Miksi on niin vaikea hyväksyä että oma lapsi on ns. erityislapsi? ev

muitakin kuin adhd- ja vastaavanlaisia lapsia) tehdä väkisin vielä erityisempi? Vai kysyttäiskö toisinpäin, että onko erityislapsesta pakko yrittää tehdä ns. normaali? Eikö sosiaali-, terveys- ja opetusalalla hyväksy yhtään erityisyyttä? Onko se kenties taakka heille?

toisesta ihmisestä?

Ap

...pitää olla supervahva itsetunto, että tuon haasteen kestää...

MIKSI lapsen " erityisyys" pitäis tuoda jatkuvasti esille? Lapsiahan hekin ovat ja monessa asiassa ihan samanlaisia kuin " normaalit" lapsetkin.

Olen itse se äiti!



Ap

Jokainen haaveilee hyvin käyttäytyvästä, osaavasta ja taitavasta lapsesta, ainakin raskaus-aikana. Se pitää kuitenkin muistaa, että oli lapsi millainen tahansa, miten erityinen tahansa, hän on luotu tänne jostakin syystä! Jokaisella elämällä on jonkinlainen vaikutus toisiin ihmisiin, läheisiin. Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Kukaan ei ole täydellinen!

e-lapsen äitinä saan jatkuvasti tuijotusta postissa, pankissa- missä vaan lapsen kanssa liikun- erityisyys näkyy ja kuuluu...

t. nro 5- itsekin hiekkalaatikolla istunut ja kuunnellut vierestä mitä diagnooseja muuta omalle lapselleni antavat-

aikalailla kiusallista...

T. kahden kv-adoptoidun tytön äiti :)

Erilaisuuden hyväksyminen on suomalaisuudelle vaikeaa...

minään ongelmana. Tietysti se teettää lisätyötä jne eikä kaikki ole aina hauskaa, mutta meillä arki vaan on tällaista.



Mutta uskon kyllä ettei se aina ole helppoa, riippuu paljon lapsen erityisyydestä, vanhempien saamasta tuesta ja niistä ympärillä olevista ihmisistä joihin törmää jatkuvasti. Meillä onneksi lapsen vamma on ollut alusta asti selkeä (down) eli lähes kaikilla on jonkinlainen kuva asiasta. Toki noita omia diagnooseja saa kuulla ja toisinaan typerät kommentit ärsyttää todella :/ Onneksi valtaosa tapaamistamme ihmisistä on (ainakin päälisin puolin) suhtautuneet lapseen ihan normaalisti, joten nuo typeryydet voinee sitten laskea sanojiensa risteiksi.



Oma juttunsa tietty on se kun näkee terveiden lasten menevän kehityksessä kohisten ohi. Meillä se onneksi(?) ikätoverit menivät ohi niin varhaisessa vaiheessa että ajatukseen tottui nopeasti. Mutta tokihan se välistä kirpaisee kun huomaa taas uuden vauva-sukupolven kasvavan ja lähtevän kävelemään oman 2v:n liikkuessa vielä ryömimällä. Mutta kyllä mekin vielä kun aika on kypsä... ;o)



Voimia ap:lle!

ja todettiin, että huoleni oli pitänyt paikkansa. Häiriö ei ole mitenkään paha, mutta rasittaa varmaan lasta hirveästi kun ei ymmärrä asioita samoin kuin muut, oppiminen on hirveän vaikeaa ja sitten on niitä ihme maneereja kuten vauvapuhe ja toisaaltaa sulkeutuu välillä täysin omaan maailmaansa.

ja olen itseni kannalta hyväksynyt sen että lapsemme on erityislapsi, mutta sitä miten suuria vaikeuksia lapsella on ja kuinka paljon hän on joutunut kärsimään vaikeuksiensa takia en voi hyväksyä. Hänellä ei esim. ole kotioloissa yhtään kaveria, on joutunut kaveripiirin ulkopuolelle koska käyttäytyminen poikkeaa todella paljon " normaalista" , koulutyö aiheuttaa suurta tuskaa jne.



Lapsemme erityisyys huomattiin n. 3-vuotiaana (tosin itse vaistosin jonkin olevan vialla jo lapsen ollessa vauvaikäinen) ja silloin olin varma että ongelmat ratkeavat ennen koulun alkua, mutta näin ei käynyt. Nyt on neljäs luokka lopuillaan ja yläaste häämöttää ja tiedän että ongelmat eivät tule ratkeamaan kokonaan koskaan vaan lapsemme tulee taistelemaan vaikeuksiensa kanssa koko ikänsä. Toivottavasti hän kuitenkin pystyy aikuistuessaan huolehtimaan itsestään ja saa hankittua itselleen ammatin.



Välillä kirpaisee todella kovasti kun huomaa miten paljon lapseni eroaa muista ikäisistään.



Erityislapsen vanhemmuus on ainakin mulla aaltoliikettä; yleensä on asian kanssa sinut mutta sitten aina välillä tulee aallonpohja ja masennus, kaikki tuntuu toivottomalta.

niin kuuluukin tuntea. on hyvinkin tervettä käydä tuollainen tunne lävitse. jossain vaiheessa pääset asian ylitse.

t. äiti jolla on kehitysvammainen lapsi.

Mutta silti vielä joskus kapinoin kohtaloa vastaan joinain pimeinä hetkinä. Sain hänen jälkeensä kaksi normaalia lasta ja olen ikionnellinen normaaliudesta. Normaalilasten vanhemmat eivät ikinä tätä tajua, silloin kun lapsi on vammainen, sitä joutuu luopumaan jostain aivan perustavanlaatuisesta. Ja en tarkoita sitä että olisin joku kunnianhimoinen vanhempi joka haluaisi lapsistaan jotain ihmeotuksia, vaan normaalius on sitä jotain, kaikki muu lahjakkuus on sitten piste i:n päälle, ylimääräistä.

jotka tuomitseva ihmiset kuulopuheiden ja mutu-tuntuman perusteella. Ja sitten vielä kiittävät itseään kuin jostain ansiosta, että ovat onnistuneet saattamaan maailmaan ainakin ulkonäöllisesti normaalin lapsen.



Sitä paitsi lapsia diagnosoidaan nykyään aivan liian herkästi. Kun saadaan diagnoosi, unohdetaan että sitä lasta piti silti kasvattaa niissä puitteissa kun se on mahdollista. Ajatellaan vain, että kun sillä nyt on tuo ja tuo vamma, kaikki käytös on ymmärrettävää. Ja jossei hyväksyttävää, niin minkäs teet. Tätä luovuttamista tapahtuu niin koulussa kuin kotonakin.



Ja kolmanneksi, koska ihmiset tuomitsevat esim. aspergerista tai adhd:sta kärsivät lapset tyhmiksi ja täysin toivottomiksi tapauksiksi tai vaihtoehtoisesti vain huonosti kasvatetuiksi, kuka haluaa lapselleen sellaisen leiman otsaan?



Minä suostuisin tällaiseen diagnosointiin ainoastaan erittäin suuressa hädässä. Ja kyllä, olen istunut vuosia näissä palavereissa. Viikko sitten todettiin, että lapsi vain kehittyy hitaasti joissain asioissa ja on toisissa ikäisiään edellä. Ja tämä todettiin oikein psykologin painavalla sanalla. Hieman olen turhautunut, juuri sitä olen eri ihmisille vuosien varrella hokemalla hokenut. Vaan mitäpä painoa äidin sanoilla olisi, sehän on juuri niitä idiootteja, joka ei myönnä, että omassa lapsessa voisi olla jotain vikaa...



Don´t get me started...

Pojallani on dysfasia. En pidä dysfasiaa lopultakaan kovin isona juttuna, ehkä siksi sen hyväksymisen kanssa ei ole ollut ongelmia.



Jos lapsellani olisi joku vakava, vaikea ja pitkäaikainen tai loppuiän kestävä ehkä kivuliaskin sairaus, niin sen hyväksyminen olisi varmasti ollut ihan toinen juttu.

ja onneksi saimme viime syksynä lapsellemme VIHDOIN oikean diagnoosin - JA SITÄ KAUTTA OIKEANLAISTA APUA. Nyt tuntuu että ensimmäistä kertaa lapsellamme on oikeasti toivoa selvitä koulusta kun oikeiden tukitoimien ansiosta lapsemme on saanut vihdoin mahdollisuuden opiskeluun. Vaikeaa on edelleenkin, mutta toivoa on.

Omasta puolestani en voi sanoa että olisin jotenkin diagnoosiin vedoten luopunut lapsen kasvattamisesta. Päinvastoin, erityislapsen kasvattaminen on tosi iso haaste ja ainakin meille se on aiheuttanut paljon päänvaivaa. (Eikä todellakaan hyväksytä lapsen epäasiallista käytöstä. On eri asia ymmärtää tätä käytöstä kuin hyväksyä se.)

Meillä ei varmaankaan tule olemaan lastenkasvatuksen suhteen helppoja vuosia edessä - miten selvitä kunnialla murrosikäisen erityislapsen kasvattamisesta? Kun pienempi sisarus tulee varmaan samaan aikaan murrosikään. Ja kuopus aloittelee koulutietään.

Meillä ei luovuteta - ikinä. (Miten lapsen kävisi jos me vanhemmat luovuttaisimme?)

pohtii nro 16

Vierailija:

jotka tuomitseva ihmiset kuulopuheiden ja mutu-tuntuman perusteella. Ja sitten vielä kiittävät itseään kuin jostain ansiosta, että ovat onnistuneet saattamaan maailmaan ainakin ulkonäöllisesti normaalin lapsen.

Sitä paitsi lapsia diagnosoidaan nykyään aivan liian herkästi. Kun saadaan diagnoosi, unohdetaan että sitä lasta piti silti kasvattaa niissä puitteissa kun se on mahdollista. Ajatellaan vain, että kun sillä nyt on tuo ja tuo vamma, kaikki käytös on ymmärrettävää. Ja jossei hyväksyttävää, niin minkäs teet. Tätä luovuttamista tapahtuu niin koulussa kuin kotonakin.

Ja kolmanneksi, koska ihmiset tuomitsevat esim. aspergerista tai adhd:sta kärsivät lapset tyhmiksi ja täysin toivottomiksi tapauksiksi tai vaihtoehtoisesti vain huonosti kasvatetuiksi, kuka haluaa lapselleen sellaisen leiman otsaan?

Minä suostuisin tällaiseen diagnosointiin ainoastaan erittäin suuressa hädässä. Ja kyllä, olen istunut vuosia näissä palavereissa. Viikko sitten todettiin, että lapsi vain kehittyy hitaasti joissain asioissa ja on toisissa ikäisiään edellä. Ja tämä todettiin oikein psykologin painavalla sanalla. Hieman olen turhautunut, juuri sitä olen eri ihmisille vuosien varrella hokemalla hokenut. Vaan mitäpä painoa äidin sanoilla olisi, sehän on juuri niitä idiootteja, joka ei myönnä, että omassa lapsessa voisi olla jotain vikaa...

Don´t get me started...

Olen erittäin onnellinen puolestanne, että olette saaneet lapsellenne oikeanlaista apua ja vanhempina jaksatte häntä kannustaa, päivästä ja vuodesta toiseen. Meillä myös on 11 v.



Minä koen olevani systeemin uhri. Lapsella on ollut ongelmia nimenomaan sosiaalisella puolella ja taas toisaalta suuria vahvuuksia nimenomaan akateemisissa taidoissa. Vuosia on istuttu palavereissa kuuntelemassa, kuinka nyt jo pitäisi osata tätä ja tuota eikä teillä nyt selvästi vieläkään onnistu tuo. Ristiriita on melkoinen. Ja lapsi näiden vaikeuksiensa kanssa tulee päivä päivältä rakkaamaksi.



Päivä, viikko, kuukausi, vuosi kerrallaan mennään. Koskaan ei voi tietää missä risukasassa se aurinko paistaa.