Onko äidin väsymys ja masentuneisuus vaiettua?

Mutta samalla iloitsen myös elämän pikkuasioista ja tuon senkin esille.



Ihmiseen mahtuu niin monenmoista ja eri hetkissä etenkin.



Mutta hyvä aihe ap.

jotka miettii vain sitä miten pääsis pakoon. Voi olla luokkakysymyskin koska tuntuu, että mitä alemmas menee luokissa niin sitä avoimempia ihmiset ovat pahan olonsa kanssa, se vaan jotenkin kuuluu asiaan. Hyvin koulutetut ja varakkaat ystäväni taas ovat kuin viimeisilleen viritettyjä duracel pupuja täynnä positiivisia ajatuksia ja loputonta jaksamista varustettuna hymyllä joka ei koskaan kuole kasvoilta. Ei sekään kauhean normaalilta vaikuta.

Kaikella ystävällisyydellä, tekstisi kuulosti aika tylyltä ap:n otsikon alla. Kuin olisit halunnut viestilläsi sanoa " minulla on rankkaa, mutta en silti ole masentunut tai väsynyt, olen siis parempi äiti kuin esim. ap" . Sinun kaltaisesi ihmiset on todellisia masentajia väsyneille äideille. Luultavasti tarkoitit vain sanoa, että kaikki äidit eivät ole väsyneitä (ja laitoit itsesi esimerkiksi), mutta tokihan sen kaikki ymmärtävät! Tässä oli tarkoitus keskustella äitien vaietusta masennuksesta/väsymyksestä.



Yksi lapsi 1,5 v on PALJON helpompi kuin kaksi tai useampi lapsi. Ei hotiapu ole se ainoa autuaaksi tekevä, äitien väsymyksen taustalla on niin paljon muutakin. Lasten sairastelut, perheen rahatilanne, parisuhteen tilanne, omat ja läheisten mahdolliset kriisit yms.

positiivinen ja iloinen. Esikoista odottaessani en olisi ikinä uskonut, että masennun. Onneksi asia on nyt kunnossa, mutta samaa olen joskus ihmetellyt. Monilla asiat on aina niin loistavasti jne. Vaikea uskoa, että siinä on koko totuus.



En muista monesko kirjoittaja se oli, joka kertoi hienosta arjestaan. Hienoa, että sinulla menee noin upeasti, mutta unohtuiko empaattisuus? Niin ja itse opiskelen ja käyn lisäksi töissä. Olen kahden pienen lapsen äiti. Vaikka pahin on takana niin myönnän, että edelleen välillä väsyttää ja tuntuu ettei vaan jaksa.

Kun kuopus oli vauva, oli elämäni yhtä kaaosta monestakin syystä. Lisäksi oli uhma-ikäinen lapsi ja huonosti nukkuva, itkuisa ja sairas vauva. Mies aina töissä, ei ystäviä eikä hoitoapua. Olin väsynyt ja masentunut.



Joskus puistossa jutusteltaessa toisten äitien kanssa, he kysyivät, mitä kuuluu? Vastasin rehellisesti, että olen väsynyt ja elämä on toisinaan aika kamalaa. En jatkanut valitusvirttä, en tuonut itseäni ja tuskaani liikaa esille (se kyllä tietenkin saa toiset äkkiä takajaloilleen), mutta silti kohtasin kummia katseita. Kuin he olisivat sanoneet silmillään:" älä sano noin, ei noin kuulu sanoa! Apua, mitä tuohon nyt vastaan..."



Tuli sellainen tunne, että äitiä, joka sanoo negatiiviset asiat lapsistaan suoraan, pidetään hulluna. Minusta hullumpaa on niellä tunteet sisäänsä ja oikeasti tulla hulluksi...aina joskus kuulee niitä surullisia tarinoita äideistä, jotka ovat lapsilleen jotain tehneet.



Minusta äitien väsymys ja masennus on tabu.



Nyt kun lapset ovat 2,5 ja 4,5 vuotiaat, elämä on hirveän paljon helpompaa. Olen takaisin töissä ja elämä alkaa sujua taas. Kuopuksen ensimmäinen vuosi on pelkkää mustaa aikaa, en muista kuin häivähdyksiä ja nekin pelkkää huutoa, pimeää ja masennuksen täyttämää ahdistusta täynnä.



Jos olisin tullut hulluksi ja olisin tehnyt lapsilleni jotain pahaa, olisi ihmiset puhuneet " miksi hän ei puhunut pahasta olostaan? Olisi tehnyt jotain!" Ja sitten kun siitä pahasta olosta puhuu (ennenkuin on mitään tapahtunut, kaikki katsovat vain kuin sairasta eläintä. Kuinkahan moni niistä äideistä, jotka ovat lapsensa hylänneet tai tappaneet, ravistelleet vauvaa tms. on puhunut väsymyksestään, ja ovat saaneet juuri samanlaisia katseita kuin minä?

Olen ajatellut sellaista, että kun lapset vielä hiukan kasvavat, haluan perustaa/olla osallisena sellaisessa vapaaehtoistyössä, joka auttaa pienten lasten perheitä. Voisin ottaa lapset sitten mukaan auttamaan. Väsyneiden äitien lapsia ulkoiluttamaan, vauvaa sylittämään, kaupassa käymään, tiskaamaan, juttuseuraksi. Neuvolan kautta voisivat jakaa tällaisen vapaaehtoistyöntekijöiden numeroita tarvitseville. Olen ihan varma, että tarvetta kyllä olisi!



Itse olisin kipeästi kaivannut esim. esikoiselle ulkoiluttajaa, vaikka edes kaksi kertaa puolessa vuodessa. Kuopus sairasti vauvana paljon ja jouduimme olemaan sisällä paljon. Esikko hyppi seinille liikunnan puutteesta. Voi, jos joku olisi vielä sylittänyt vauvaa, että olisin joskus saanut siivota rauhassa. Pienetkin avunmuruset ovat tärkeitä silloin, kun oma jaksaminen ei tahdo riitää.



t.12

Täälläkin yksi, joka ei halua levitellä likapyykkejään kaikelle kansalle. Olen yh, tukiverkkoa ei ole, lapsi mulla 24/7. Kuitenkin, puhun niille joiden oikeasti tarvitsee tietää. Esim, kun väsymykseni alkoi saada sellaiset mittakaavat että oli joka päivä jaksamisen äärirajoilla ja sain itkukohtauksia jne, niin soitin neuvolaan ja kerroin mikä tilanne on. Rohkeutta se vaati, on jotenkin niin nöyryyttävää sanoa ääneen että " mä en pärjää enkä jaksa" , mutta kannatti: nyt meillä käy kunnan perhetyöntekijä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, leikittää lasta (1,5v) ja vie puistoon tms. niin että voin hoitaa omia asioitani, käydä kaupoilla tai siivota tai ihan vaikka mennä lenkille että pää tuulettuu. Ja pikkuhiljaa alkaa valo pilkahdella pilvien takaa :) Siis neuvoni on, pyydä apua!!! Jos sulla on läheisiä jotka voisivat hoitaa lasta, pyydä rohkeasti, jos ei ole niin kysele neuvolasta, tai ota vaikka MLL:n lastenhoitaja kerran viikossa niin saat vähän ladattua akkuja. Voimahalit!

mitenköhän voisin auttaa...Minulla on 1 v tyttö ja arki sujuu kivasti. Aiemmassa elämässäni olen kokenut vaikean masennuksen ja tiedän miltä tuntuu, kun ei vaan jaksa kertakaikkiaan. Ottaisin mielelläni tytölleni kaverin meille leikkimään tai mukaan ulkoilemaan ja samalla äiti saisi hetkeksi hengähtää. Jos vain joku äiti minulle puistossa avautuu...

Tuollaiselle olisi kysyntää. Täällä yksi vapaaehtoinen, ja valmis myös ottamaan apua, jos arki joskus käy raskaaksi.

joissa ihmiset voisivat käydä puhumassa asioista? Tietysti lastenhoitaja erikseen paikalla.

Minun mielestäni " syy" on siinä, että ihmiset eivät halua levitellä omia asioitaan. Siis itse ajattelen näin. Hyville ystäville voi kertoa, en puolitutuille enkä anopille :-)

mutta kuinka arvokasta vertaistuki olisikaan, ja jos kaikki vaikenee niin eihän siinä hyvin käy?



Tosissaan omatilani alkaa olla kohta ammattiauttajan tarpeessa.

ap

Saan joka päivä uskomattomia raivokohtauksia ja itken. Päätä särkee ja pienetkin vastoinkäymiset romahduttavat koko päivän.



Mutta mitä tästä toitottamaan? Ainakaan puistossa? Ei se toinen äiti (myös väsynyt) kuitenkaan voi tulla sinun huusholliasi pyörittämään. Ei se väsymys puhumalla poistu. Joten jos puistossa voi puhua välillä jotain muuta kuin lapset ja väsymys, niin minä ainakin puhun. Onpahan edes hetkeksi jotain muuta mietittävää kuin tämä musertava väsymys.



(Ja joka ilta ennen nukkumista mietin että " huomen aamulla soitan neuvolaan ja kerron että ei tästä elämästä mitään tule..

Varsinkin ne joilla ei edes ole lapsia, vähättelee sitä miten rankkaa pienen lapsen kanssa oleminen on.

Tuntuu ettei ihmisiä edes kiinnosta miten äiti voi, lapsi on se pääasia.

Vaikka tuntuu olevan muotia olla jaksamatta kasvattaa omaa lastaan, niin en tunnustaudu masentuneeksi. Olen kotihoidontuella hoitamassa lastani, 1,5v. Joka päivälle teemme jotain mukavaa, tänään olimme jo aamulla uimahallilla. Tapaamme muita äitejä ja lapsia, emme jää kotiin mökkiytymään. Mieheni joutuu väliin matkustamaan työssään, tätäkään en koe ongelmaksi.



Tämän lapsenhoidon lisäksi opiskelen avoimessa yliopistossa alani approbatur-opintoja sekä käyn viikonlopputöissä ajoittain. Tuo mukavasti vaihtelua arkeen ja tarpeellista rahaa perheelle. Olemme muuten perhe, jossa sukulaiset eivät osallistu lapsenhoitoon yhtään.

Kukaan ei ikinä uskoisi ulospäin, kuinka väsynyt ja kyllästynyt elämääni ajoittain olen. En ole siinä mielessä masentunut, että jaksan kyllä ruokkia ja pukea lapset kauniisti, huolehdin jopa omasta ulkonäöstäni päivittäin. Mutta pinnan alla olen kamalan väsynyt tähän lapsiperheen arkeen. Suutun helposti ja pinna on jatkuvasti kireällä. Rutiinit väsyttävät ja tylsistyttävät. Oma mies on ainoa, joka tietää tilanteeni, mutta en oikein tiedä, saanko häneltä ihan täyttä ymmärrystä.