Mitä lapsellesi tekemääsi tekoa et voi antaa anteeksi itsellesi?

ja ravistin vaunuja ja tiuskaisin, että nuku nyt p****le. Vauva ei ollut moksiskaan, oli niin hyvin pehmustettu. mutta itse säikähdin omaa agresiivista käytöstäni

Naureskeli vaan hyväntuulisena. Lopulta olin vaan niin väsynyt että itkin naureskeleva vauva sylissä kun se ei vaan nukkunut ja mä olin nii n väsynyt että hyvä kun pystyin kävelemään suoraan :(

Lapsi oli hänelle mennessään 2 vuotta 2 kk ja lopetti, kun oli 2 v 10 kk. Nuo 8 kk antaisin mielelläni pois. Taaksepäin ajateltuna lapsi kärsi selvästi. Mentyään kesäloman jälkeen päiväkotiin hän muuttui uudeksi ihmiseksi, onnelliseksi ja reippaaksi, nautti selvästi olostaan uudessa paikassa ja on siitä lähtien mennyt hoitoon mielellään jo 2,5 vuoden ajan.



Voi kun olisimme vaihtaneet hoitopaikkaa heti kun huomasimme, ettei lapsella ja hoitajalla synkannut.

vähän samansuuntaista kuin edellisilläkin. Mutta yritän antaa siitä huolimatta itselleni anteeksi. Mun mielestä se on ainoa tapa, ihan siks että jos en anna itselleni anteeksi niin eläminen itsensä kanssa käy tosi vaikeaksi. Ja huom: anteeksi antaminen ei tietenkään oikeuta tekemään samaa uudestaan, yritän sen sijaan ottaa virheistä opikseni ja jatkaa elämää eteenpäin pykälän verran parempana ihmisenä, toivottavasti...

Olla parempi vanhempi kuin mitä oli.

Oltiin aamulla makkarissa ja poika jo känisi aamupuuroa (ikää pallerolla reilu vuosi), päätin siis nousta vaikka väsytti niiin prkleesti, ja ajattelin yllättää pojan reippaalla aamu-tempauksellani; kierähdin sängyltä lattialle sängyn reunan taakse ärmätin katsoessa toisaalle, ja aloin rapsutella mattoa äänekkäästi ja vihellellä. Reppana meni hämilleen jo siitä etten ollutkaan sängyssä kun katsoi sinne, vaikka juuri äsken siinä olin.. No, minä sitten tilannetta korjaamaan huutamalla BÖÖ kun toinen hädissään taapersi sängynlaidan takaa kadonnutta äitiä etsimään.. Valehtelematta, lapsi oli paniikin vallassa eikä itkusta ollut tulla loppua ollenkaan. Tarkoitus oli olla hauska ja leikkisä, mutta epäonnistuin hirvittävällä tavalla, toinen säikähti aikuistenoikeasti TODELLA pahasti.. Enhän mä tahallani, mutta silti! Hiukka taisi olla tilannetaju hakusessa noin aamutuimaan.. No näitä on sattunut muitakin mitkä on jäänyt kaduttamaan, mutta kai tämä nyt oli jotenkin päällimmäisenä mielessä.. Kuka hullu nyt tuollaisia saa edes päähänsä suorittaa ensimmäisenä aamulla???

Se vaivasi pitkään, kun esikoinen tippui vauvana lattialle. Mitään ei käynyt, mutta olin tosi ahdistunut pitkään. Kuopus tippuili jatkuvasti sängystä, mutta siihen alkoi jo tottua niin, ettei se maailmaa kaatanut. Oli kuitenkin jo " iso" siihen aikaan, ei vauva.



Esikoista olen joutunut tukistamaan, eikä se tietty kivalta tunnu. Huonoin omatunto on kuitenkin ehkä siitä, että jäikö esikoinen liian vähälle huomiolla, kun nuorempi syntyi. Oli kuitenkin itsekin vielä tosi pieni.



Kyllä näitä asioita on vaikka kuinka paljon, mutta parhaani yritän. Oon vaan hirveen kriittinen itseäni kohtaan. Oon kuitenkin ollut vuosikaudet kotona ja lapsilla on ollut turvallinen lapsuus. Yhden vuoden ajan olin tosi väsynyt, mutta sen jälkeen on mennyt hyvin. Kyllähän niitä tilanteita tulee kaikille, joissa voisi toisin toimia.



Voisin kuvitella, että en voisi antaa anteeksi itselleni, jos olisin laittanut lapset ihan pieninä hoitoon. Itsellä on niin megatraumat lapsuudesta.

Miettii yksi joka pohdiskelee lapsen hoitoonlaittoa.

ja lopulta otin häntä tukasta ja ravistin. Myöhemmin olen ajatellut usein ettei mulla ole oikeus olla äiti :(

pyysin kyllä anteeksi 10 vuotiaalta ja miehenkin kanssa sovittiin silloin, mutta vuoden päästä tuli ero. Ikinä en itselleni anna käytöstäni anteeksi.

Olin totaalisen väsynyt (yksinhuoltaja, eli apua ei saatavilla) ja vauva vain itki, itki, itki, itki. Tottakai ymmärsin, että häneen sattuu, eikä voi itkulleen mitään, mutta olin niin kamalan väsynyt ja yksin aamuyöstä pimeässä asunnossa. :o( Paiskasin jossain vaiheessa yötä vauvan sängylle selälleen (ei korkealta, mutta kuitenkin) ja karjuin naama punaisena " NUKU PERKELE, NUKU!" :o( Karjuin aivan naama lähellä vauvan kasvoja. :o( Muistan tuon yön ikuisesti ja sen miten kauheasti vauva huusi purkaukseni jälkeen, kun pelästyi. Loppuyön kuljinkin sitten vauva olkapäillä itkien ja pyydellen anteeksi...

Tuli sanottua tosi ilkeitä asioita vauvalle, siinä väsymyksessä ja horkassa ei vaan enää välittänyt sanoistaan, halusi vaan nukkua.

Vaunujakin tuli heiluteltua turhan kovaa kyytiä, ekalla kerralla säikähdin kunnolla. Itkin varmaan toista tuntia, heilutin karjuvaa vauvaa vaunuissa, kunnes voi jo sanoa hakkasin vaunuja lattiaan. Paha mieli siitä VAIKKAKIN vauva nukahti AINA kunnon rytinässä.. Sitä tuli siis tehtyä useammankin kerran, ei tokikaan " pahoinpitelymielessä" , mutta rajulla otteella silti. Onneksi vauva ilmeisesti vaan vaati rajumpia liikkeitä...

Mutta sääli kun ei tullut toivottua reaktiota taaperolta! :(

Väsynyt olin ja siksi pinna lyhyt. Onneksi tuollaisesta ei jää vahinkoa, voisi tapahtua vahingossakin, ts. vauva tipahtaisi tai työntäisi vaunut ojaan vaikka tekstaria naputtaessa, sekin oli LÄHELLÄ. Mutta omaa mieltä tietysti kaivaa, loppuiän.

huusi vaan, ei auttanu mitkään keinot. Onneksi tähän ylilyöntiin löyty multa vika johon nyt lääkitys. Tavallisesti ole todella pitkäpinnainen ja PYSYN RAUHALLISENA.