palstaileeko täällä sateenkaari porukkaa?

Olenkin vähän miettinyt miten asia mahtaa kohdallasi olla.

Siis meillä on kyllä ihan normi-heteroperhe, 2 lasta (tyttö ja poika) farmariauto, koira ja ok-talo.. =0)



Mutta joo, varmaan vastauksia saa nopeammin, nuo ryhmien omat keskustelut jumittaa päiväkausiksi..

Motiivejanihan et tiedä..



Mutta mitäs tuosta!



Nukkukaa hyvin koko heteroperheen voimin:)

Olen itse kasvannut sateenkaariperheessä eli äitini ja hänen tyttöystävänsä kanssa.

Miten niin?

ja olivatko äidit saman veroisia kasvattajina?

Miten perheeseesi suhtauduttiin koulussa ym?



Kiitos jos jaksat vastailla:)

white_crash:

ja olivatko äidit saman veroisia kasvattajina?

Miten perheeseesi suhtauduttiin koulussa ym?

Kiitos jos jaksat vastailla:)

Elin ensin normaalissa perheessä kunnes äitini sitten päätti tulla ulos kaapista. Äitini tyttöystävä ei ikinä kunnolla hyväksynyt meitä lapsia. Oltiin vaan turha taakka joka nyt valitettavasti tuli äitini mukana. Lisäksi äidin tyttöystävä oli mustasukkainen meistä lapsista, tyhmä ämmä muutenkin.

Koulussa tästä asiasta ei puhuttu julkisesti, vaan jos joku kysyi niin äitini oli yh ja meillä asui alivuokralaisena äitni ystävätär koska meillä oli huono taloudellinen tilanne. Selkäni takana minusta puhuttiin paljon paskaa, ei vaan koulukavereiden puolesta vaan myös opettajien puolesta. Monet opettajat olivat sitä mieltä että elimme täysin hyväksyttämättömissä oloissa ja että olemme erittäin vinksahtaneita tai sitten meistä tulee sellaisia.

Isääni olen aina ollut yhteydessä mutta hänenkään kanssa eläminen ei ollut vaihtoehto koska hän vieraili säännöllisesti Hesperiassa, ja kävi siellä " vähän keräämäässä voimia" .

Että näin. Siihen aikaan 70-80-luvulla homous ja lesbous eivät olleet mitenkään trendikkäitä juttuja tai muutenkaan mitenkään hyväksyttäviä asioita. Enimäkseen hävetti koko juttu ja aina kun vaan voin, peitin asiaa. Ja edelleen tänäkin päivänä en kerro julkisesti mikä äitini suuntautuminen oikeasti on, ellei ole ihan pakko. Hyvin olen siinä onnistunut, ei edes mieheni tiedä että äitini " alivuokralainen" onkin jotain ihan muuta.

Olisiko muun moisia kokemuksia tai vaikka nais- tai miesparia paikalla?

:)

jolla on reilun vuoden ikäinen lapsi. Sivusta seuranneena oon huomannut, että väkisinkin noin pienellä lapsella aika selvän eron hoitovastuuseen tekee se, että toisen äidin on pakko käydä töissä. Ja toisaalta monissa sosiaalisissa tilanteissa lapsi pääsee toisen äidin kanssa eturivipaikalle, kun toisen äidin pitää jäädä parvelle - ihan konkreettisen tilanpuutteen takia.



Toi ei poikkea mitenkään heteroparin työnjaosta, niin se vaan menee, että tasajakoa lapsen hoidossa on aika mahdotonta saada aikaiseksi ja siihen pyrkiminen voi olla todella hermoja raastavaa.



Toivoisin kyllä, että sateenkaariperheet jaksais olla rohkeita ja jos ei nyt erityisesti tuoda esiin perhetilannettaan, niin ainakaan olemaan peittelemättä sitä. On aika vaikea suhtautua ihmisiin, jos tajuaa, että he haluavat salata jotain aika helposti havaittavaa. Ja uusiin ja outoihin asioihin on ylipäänsä helpompi suhtautua, kun niitä tulee lähipiiriin. Esim. moni homofoobikko voi rauhoittua, kun tajuaa, että se naapurin mukava Ekikin on niitä miehiä...

pahimmat punaniskat ole äänessä.



Ihailen Tiia Aarnipuuta perheineen rohkeudesta myös tosi paljon, mutta ymmärrän toki senkin, ettei ole aina kivaa olla edelläkävijä.

Täällä yksi!

Ja kiitos kaikille vastanneille:)

Kerrankin aika asiiallinen ketju.



Jos jolla kulla on tilanne, että on hedelmöittynyt " oman käden kautta" , käytännöstä ja fiiliksistä olisin kiinnostunut kuulemaan.

Ja miten isommat lapset ovat suhtautuneet, jos ovat eläneet muutoksessa mukana; hetero suhteesta homoliittoon.

Sit ne hengailee ulkona sateessa silloin kun paistaa. Enemmän en voi auttaa, valitettavasti.

Olen siis transsukupuolinen mutta jumissa elämäntilanteeni (lapset, ihan hyvä parisuhde joka kaatuisi hoitoihin) takia edelleen naisen kropassa. Henkisesti saan tilaa kotona olla oma itseni, tavallaan sukupuoleton olento joka roikkuu veteen piirretyllä viivalla ilman turvaköyttä mutta tietysti kodin ulkopuolella olen " nainen" . Minulla on ollut suhteita sekä miesten että naisten kanssa, miehenä kallistuisin varmaankin edelleen enemmän miehiin päin joten hoitojen jälkeenkin sosiaalinen asemani olisi surkea. Näin siis yritetään potkia eteenpäin, tosin aika usein mietityttää millaisen kuvan naiseudesta lapseni saavat kun äiti on aika outo tyyppi... Lapset eivät tietenkään tiedä tilanteestani ja ajatuksistani mitään mutta en oikein istu naisen " muottiin" .

Etkö voi olla vain oma itsesi, ihminen? Vai tunnetko siis olevasi mies?

Tunnen siis olevani mies, olen aina tuntenut (tai no, ensin siis poika) mutta en tajunnut koko juttua " ajoissa" . Ajattelin tuntevani itseni naiseksi kun tulen äidiksi jne, yritin kieltää koko ajatuksen jossa ei ollut päätä eikä häntää. En siis tiennyt transsukupuolisuudesta yhtään mitään ennenkuin lasten synnyttyä masennuin pahasti ja aloitin terapian joka jatkuu yhä. Jos nyt en olisi äiti en epäröisi hetkeäkään lähteä hoitoprosessiin, olen täysin varma omasta identiteetistäni. Pidän kuitenkin prosessia niin vaikeana lapsilleni etten halua siihen lähteä vaan yritän tulla juttuun itseni kanssa näillä eväillä mitä nyt on käsissä. Lapset ovat kuitenkin elämäni tärkein asia, vasta sen jälkeen tulee se missä sukupuolessa elän.



Ei tätä taida saada järkevästi kirjoitettua.

on mulle tuttu. Raskauden alkuvaiheessa mietin tosi paljon voinko synnyttää lapsen, jolle en ehkä koskaan voi kertoa kuka hänen isänsä on. Mietin asiaa paljon, paljon.



Mun isoäiti ei tiedä kuka isänsä on ja on siitä edelleen tosi kriisissä, ikää rouvalla 93 v.. Mielikuvitus laukkaa, milloin isä on joku kartanonherra ja milloin mitäkin.



Lopulta päätin, että kerron lapselle kuka hänen isänsä on, mutta en muille.



Lapsen ollessa noin vuoden asia alkoi painaa uudestaan enemmän ja lopulta olin jo sitäkin mieltä, että lapsen isovanhemmilla oli oikeus tietää ihanasta lapsenlapsestaan - olisihan se asia joka tapauksessa tullut esiin lapsen isän perunkirjoituksissa - ja mitä takeita mulla oli, ettei isä kuolisi ennen vanhempiaan. Mikä mahtava shokki se uutinen siinä tilanteessa olisikaan.



No, nyt lapsi on 6,5 - miehen vaimo ja lapset eivät vieläkään tiedä lapsestani, eikä lapsella ole mitään suhdetta isäänsä. Tietää kuitenkin kuka tämä on. En tiedä miten asia tulee etenemään, aika näyttää. Lapsi tuntee hyvin tätinsä ja isovanhempansa joten kuten, mummo tosin kuoli muutama vuosi sitten.

white_crash:

Ja miten isommat lapset ovat suhtautuneet, jos ovat eläneet muutoksessa mukana; hetero suhteesta homoliittoon.

Olin itse 9-vuotias kun tämä muutos tapahtui. Ensin äitini seurusteli yhden naisen kanssa, joka ei kummiskaan koskaan muuttanut meille. Tästä naisesta pidin oikeastaan, hän oli ihan mukava ja alussa en tajunut mistä tässä oli kyse. Miksi äitini tapaili tätä ystävätärtä niin usein ja miksi äidilläni oli aina niin omituinen ilme ja oli hermostunut kun tästä ystävättärestä oli kyse. Tajusin asian laidan vasta monta vuotta myöhemmin. Tämä ystävätär valitsi lopulta sitten kummiskin avomiehensä.

Vasta vuosia myöhemmin ja kun tämä äitini nykyinen ystävätär muutti meille tajusin mistä silloin oli oikeasti kyse.

En ikinä tullut toimeen äitini ystävättären kanssa, koska olen aina ollut hyvin naisellinen ja äitini ja hänen ystävättrensä ovat enemmänkin " rekka-kuski" lesboja, ja he eivät koskaan oikeen ymmärtäneet ja tämän ystävättären kohdalla myös hyväksynyt tyyliäini pukeutua, pitää pitkät hiuksia (" taaaaaas sun pitkät hiukset ovat tukkineet viemärin!" ) meikata ja olla nainen.

Kuten arvata saattaa tänä päivänä vietän hyvin tavallista, ja hyvin heteroa elämää, minulla on mies, lapset, työpaikka, farmari ja asun rivarissa. Tapailemme muita heteropariskuntia joiden kanssa kun keskustellaan he ovat sitä mieltä että lesbo pariskunnat ovat jotain luonnotonta ja jotain täysin käsittämätöntä ja jopa ällöttävää. Minä nyökkäilen siinä ja pidän suuni kiini.