Missä kulkee raja että alkaa olla liian paljon lähimmäisen surussa tukena? Asia koskettaa minua tällä hetkellä paljon.

Olen tukena ystävälleni jota kohtasi suurin mahdollinen suru. Niin kaikki tosiystävät olisivat. Haluan olla. Mieheni on huolestunut, koska olen alkanut valvoa öisin, kun olen ahdistunut ystävän surusta. Hän sanoi, että minun pitäisi ehkä puhua vähän vähemmän ystävän kanssa puhelimessa. Minä uskon, että valvomiseni on ohimenevää ja että omankin elämän jollain tapaa sekoittuminen nyt on vain ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Jos joudun hakemaan masennuslääkkeitä, sanon ehkä siinä vaiheessa, että nyt minun täytyy ottaa hiukan välimatkaa suruusi. Tai suruumme, osittainhan se on myös minun suruni kun kyseessä on rakas ihminen.



Mitä mieltä?