Oletko vanhemillesi katkera jos olet miksi ?

- Jouduin aina käyttämään vanhemman sisaruksen vanhoja vaatteita (sisko siis sai aina uudet, minä hänen käyttämänsä)

- Vanhemmat eivät puuttuneet koulukiusaamiseeni

- Minut toisinaan pakotettiin lähtemään pyhäkouluun

- Meillä ei ollut telkkaria eikä tietokonetta

- Minua ei juurikaan pidetty koskaan sylissä tai minua ei halattu



Vieläköhän jatkaisi...

Juoppo äitini lähti lätkimään kun olin 4v. Äitipuoleni ei pitänyt minusta koska muistutin äitiäni ja kohteli minua sitten sen mukaan koko lapsuuteni. Isäni oli niin tossukka, ettei pitänyt koskaan puoliani. Lähdinkin sitten kotoa 13- vuotiaana, kun en enää muutakaan voinut.

Ja kyllä olen katkera siitä, ja myös äitini alkoholin käytöstä. Oli joka viikonloppu kännissä ja sain hävetä useaan otteeseen. Myös se, että olen vapaan kasvatuksen lapsi on tehnyt minut jollain tavalla katkeraksi. Lapsuus oli turvatonta ja elettiin kuin lehmät pellolla. Tuntuu, ettei minusta välitetty.

provo, vaan aivan totta.



Tietyllä tapaa olen katkera äidilleni siitä, että hän oli kotiäiti. Asuimme maalla, minulla oli vanhempia sisaruksia, mutta ei samanikäisiä leikkikavereita. Äitini oli ilmeisesti kotiäiti, koska halusi niin kovasti suojella lapsiaan pahalta maailmalta (ja itseään kodin ulkopuoliselta elämältä), että menomme olivat rajoittuineita. Sinänsä kotimme oli onnellinen, vanhemmat absolutisteja, mutta tietyllä tapaa todella vanhoillisia. ina meillä oli vaatetta, hyvää ruokaa ja isä osallistui meidän lasten liikuntaharrastuksiin aktiivisesti.



Kotona ei ollut avoin ilmapiiri eikä vaikeistakaan asioista puhuttu, koska vanhempamme olivat selkeästi siihen kykenemättömiä. Tämän takia olen ilmeisesti saanut jonkinasteisen sosiaalisen vamman ja en todellakaan ole sellainen välitön iloinen ihminen, mutta vahvan itsetunnon kyllä omaan.



Toinen asia liittyy juuri tuohon puhumattomuudeen ja vanhempieni tapaan ummistaa silmiään ongelmille. Olin vuosia yksinäinen ja koulukiusattu enkä muista, että ikinä vanhempani olisivat kannustaneet kaverisuhteisiin tai ottaneet asiasta kouluun yhteyttä.



Kyllä olen edelleen katkera ja näitä asioita käsittelen vieläkin mielessäni, kun olen hoitovapaalla kahden pienen lapseni kanssa. Kerhossa käymme kahdesti viikossa ja yritän avoimesti aina kannustaa ja kehua lapsiani ja näyttää paljon avoimemmin lapsilleni sen kuinka tärkeitä he ovatkaan. Maalle en muuta ikinä. Sitä en lapsille tee, enkä itselleni. Ison kaupungin eomaktilähiö tulee olemaan lasteni kasvatusalusta. Monessa asiassa teen siis eri valinnat kuin vanhempani.

Meidät kasvatettiin semmoisessa tunneköyhässä ympäristössä joten en osaa juurikaan puhua tunteistani, en hyvistä enkä huonoista. Niitä kurjia suorastaan häpeän. Olen ahdistunut. No asiasta ei varmasti ole puhuttu :)

Enimmäkseen olen sinut asian kanssa, mutta kun tulee muuta ongelmaa, tuppaa nämäkin aina nousemaan pintaan. Nyt on taas meneillään vaihe, jossa kokoan itseäni ja annan menneiden olla.

jatkaa 5 eikä mitään siansaksaa.

viina on helle tärkeämpää kuin ainut lapsensa. Tai lapsenlapsensa.

Siitä, että isäni kidutti minua leikkimällä, että hänen päästään katkeaa verisuoni. Olin siin 10-12v ja isän kanssa kotona, isä kännissä ja leikki pari kertaa, että oi oi oi, nyt katkeaa päästä verisuoni... Kun olin 11 isä viilsi vessassa ranteitaan auki, taas oltiin kahdestaan kotona. En tiedä, oliko tarkoitus tappaa itseään, mutta onnistui ainakin kiduttamaan tytärtään. Ja ei, koskaan ei ole ollut psykiatrisessa hoidossa ei isä eikä tytärkään.

hakkasi minua, huusi ja haukkku. Syytä ei aina ollut, useimmiten johtui siitä etten tajunnut jotakin koulutehtäviä yms...Ei tämä jokapäiväistä ollut mutta kuitenkin. Kaikki loppui kun kasvoin sen verran että tajusin lähteä karkuun ja huusin takaisin että anna tulla lisää vain, usein loppui sitten tähän. Tämän kaiken takia en luota itseeni ja omiin kykyihini. Olen halunnut ja yrittänyt kaiken muuttaa...

Käytti henkistä väkivaltaa minuun ja äitiini. Onneksi äiti älysi heittää äijän pihalle ennen kuin tilanne meni pahemmaksi. Väleissä ei olla isän kanssa ollenkaan.

ompa teillä kurjia tarinoita! :( 6

...oikeastaan vitonen kirjaili munkin puolesta.



Semmoinen tunteita patoava koti. Ei sosiaalista elämää. Turvallista kyllä oli, mistä kiitos. Jotenkin ankeaa kuitenkin.



Nämä asiat ovat tiukasti mielessäni, kun kasvatan omiani. Olen opetellut osoittamaan tunteeni, olen luonnostanikin hyväntuulinen. Puhumme vaikeistakin asioista lasten kanssa. Lapsillamme on kivat harrastukset ja meillä on tuttavia, joiden kanssa kyläilemme ja lapsilla on paljon hyviä kavereita. Koen onnistuneeni äitinä olemisessa.

Isälleni olin katkera ankarasta ruumiillissesta kurituksesta niin kauan että pystyin aikuisena lopulta asiasta hänen kanssaan puhumaan.



Isä katui ankaruuttaan ja jopa itki sekä pyysi anteeksi liikaa voimankäyttöään. En aina ymmärtänyt mistä rangaistiin. Ymmärrän rangaistukset jos lapselle selitetään miksi rangaistaan ja mutta piiskata ei olisi saanut niin kovaa että kintuissa ja persauksissa oli kohoumia ja verinaarmuja. Ruumiillinen kuritus oli tuohon aikaan tavallista ei kiellettyä.



Asian käsittely paransi välejä ja isä on todella rakas minulle. Olen antanut anteeksi.

Äitini tappoi itsensä olessani 10-vuotias. Isämme oli/on täysi juoppo, joka jatkuvasti ajelutti meitä lapsia autossa ollessaan aivan kännissä. Ihme, että ollaan kaikki vielä hengissä. Iltaisin ryypätessään hän riehui, hajotti tavaroita ja tappeli mielikuvitusystäviensä kanssa, kun me lapset yritimme nukkua. Hän haukkui meitä aina muille ihmisille (meidän kuultemme), varsinkin pienempiä veljiäni, jotka olivat hänen mielestään ilmeisesti aivan hyödyttömiä ja lahjattomia. Isä ei pystynyt milloinkaan ajattelemaan lapsiaan, aina vain itseään.



Katkera olen, juu. Ja isä on niin tyhmä, että ei käsitä, miksi hänen lapsensa eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Olen appivanhempien painostuksesta joutunut kutsumaan äijän häihini ja lapseni ristiäisiin, ja sen nyt tietää sanomattakin, että piloillehan nuo juhlat menivät. Yritän ylläpitää mahdollisimman normaalia arkea lapseni tähden ja unohtaa menneet. Se ei kuitenkaan ole helppoa varsinkaan sen vuoksi, että ikäviä muistoja on kertynyt vielä viime vuosiltakin juuri noiden pilalle menneiden juhlien vuoksi (jotka olivat siis minulle todella tärkeitä).



Voi kun tulikin todella ikävät fiilikset kun kirjoitin tämän.

näin jälkeenpäin asiaa kun olen ajatellut, uskoisin että äidilleni iski kamala neljänkympin kriisi niillämain juuri kun itse tulin murrosikään. Hän oli tyytymätön työhönsä, ylipainoinen ja onneton, ja purki tämän sitten minuun huutamalla ja hakkaamalla; käytti myös alkoholia oikeastaan joka päivä rentoutuakseen.



Huuto saattoi alkaa ihan mistä aiheesta tahansa-jos söin välipalaa yksin kotona koulusta tultuani ja unohdin voirasian pöydälle, huuto alkoi siitä ja jatkui kattaen kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat joita olin koskaan tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tyyliin " sosiaalihuolto hakee sulta aikuisena lapset ja koirat pois kun olet noin saamaton paska ei susta tule koskaan mitään aikuisenakaan kun olet noin helvetin tyhmä" . Samaan aikaan olin luokkani paras oppilas, keskiarvo melkein 10. Jos toin kokeesta 9,5 arvosanan vastaus oli " miksi tämä ei ole kymmennellä alkava?" ja sitten taas jos toin kymppejä, haukkui ja huusi että kuvittelenko että olen jotenkin parempi kuin hän kun olen muka kouluviisas ja että kouluviisaus on yhtä tyhjän kanssa eikä musta tule koskaan mitään koska olen niin tyhmä ja saamaton paska jne jne.



Kerran uskalsin näyttää yhteiskuntaopin kirjasta äidille kappaleen jossa sanotaan ettei lapsia saa lyödä, seurauksena oli muutama avokämmen naamalle ja toteamus että " julista sinä siellä maailmalla mitä tykkäät, kotona teet just niinkuin minä sanon ja täällä sulla ei ole mitään oikeuksia!"



Isä ei paljoa kommentoinut mitä nyt joskus juovuspäissään mätki mua päin näköä jos en totellut. Ja äidin kommentti siihen oli " älä tee jälkiä!"

Siis millainen äiti sanoo noin kun omaa lasta hakataan?!

Ei ole varmaan ihme että en paljon yhteyttä pidä. Äiti sairastui vakavasti muutama vuosi sitten, mutta suoraan sanottuna ei paljon kiinnosta.



Olen näistä miehellenikin puhunut ja toivon kovasti että mikään perheessäni opittu käyttäytymismalli ei tule periytymään meidän lapsellemme. Onneksi mieheni perhe on ollut aivan toista maata ja hänen kanssaan on ihana ajatella kasvattavani lasta tasapainoisesti ja ilman henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

varsinaista katkeruutta mistään, mutta jos jotain mainitsisin niin:

-tutti ja tuttipullot käytössä 4 vuotiaaksi asti

-näin jälkeenpäin toivoisin, että vanhempani olisivat " pakottaneet" minut pitämään jonkun harrastuksen vakituisesti, jotta nyt osaisin jotain kunnolla, esim baletti tai jokin soitin, jotka jäivät kesken aikanaan liian pian.

-näin jälkeenpäin toivoisin, että vanhempani olisivat " pakottaneet" minut käymään lukion kerralla loppuun jotta nyt ei tarvitsisi sitä paikkailla. Onneksi sentään yläasteesta selvisin kunnialla kuin ihmeen kaupalla.

-toivoisin, että en olisi saanut lapsena katsoa kauhuelokuvia ja muita pelottavia juttuja.

Esim. hoitojärjestelyni olivat lapsena sitä tasoa, että ihme, että ylipäänsä selvisin hengissä. Päiväkoteihin pääsi 60- ja 70-lukujen taitteessa vain köyhien yksinhuoltajien lapset, muiden piti järjestää lastenhoitonsa jollakin muulla tavoin. Käytännössä naiset jäivät kotiin tai hommattiin lastenhoitaja.



Minulle palkattiin " hoitajaksi" naapurin vanha mummo, joka nukkui kaiket päivät olkkarin sohvalla selkä huoneeseen päin. Itse remelsin (2-vuotias) pitkin kaksikerroksista omakotitaloa omin päin. Kumma, etten tipahtanut portaita tai syönyt jotakin myrkyllistä (muistan, että lempihommiani oli tehdä leikkimössöjä pesuaineista!).



Että sellaista sisältyi lapsuuteen.



Ylipäänsä nykylasten " virikkeitä" ja " laatuaikaa" ei edes tunnettu termeinä. Vanhemmat tekivät pitkää työpäivää (äiti vuorotyötäkin), eikä minun kanssani leikitty (paitsi 8 vuotta vanhempi isosisko ajoittain intoutui).



Sääntöjen rikkomuksista saatoin saada piiskaa.



Mutta tämä oli minusta ajalle tyypillistä, enkä osaa ajatella, että vanhempani olisivat olleet jotenkin huonoja tai kylmiä. Muunlaista vanhemmuutta ei siinä sosiaalisessa ympäristössä tunnettu.



Ja tuota kompensoi moni muu, kiva asia. Kuten se, että vanhempani aina ottivat lasten puheet huomioon ja kuuntelivat meitä lapsia. Ja meidän kanssamme tehtiin asioita YHDESSÄ: matkusteltiin, käytiin viikonloppuisin autoajeluilla jne.



MINUSTA useimmat asiat ovat siis sellaisia, että ne kannattaa suhteuttaa vanhemman omaan kasvatukseen ja aikakauden yleiseen tapaan. Totta kai jotkut vanhemmat ovat julmia ja kylmiä jne., mutta silloinkin voisi ajatella, että anteeksianto helpottaa myös OMAA oloa, kun katkeruuteen käytetty energia vapautuu muuhun.

mutta haukuttiin senkin edestä. Aina piti miellyttää, mitään tunteita ei saanut ilmaista (varsinkaan negatiivisia), piti olla valmiina palvelemaan vanhempia mitä keksivät pyytääkin. Lopputuloksena " liian kiltti" ahdistunut ihminen, joka ei osaa ottaa omaa paikkaansa elämässä.

olen antanut anteeksi ja asiasta on siis puhuttu.

mutta normaalia, läheistä äitisuhdetta minulla ei ole =(

siitä ettei kotona puhuttu kuukautisista tai mistään omaan kehoon tai seksuaalisuuteen liittyvästä. Onneksi sentään kavereilta ja koulun terkkarilta olin kuullut kuukautisista ja tiesin mitä se oli kun eka vuoto tuli. Seksiin ja omaan kehoon minulla on vieläkin tosi kielteinen asenne, se kaikki tuntuu tosi häpeälliseltä ja salattavalta enkä osaa nauttia vartalostani niin kuin haluaisin :(