Meidän tarina
Sain ekan lapsen vuonna -95 helmikuussa, eli hän täyttää kohta 13 vuotta :)
Hänen vauvaikä oli tavanomainen, helppo, mitä nyt uutena äitinä en osannut toimia aina oikein.
Perhepäivähoitoon hän meni parivuotiaana, koska olin eron jälkeen eksyksissä.
Siis henkisesti. Hoitaja oli yli 50- kymppinen nainen, ja hänellä oli joitain sydänoireita jne, eli oli usein sairaslomalla.
Aina silloin poika oli ryhmäperhepäivähoidossa, tai mikä se nyt onkaan...
jossa oli kymmenisen lasta ja aina kolme hoitajaa.
Olin toki epäreilu lasta kohtaan, kun purin ikävää oloa hänelle tai hänen nähtensä, sen tajuan.
Mutta ongelmia alkoi tulemaan vasta kun ryhmiksen hoitaja väitti, että ei saa 2- vuotiasta tottelemaan.
Kerran kun menin hakemaan häntä, oli poika sidottu tuoliin kiinni, koska kuulema ei ollut suostunut syömään.
En osannut silloin pitää puoliamme, ikävä kyllä.
Hoitaja sanoi, että lapsen käytös johtuu perhe oloista.
No, kai se nyt johtui..onhan yksinhuoltajaa helppo syyttää.
Kävimme myös perheneuvolassa, mutta minuahan he syyttivät.
Noh, sitten poika pääsi päiväkotiin, kahden paikalle. siellä oli myös ongelmia, poika sylki ja kiroili jne.
Lopulta päätimme että poika muuttaa isänsä luokse, koska en enää jaksanut.
Kun poika muutti isälleen, asioita alkoi tapahtua.
Ensinnäkin poikaa tutkittiin lasten psykiatrisella, ja todettiin vaikea dysfasia.
Sitten pojalle jo tarjottiinkin kaikenlaista hoitoa, välillä oli jopa sairaalassa osastolla.
Poika pääsi dysfasialuokalle, ja saa nykyään kuudesluokkalaisena ysejä ja kymppejä kokeistaan.
Jos poikaa olisi jo varhain tutkittu, olisi kaikki tää ikävä jäänyt väliin. Joten taistelkaa lapsenne puolesta, vaikkette oliskaan ihan varma, että lapsella on joku kehityksen häiriö.
Eihän teidän sitä kuulukaan tietää, ette ole lääkäreitä!