mikä on ongelmana suhteessamme, en enää tajua! Please, auttakaa!
Eli olemme seurustelleet hieman yli kaksi vuotta ja tilanne tuntuu ajautuvan entistä enemmän umpikujaan. Olen aina ajatellut, että parisuhteen ongelmatilanteissa avoin puhuminen on se mikä auttaa, ja siihen olen siis pyrkinyt nytkin, mutta puhuminen on niin kovin yksipuolista, mieheni harvoin kommentoi edes juulla tai eillä, jos heitän jonkin veikkauksen siitä, mikä mättää. Hän on älykäs, mutta ei puhu. Jos kysyn, miksi hän ei puhu, hän vastaa, että " ei hänellä ole mitään sanomista" tai " ei hän tiedä, mitä pitäisi sanoa" . Tulee päällepäsmäri-olo.
Hänet tekee surulliseksi suhteessamme fyysisen läheisyyden vähyys, ja tämän suhteen olemme aika erilaisia; hän tarvitsee paljon enemmän fyysistä läheisyyttä (siis sylikkäin oloa) kuin minä. Minua ei enää edes huvita maata hänen kainalossaan, koska aina kun yritän keskustella hän tuntuu niin kylmältä.
Meillä on 1-vuotias lapsi ja tämä vie huomiotani niin paljon -en jaksa, että miehenikin sitten takertuu ja ne molemmat repivät minua kappaleiksi.
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Kaipaisin ihan suorasanaista kommenttia siitä, miten näette suhteemme tilanteen, kun itse olen sokeutunut!
Kommentit (3)
Itse olen sitä tyyppiä, et juttu lähtee hyvin helposti menemään syyllistävälle linjalle ja paisuu lopulta ihan älyttömyyksiin. Mies sulkee korvansa näiltä tällaisilta aloituksilta, mut puhuu kyllä sitten, kun näkee, että olen tosissani enkä " muuten vaan kitise" . Meinaan, et jos sitä kitinää kuuluu usein, siltä oppii sulkemaan korvansa (näemmä :D), tyyliin " akka aina vaan vinkuu" .
Te olette perhe, te ette seurustele. Te olette jo mies ja vaimo sekä isä, äiti ja lapsi. Vai onko isällä eri osoite kuin sinulla ja lapsella? Silloin ehkä voinee puhua seurustelusta.
Kun olet tajunnut sen, että te olette jo perhe, niin elä sen mukaista elämää. Miehesi on näköjään jo tajunnut, että te olette perhe ja ehkä on jopa surullinen, koska sinä et ota häntä miehenäsi, vaan jonkinlaisena ohimenevänä poikakaverina.
Tämän jälkeen voittekin mennä perheneuvojalle tai perheleirille ja keskustella siellä teidän perheenne ongelmista ja hoitaa nämä perheongelmat pois.
- Ensinnäkin, mahtaakohan mies ymmärtääkään, kuinka turhautun ja umpikujainen olo sulla on?... Meillä naisilla on tapana luulla, että kun asia on sanottu ja moneen kertaan, mies sen kuulee ja ymmärtää. Voi kuitenkin olla, että hänellä ei ole käsitystäkään, kuinka pahan olon hänen puhumattomuutensa aiheuttaa.
- Mitäs jos kirjoittaisit hänelle? Miehet ovat usein verbaalisesti naista huomattavasti heikompia, eivätkä kaikki miehet siksi halua puhua, kun heistä tuntuu heikolta. Juuri tuo " ei hän tiedä mitä pitäis sanoa" . Naisena sitä ajattelee, että sano mitä mieltä olet! Mutta mies voi " pelätä" puhumistilannetta ja sitä, että häntä ei ymmärretä, niin paljon, että mieluummin sanoo vain mitä pyydät/mitä hän luulee sinun haluavan kuulla. Puhumistilanteessa nainen etenee kuin pikajuna, lauseesta toiseen ja aiheesta toiseen, poiketen välillä ihan muissa asioissa, ja miehen on vaikea seurata keskustelun kulkua ja hän vasta jäsentää päässään, mitä aikoo seuraavaksi sanoa. Se kuuluisa putkiaivo joka keskittyy yhteen asiaan kerrallaan ja naisen aivot taas kuin rönsyilevä tippaleipä. Voisit ehdottaa myös, että juttelisitte, mutta samalla luvata, että et keskeytä (varaudu odottamaan sitten mahdollisesti kauankin).
- Tai pyydä että hän kirjoittaa sulle ajatuksiaan ja vastauksia niihin asioihin, joihin vastausta kaipaat.
- Voisiko fyysisen läheisyyden ja puhumisen pitää erillään? Jutelkaa keittiön pöydän ääressä, mutta kun olette sylikkäin, älkää puhuko.
Miehet yleensä kaipaavat fyysistä läheisyyttä enemmän kuin naiset (poikkeuksiakin on), ja taas naiset kaipaavat keskustelua. Te olette ihan mallipari siinä mielessä ;-)
Sen verran voi varmasti sanoa, että tästä miehestä ei koskaan tule syvällisiä pitkiä keskusteluja harrastavaa, vaan sitä varten saat tyytyä tyttökavereitten seuraan.