Kysymys lapsettomille liittyen täällä vellovaan " maksakaa itse hoitonne" -riitelyyn

Halusin oman lapsen juuri sen vuoksi, että halusin hänet itse kasvattaa sisälläni ja itse synnyttää. Halusin olla äiti.



Adoptoinut olisin sitten, jos en olisi omaa lasta saanut hoitojenkaan avulla. Adoptio tulee kyseeseen edelleen, ellemme saa toista lasta. Haluan olla äiti useammallekin lapselle, myös mieheni haluaa olla isä useammalle kuin yhdelle lapselle.



Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse mistään suuresta geenienperiyttämismissioista.

Ensimmäisen lapseni sain hoidoilla. Joduimme miettimään jonkin aikaa syitä ja seurauksia, koska lapsemme ei ole perimältään täysin omamme. Haluni kantaa lapsi taisi olla siinä vaihessa niin suuri, että päädyimme hoitoihin.



Perheessämme on tilaa vielä toiselle lapselle ja hoitoihin emme enää lähde. Nyt perimällä ei ole merkitystä, koska tavalaan eihän se ollut väliä ensimmäisen lapsen kohdallakaan. Adoptio on vain erilainen tie kasvattaa perhettä. Niin erilainen ettei moni ymmärrä sen tuomia muutoksia ja eroavuutta tavalliseen perheenlisäykseen.

Muutamme miehen työn takia n. 6 kk välein ja aina uuteen valtioon.



Hoidotkin on tässä elämäntilanteessa vaikeita.

kun mitä turhaan mieltään pahoittamaan toisten näkemyksillä, jotka sinänsä eivät vaikuta elämääni, mutta tätä adoptioasiaa olen itsekin tässä pohtinut omalla kohdallani.

Omalla kohdallani halukkuus mennä lapsettomuus hoitohin johtuisi (jos olisi ollut tarvetta)halusta kantaa lasta ja synnyttää, geeniperimällä ei ole minusta mitään merkitystä.

Näin minäkin ajattelen ensisijaisesti. Suoraan sanoen näissä omissa geeneissäni ei ole mitään niin hirveän ihmeellistä, että niitä olisi ihan pakko päästä jatkamaan. Sen sijaan adoptiossa sitä tulee aina lapsen elämään tavallaan kesken, eli ei pääse jakamaan lapsen elämää sen alkuhetkistä saakka. Olisi niin ihanaa saada elää oman lapsensa kanssa sieltä ensimmäisistä potkuista ja hikasta saakka, olla läsnä kun lapsi hengittää ekat hengähdyksensä, ja saada alusta saakka tehdä parhaansa lapsen eteen. Adoptiolapsilla on usein menneisyydessään jo paljon surua ja menetystä, ja mahtaa olla sydäntä raastavaa, että oma rakas lapsi kantaa mukanaan sellaista taakkaa, johon ei ole itse vanhempana voinut vaikuttaa, koska ei silloin vielä ollut lapsen elämässä.

Jos adoptio olisi helpompaa ja halvempaa, valitsisitteko adoption nykyistä helpommin hedelmällisyyshoitojen sijasta?

Ehkä kynnys olisi matalampi. Tällä hetkellä meillä ei olisi varaa adoptioon kuin lainaamalla suuret summat. Toisaalta, ei ole ehkä hyvä asia, jos adoption kynnys olisi kovin matala. Ei adoption monimutkaisuus noin talous- ja paperipuolella kuitenkaan ole pääsyy sille, miksi me emme ole prosessiin lähteneet, vaan asiaan liittyvät kaikki muut mietittävät, tunnepuolen asiat yms.

mutta on tässä jo pohdiskeltu kaikenlaisia vaihtoehtoja. me valitsisimme ensisijaisesti lapsettomuushoidot juuri siksi, että minä haluan kokea sen tunteen kun on raskaana ja myös synnytyksen. haluaisimme enemmän kuin yhden lapsen, joten jos toinenkin lapsi vaatisi hoitoja, niin silloin ehkä helpommin päätyisimme adoptioon. ei ne meidän geenit niin hienot ole, että niitä tarvis saada eteenpäin, mutta haluaisin kokea raskuden edes kerran:)

adoptioprosessia, kun usean vuoden yrityksen jälkeen esikoinen ilmoitti tulostaan. Päätimme olla hakeutumatta hoitoihin tai edes tutkimuksiin, koska meille oli aika samantekevää mitä kautta lapsi meille tuli.

En geeniperimää ajatellut lainkaan. Olimme adoptiojonossa, mutta jostain kumman syystä menimme vielä yhteen hoitoon ja se oli siinä... Toki halusin koskea raskauden, mutta olisin ollut onnellinen adoptiolapsestakin. Tosin täytyy myöntää, että toivoin mahdollisimman pientä (nuorta) vauvaa, siten siihen elämään perheenä pääsisi mahdollisimman aikaisin kiinni.

Minä olen aina, niin kauan kuin muistan haaveillut oman lapsen kantamiseta ja synnyttämisestä. Jos omaa lasta ei olisi kuulunut, luultavasti kaipuuni kokea raskaus ja ihan vastasyntynyt oma lapsi olisi johtanut kohdallamme lapsettomuushoitohin piekmmin kuin adoption harkintaan. Joten ymmärrän ajatuksenne oikein hyvin.



Adoptoidakin olisin voinut lapsettomuuden kohdatessa, mutta ensisijainen toive olisi luultavasti ollut saada synnyttää.





Uusi kysymys:



Olen itse harkinnut sijaissynnyttäjäksi ryhtymistä muutaman vuoden kuluttua. Mitä te ajattelette mahdollisuudesta saada lapsi näin? Toisen naisen kantamana. Raskautta ja synnytysttä pääsisi kuitenkin seuraamaan läheltä, osallistumaan tunteisiin jne. Eihän se toki sama ole kuin jos itse kokisi raskauden, mutta voisitteko harkita? Jos ette, niin miksi?



ap

Ja minä olen hänelle äiti. Yksi kahdesta, joo, mutta tekeekö se minusta VÄHEMMÄN äidin?



Meillä on takana biolapsettomuutta, mutta ei hoitoja. Koimme ajatuksen hoidoista vaikeana, kalliina ja ahdistavana. Ajatus adoptiosta sen sijaan oli valoisa ja varma; kustannuspuolta emme siinä edes pohtineet kynnyskysymyksenä. Varmasti lapsettomuushoitoihin päätyvillä nämä tuntemukset menevät päinvastoin.



Voihan myös ajatella vaikeana sitä, että joka tapauksessa laitoksissa ympäri maailmaa on lapsia vailla äidin ja isin syliä ja omaa kotia. Ei heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa ole sen helpompaa, jos he jäävät laitokseen; vain vanhemmiksi haluavien elämä on (ehkä) helpompaa, jos laitoslapset jäävät laitokseen ja vanhemmiksi haluavat tekevät uuden.

Kaunis ajatus sinulta kyllä! =D

Koska minulle se geeniperimä on todellakin yhdentekevä, emme varmaan olisi valinneet sijaissynnyttäjän käyttämistä. Toisaalta... on vaikea sanoa, mitä sitä nuorena ja ajattelemattomana olisi mennyt tekemään ;) Sitä vain tarkoitan, että nyt on ollut niin kauan täysin orientoitunut adoptioon, että muu on vierasta - kun taas nuorena emme tienneet adoptiosta juuri mitään emmekä pitäneet sitä ensisijaisena perheenmuodostustapana.



t. 10

Tällä en todellakaan halua loukata ketään adoptioäitiä. Aivan varmasti siinäkin se pitkä prosessi ja lapsen haku jo lähentävät lasta, vuosien kasvatustyöstä nyt puhumattakaan. Puhun siis ihan ja täysin vain omista tuntemuksistani, enkä mistään yleismaailmallisesta faktasta.



JOS lapsettomuushoidot eivät olisi onnistuneet, niin takuulla olisimme päätyneet adoptioon. Lapsen saamisen tarve ja halu oli niin kova.

Nyt kyllä suutuit väärälle ihmiselle :) Tottakai adoptiolapsi on OMA, enkä sanallakaan vihjannut, että adotiovanhemmat olisivat muka vähemmän vanhempia! Olen aivan viiskyttriljoonaa prosenttisesti adoption kannattaja. Voisin itsekin adoptoida aivan vallan hyvin, siitä huolimatta, että luultavasti saisin biologisiakin lapsia lisää.



Tässä aloituksessa nyt vaan tulin tuoneeksi esille pohdintaani halustani olla raskaana ja synnyttää ja saada siten OMA, vastasyntynyt lapsi. En sattunut kirjoittamaan sellaista lausetta, jossa puhuttaisiin OMAsta adoptiolapsesta. Adotiolapsi on ilman muuta aivan yhtä oma kuin biologinenkin.



Varmasti herkkä asia sinulle, mutta koeta olla hiiltymättä sellaisista asioista, joissa ei sinun valintojasi arvostella :)



ap













" Kiitos vaan, mutta me saatiin ihan OMA lapsi adoption kautta.

Ja minä olen hänelle äiti. Yksi kahdesta, joo, mutta tekeekö se minusta VÄHEMMÄN äidin? "

Hoidot ovat olleet meille aina se ensisijainen tapa saada se kauan toivottu lapsi ja adoptiota olemme valmiita (ehkä) ajattelemaan sitten jos joudumme hyväksymään sen että lasta ei hoitojenkaan kautta saada.



Miksikö näin? Miksi hoidoilla eikä heti adoptiolla? Meillä on varmaan monesta aika raa' alta kuulostava syy: Olen itsekin hieman " väärän näköinen" suomalainen vaikka olenkin Suomessa syntynyt ja aina asunut. Hiukseni ovat mustat ja silmät tummanruskeat. Iho (todella vähän) tummempi kuin perussuomalaisella. Äitini on espanjalainen - siinä syy ulkomuotooni. Asumme nyt siis kaikki Suomessa ja olemme asuneet koko ikämme. Muistan liian hyvin kuinka 70-luvulla jo em. ulkomuotonikin oli aivan liikaa todella monille suomalaisille ja jouduin kokemaan todella paljon syrjintää ja rasismia. Ihan alkaen siitä että " sä et saa leikkiä meidän kanssa" siihen että nuorena ei kesätyöpaikkaa meinannut saada millään kun oli " ulkomaalainen" - vaikka ihan suomalainen!



Tietenkin ajat ovat muuttuneet paljon ja tuskin nykyisin ulkomuotoni herättäisi minkäänlaista huomiota Suomessa. Mutta silti...uskon että mustat/aasialaisperäiset lapset/nuoret/aikuiset joutuvat yhä vielä kokemaan samanlaista tai paljon pahempaa rasismiä/syrjintää kuin mitä minä koin itse aikoinani ja joskus vieläkin! Suomi on rasistinen maa - sitä ei ehkä huomaa jos kuuluu siihen " normaalin näköiseen" väestöön. Mutta koska itse olen joutunut kokemaan tämän kaiken omakohtaisesti en todellakaan haluaisi että lapseni joutuisi kokemaan tämän saman itse. Näin ollen adoptio ei ole minulle todellakaan mieluisa ajatus. En halua tuoda lasta tänne kokemaan samanlaista syrjintää jota olen itsekin kokenut vaikka luultavasti juuri kokemusteni perusteella olisin hyvä adoptioäiti sillä osaisin todellakin ymmärtää jo etukäteen kaikki ne haasteet joita on kun lapsi on " väärän näköinen" . Juu, joku voisi sanoa että " no mutta millä ihmiset sitten oppii suvaitsevaiseksi jos ei Suomessa ole erilaisen näköisiä lapsia...siitähän se suvaitsevaisuus kasvaa" ja hän saa olla ihan vapaasti sitä mieltä. Minä en vaan halua että oma lapseni joutuu olemaan se jäänmurtaja joka joutuu kärsimään siitä totuttajan roolista. Ehkäpä tämä on itsekästä mutta kuka äiti ei haluaisi parasta omalle lapselleen?

Joo, olen tavallaan yliherkkä. Ihmisillä vaan on taipumus käyttää juuri tuollaista kieltä ajattelematta, mitä sanovat, ja miltä se tuntuu toisesta osapuolesta. (Ajatelkaas lasta, jonka kuullen hänen äidiltään kysytään, että ettekö voineet saada omia lapsia kun päädyitte adoptioon. Näinkin tapahtuu. Yksikin lapsi, pari-kolmevuotias, oli hädissään takertunut äitiinsä ja sanonut tädille, että minun oma äiti...) Itse olen myös ehdollistunut varsin voimakkaasti tähän retoriikkaan :)



Anteeksipyyntö hyväksytty :)



t. 10

Uusi kysymys:



Olen itse harkinnut sijaissynnyttäjäksi ryhtymistä muutaman vuoden kuluttua. Mitä te ajattelette mahdollisuudesta saada lapsi näin? Toisen naisen kantamana. Raskautta ja synnytysttä pääsisi kuitenkin seuraamaan läheltä, osallistumaan tunteisiin jne. Eihän se toki sama ole kuin jos itse kokisi raskauden, mutta voisitteko harkita? Jos ette, niin miksi?



ap

[/quote]

Minuakin pyydettiin sijaissynnyttäjäksi. Harkitsin sitä tosi tarkkaan. Itse asiassa olin tosi vakavissani sen suhteen. Ongelma on kuitenkin se, että kun itsellä on lapsettomuusongelma, niin raskaaksi tulemisen vaikeus mietitytti kovasti. Lähinnä se pettyminen mikä tulisi lasta toivovalle, kun en todellakaan raskaudu joka kierrosta. Toinen asia on oma terveys, eli minut on sektoitu useasti, ja mietin että vaikka vielä kohtu kuulemma sen yhden kestäisikin, niin mitäs sitten jos ei. Minulla on neljä omaa lasta, ja en kuitenkaan haluaisi että he jäisivät äidittömäksi. Tosin näin voi tapahtua muutenkin, mutta siis kuitenkin. Nautin raskauksista, joten sen suhteen olisi se ollut ihan " mukavaakin" . Lapsesta luopumista on vaikea etukäteen ajatella, eihän se oma ole, mutta varmaan osittain tuntuisi omalta kuitenkin. Näin siis täällä, en ryhtynyt, kohtahan se saatetaan kieltääkin.



8

Meidan olisi siis adoptoitava oman asuinmaamme lakien puitteissa. Ulkomailta adoptointi on taalla viela todella harvinaista ja hankalaa, enka ole varma, olisiko minusta jaanmurtajaksi ja poluntallaajaksi talla saralla. Maan sisalla adoptio ei maksa juuri mitaan (joten mitaan taloudellista ongelmaa ei olisi), mutta pienia lapsia ei kaytannossa juuri ole adoptiossa. Minulle ajatus siita, etta ihan vieras 5-7 -vuotias olisi yhtakkia oma lapseni, on vaikea. Lisaksi omalla kohdallamme asiaa vaikeuttaisi viela se, etta olen ulkomaalainen. Lapsia tahdotaan ensisijaisesti antaa perheille, jotka ovat etnisesti samanlaisia kuin lapsen biovanhemmatkin.

Varsinkin tällä palstalla on helppo suivaantua turhista. Oikeastaan täne jo tullessa on jo puolustus hiukka yläkantissa. Täällä kun saa p..kaa niskaansa vain sanomalla " hei" , saati sitten jos uskaltaa lauseen, pari kirjoittaa.



Ja kyllä, ihmiset ovat liian usein empatiakyvyttömiä tällaisissa asioissa. On pöyristyttävää seurata ihmisiä ja puheitaan, eivät YHTÄÄN osaa välillä ajatella muita! Juuri tuollaiset ihmiset laukovat suustaan mitä julmempia juttuja, ilmeenkään värähtämättä.



Mutta...Jos me olisimme tavanneet ja olisin lukenut sinulle vaikka paperista tuon aloitukseni, et takuulla olisi suuttunut, koska olisit nähnyt ilmeeni ja eleeni. Tällä lailla kirjoittamalla koko sanomaa on vaikea saada perille pelkällä tekstilä, sanallinen viestintähän on vain 10 % viestinnästä!



Hyvää jatkoa sinulle ja OMILLE lapsillesi :)



ap

ei edes lapsettomuushoidoissa ollessamme. Tiedän sydämessäni, etten voisi koskaan tuntea samalla tavalla adoptiolasta kuin omaa, biologista lastamme kohtaan. Olen myös halunnut kokea äitiyden " alusta" asti; ts. kantaa lasta kohdussani, synnyttää, imettää ja hoitaa lapseni vastasyntyneestä vauvasta asti.

ap