Alan olla ihan rikki ja taidan tarvita apua...Meilla kaksi lasta, joista eka oli vauvana melkoisen vaativa lapsi ja toka taas todella helppo.

En puhu nyt koliikista. Meidän tyttö oli sellainen vuoden ikään, sitten ykskaks olikin yhtä päivänpaistetta. Mutta se jätti mulle hirveät traumat. ap

meillä " vaan" yks lapsi. mutta siis koin vauva-ajan alun tosi hankalana, väsyttävänä, kuluttavana ja kauheana. nyt tyttö on 7kk ja aivan ihana tapaus. leikkii itsekseen jne.



toista lasta en tee, vaikka hyvät mahkut oiskin, et se vauva-aika ois erilaista. jäänyt niin hyvin muistiin ne väsymykset ja muut kauheudet, että ei kiitos enää!

Monta kuukautta meni ennen kuin hymy palautui takaisin. Lisäksi lääkehoidot tekivät hänestä todella kärtyisän.



Jostain syystä minulle ei ole jäänyt ajasta pahempia traumoja. Syy on ehkä se, että tiesin, että syy on sairaudessa eikä minussa.



Muista, että sinä olet paras äiti lapsillesi. Muuta äitiä heillä ei ole.

Kriisi iski vasta silloin, kun toinen syntyi. Siihen asti olin luullut, että vauvaperheessä on aivan normaalia, että vauvan kanssa valvotaan läpi yön. Puhutaanhan aina, että vauvat valvottavat. No meidän ensimmäinen valvotti niin, että kävi välillä nukkumaan vasta aamuviideltä. Ensimmäinen lapsi alkoi nukkumaan vasta vuoden ikäisenä yöllä. Siihen asti nukkui aina silloin, kun lopulta sammui huutonsa uuvuttamana.



Sitten toinen lapsi nukkui vauvasta lähtien yöt valvomatta - mitä nyt imetin muutaman kerran, mutta sitten vaan uni jatkui. Ja toinen nukkui aluksi päivälläkin melkein koko ajan; välillä vain syötin ja vaihdoin vaipan. Sitten kun vein sänkyyn, niin nukahti sinne itsekseen.



Ensin ajattelin, että onpas tämä helppoa. Sitten pian alkoi nousta katkeruus, että onko muilla ollut aina näin helppoa, eikä niiden lapset oo huutaneetkaan aina ja olleet ikityytymättömiä. Nyt toisen myötä olen vasta oppinut, mitä normaali vauva-arki on, kun vauva makaa lattialla kymmenenkin minuuttia tyytyväisenä - se on meille aivan uutta. Samoin se, että lapsi voi nukahtaa ilman kahden tunnin nukuttamista. Tai sekin on uutta, että imetykseen kuluu kerralla vain kymmenen minuuttia - ei viisikymmentä, kuten ensimmäisen kanssa.



Mutta kuulostaa niin älyttömän tutulta tuo, että vessassa saa käydä vain siten, että vauva huutaa olkkarissa koko sen ajan. Tai että aamulla herätään parkuen. Tai isompana sitten, että ruokaa saa laittaa vain niin, että lapsi roikkuu puntissa ja parkuu, tai sitten vaihdoehtoisesti pidät lasta sylissä ja laitat ruokaa, eikä sekunniksikaan voi laskea maahan tai taas näkyy kitarisat.



Minulle on siitä ainaisesta parkumisesta kehittynyt allergia huudolle. Siis näin kuvaan sitä. Eli en kestä sitä huutamista enää lainkaan. Se ahdistaa aivan tolkuttomasti, niin että itsekin tekee mieli alkaa itkemään. Kun se huuto on aivan jotain muuta kuin tavallinen lapsen itku - siinä on vain kaksi asentoa (on ja off) ja se on sellaista rääkymistä täysin kitapurjein. Eli vasta pienemmän myötä olen oppinut senkin, mitä se on, kun vauva kitisee. Isompi ei koskaan kitissyt, vaan huusi-parkui-rääkyi täysillä.



Mutta se on minusta tosiaan mielenkiintoinen asia, että se kriisi tuli vasta sitten, kun toinen syntyi. Siihen asti olin myöskin luullut itseäni huonoksi äidiksi ensinnäkin siksi, etten saanut lastani millään tyytyväiseksi, vaikka annoin hänelle kaikkeni. Ja toisekseen huonoksi tunsin itseni siksi, etten kyennyt huolehtimaan kodista enkä edes lapsesta yksin, vaan tarvitsin yövalvomisiinkin miehen apua. Vasta toisen lapsen myötä ymmärsin, että eivät ne toiset kanniskelleetkaan niitä huutavia vauvojaan viittä tuntia aamuyöllä. Ja minä ihan oikeasti luulin, että muut jaksavat kanniskella, ja että minä olen huono, kun en jaksa äidin velvollisuuksia ilman miehen apua. Kyllä on ihmetykseni suuri, kun toisen lapsen takia ei miestä tarvi ikinä herättää siitä yksinkertaisesta syystä, että toinen ei ikinä huuda yöllä.



En enää edes muista, että kysyitkö jotain. Mutta halusin vain kertoa tarinaani, jotta tiedät, ettet ole asian kanssa yksin.

Hanki nyt ihmeessä itsellesi apua jos hermot ei kestä!

Mutta minusta kuulostaa ehdottomasti siltä, että sun olisi hyvä hakea keskusteluapua.



Älä siis ota siillä lailla tätä väärin, että leimaisin sinut jotenkin " hulluksi" tuon kirjoittamasi perusteella. Mutta rivien välissä lukee niin selvästi, että ehkä omassa lapsuudessasi on jotain, mikä olisi hyvä työstää. Itsesi, lastesi ja perhe-elämänne kannalta.



Neuvolasta on hyvä aloittaa kyseleminen tässä aiheessa, että mihin ottaisit yhteyttä. Apua kannattaa hakea hyvissä ajoin, itse olen joskus ollut uppiniskainen ja jättänyt tarttumatta vaaran merkkeihin omassa elämässäni, ja jäi aika pienen silmukan varaan että ei kaatunut ojaan koko elämän suunta.

Vierailija:

Hanki nyt ihmeessä itsellesi apua jos hermot ei kestä!

Vaikka isompi on nyt jo vuoden ollut hieman helpompi, niin se pitkän ajan kuluessa kertynyt väsymys ei hellitä ihan tuosta vaan. Nyt juuri on keskustelun alla ammattiavun hakeminen, perheneuvolassa ottivat asian esille. Minulla se väsymys lähti jo lievästä työuupumuksesta ja läheisten kuolemista. Siinä ei sitten supervaativa vauva tilannetta helpottanutkaan.



Täällä on keskusteltu aiemminkin vaativista ja vaikeista vauvoista. Kokeilepa haulla mitä löytyy. Ja Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa " Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys" on myös paljon aiheesta.

Joten jos neuvolassa eivät ota asiaasi vakavasti, niin älä välitä, vaan hakeudu itse lääkäriin.

Kyllä olen sitä mieltä, että jos esikoisen vauva-aika vielä kummittelee noin paljon, niin ap:n on syytä hankkia apua.

Tuollainen suhtautuminen kuopuksen normaaliin kehitysvaiheeseen ei tee hyvää.

t. 9

Vierailija:

9 ei tosiaan tiedä millaista on, kun vauva on vaativa ja siihen itkuun väsyy!

..ja se on shokki, kun tajuaa, että tekipä niin tai näin, niin helppoa ei ole eikä tule. Mutta onneksi kaikki lapset ei ole samanlaisia (kuinkahan niissä perheissä, joissa on kaksi tai useampi vaativa lapsi?). Meillä oli myös esikoinen. Kyllä se vei itsetunnon äitinä heti kärkeen. Tuntui, että mitään en osaa oikein tehdä ja inhoaako se vauva minua noin kovasti. Todellakin kaikki sukulaisten ja ystävien hyväätarkoittavat(?) neuvot vain pahensivat asiaa. Onneksi syntyi kaksi muuta, jotka antoivat uskoa siihen, etten ole ihan kajahtanut äiti. Kauhu huutoa kohtaan on jäänyt minullekin, ja varmaan olisi tullut murhia jos sama meno olisi jatkunut toisten lasten kohdalla. Se tosiaankin joskus pännii, kun ns. helppojen lasten vanhemmat pitävät näitä juttuja vain " uhmaikään kuuluvina tyypillisinä juttuina" tai äidin kykenemättömyytenä tms. Onneksi parille tällaiselle besserwisserille tiedän kuopukseksi syntyneen tällaisen vaativan tapauksen. Ajatukset kyllä muuttuu ja mieli nöyrtyy...Keskustelemaan vaan vaikkapa neuvolapsykologin tai seurakunnan perhetyöntekijöiden kanssa, niin siitä pahimmasta möykystä voi saada otetta. Hyvää syksyä!

ei sitä varmaan kukaan ulkopuolinen näe mutta alkoi jo isommat lapset ja mies olla minusta huolissaan. Onneksi tk:ssa oli kiva ja asiallinen lääkäri joka jaksoi kuunnella. Sain purkaa oloani, mielialalääkereseptin ja uuden ajan muutaman viikon päähän. Siitä lähtien kun eka lapseni syntyi 9v sitten olen vain yrittänyt pärjätä, vaikka on ollut paljon kaikenlaista murhettakin näissä vuosissa. Nyt vaan alkaa olla mitta täynnä ja kroppa oirehtii. Tuli paljon parempi olo jo siitä kun vihdoin uskalsin ulkopuoliselle ääneen sanoa että en minä jaksa, olen totaalisen loppu ja tulevaisuus pelottaa minua.



Meillä on miehen kanssa ihana suhde, pienimmät lapset ovat olleet helppoja ja kaikki näyttää ulospäin varmasti liiankin hyvältä. Omat lapsuuden traumat höystettynä lapsen sairaudella, erolla jne ovat vain imeneet mehut pärjääjästä.



Tsemmpiä ap:lle !! Mene lääkäriin ja sano suoraan että nyt en enää jaksa. Toivotaan että saat vastaasi yhtä asiallisen lääkärin kuin minä ja saa apua.

Ollut tällainen alusta asti, nyt 1v-> kiltimpi, mutta pomottaa täysin palkein karjumalla halutessaan edelleenkin. Enkä vieläkään saa käydä yksin vessassa/tehdä kotihommia/mennä toiseen huoneeseen ilman sitä HUUTOA.



Tämä on kai sitten luonteenpiirre - neuvolassa sanoi täti (lohduttaakseen?) että tällainen temperamentti kertoo lapsen älykkyydestä; on niin älykäs, että turhautuu kun ei pääse tutkimaan kaikkea ympärillään äidin johdolla (kertoessa tavaroista koko ajan).



Mutta kyllä, aika v-mäiseksi luonteeksi hänet olen tämän perusteella leimannut... Jopa äidinrakkaus oli alussa hakusessa ja tuntui todella tutulta tuo sinunkin selostuksesi. Koki olevansa surkea äiti, kun ei aina jaksanut kuunnella sitä huutoa (mies ei jaksanut sitäkään mitä minä!).



Minusta tuntui myös, että minulla oli jonkinasteinen synnytyksen jälkeinen masennus, koska olin todella väsynyt siihen jatkuvaan huutoon ja valvomiseen (vauva nukkui yöt ihan ok 2 heräämisellä, mutta päivät meni parilla puolen tunnin pätkällä) sekä siihen, etten ehtinyt kotiakaan pitää edes perusjärjestyksessä saati sitten levätä. Koin olevani turhautunut, huono äiti, kun en jaksanut jatkuvasti kehittää lapselleni viihdykettä.



Ja kun kaverilleni syntyi lapsi, tämä oli TÄYSIN erilainen: söi ja nukkui koko ajan, viihtyi itsekseen lattialla ja vaunuissa - ja kyllä, kateellinen olin! Siis voiko joidenkin lapset todella olla noin kilttejä/rauhallisia?!



******



Nyt on mieleeni hiipinyt pahaenteinen vauvakuume nro 2 ja salaa toivo elää, että saisin minäkin samanlaisen Ihmepakkauksen. Mutta mitä jos en - en jaksa sitä enää!

Vierailija:

..ja se on shokki, kun tajuaa, että tekipä niin tai näin, niin helppoa ei ole eikä tule. Mutta onneksi kaikki lapset ei ole samanlaisia (kuinkahan niissä perheissä, joissa on kaksi tai useampi vaativa lapsi?). Meillä oli myös esikoinen. Kyllä se vei itsetunnon äitinä heti kärkeen. Tuntui, että mitään en osaa oikein tehdä ja inhoaako se vauva minua noin kovasti. Todellakin kaikki sukulaisten ja ystävien hyväätarkoittavat(?) neuvot vain pahensivat asiaa. Onneksi syntyi kaksi muuta, jotka antoivat uskoa siihen, etten ole ihan kajahtanut äiti. Kauhu huutoa kohtaan on jäänyt minullekin, ja varmaan olisi tullut murhia jos sama meno olisi jatkunut toisten lasten kohdalla. Se tosiaankin joskus pännii, kun ns. helppojen lasten vanhemmat pitävät näitä juttuja vain " uhmaikään kuuluvina tyypillisinä juttuina" tai äidin kykenemättömyytenä tms. Onneksi parille tällaiselle besserwisserille tiedän kuopukseksi syntyneen tällaisen vaativan tapauksen. Ajatukset kyllä muuttuu ja mieli nöyrtyy...Keskustelemaan vaan vaikkapa neuvolapsykologin tai seurakunnan perhetyöntekijöiden kanssa, niin siitä pahimmasta möykystä voi saada otetta. Hyvää syksyä!

juuri tuntuu aivan järjettömältä, että masennun niin hänen pienestäkin huudostaan. Tai ahdistun. Se " allergisuus" huudolle ei näytä häviävän. Ja syyllisyys omasta huonosta äitiydestä...Varsinkin 8:n kirjoitus oli kuin omaa tekstiäni: että joku voikin tuntea ihan samalla lailla! Kiitos vielä kerran ja hyvää syksyä! ap