masentunut. Hain hyväksyntää monin tavoin. Mutta mistään en ole katkera. Minä olen itse oman onneni seppä. Olen raivannut tieni tasapainoiseksi aikuiseksi aikuisälläni. On aivan turha syyttää lapsuutta kaikesta. Itse voi itsensä eteen tehdä paljon.



Sitä paitsi en edes tykkää äitini kaltaisista ihmisistä. Olen hyvin erilainen. Olisikin ollut lähinnä painajaista viettää vaikka kouluikään asti hänen kanssaan aikaani. Huh.



Päiväkodissa oli kivaa ja koulussa oli kivaa.

Minä en ole ollut kunnallisessa päivähoidossa, koska 70-luvulla hyvätuloiset perheet eivät olleet kunnalliseen päivähoitoon oikeutettuja. Ensin oli hoitaja kotona alle vuoden ikäisenä, se oli kamala kokemus. Sen jälkeen kaksi itse etsittyä hoitopaikkaa pph-tyyliin yhdistettynä seurakunnan tarjoamiin kerhoihin. Koin menettäväni paljon kun muut lapste olivat päiväkodeissa, joissa oli samat ihmiset, samat kaverit ja paljon hauskaa tekemistä.



Kysymättäkin ehkä selvää, että olen vankkumaton subjektiivisen päivähoidon kannattaja.