En jaksa käsittää miten aikuiset ihmiset pelkäävät omia vanhempiaan ja heidän sanomisiaan

on painoarvoa. Ihminen on sosiaalinen eläin ja omat perheenjäsenet niin ylenevässä kuin alenevassakin polvessa muodostavat sen ytimen. Heidän mielipiteillään on väliä. Vielä enemmän niillä omien lasten ta vanhempien mielipiteillä on väliä, jos heitä sattuu rakastamaan, niin kuin moni tekee. Ja vaikka esimerkiksi minun välini äitiini vaihtelevat hyisistä olemattomiin, niin kyllä vain hänen sanomisensa merkitsevät minulle paljon enemmän kuin vain jonkun satunnaisen kuusikymppisen naisen.

itse olen sellainen ja nyt yli kolmekymppisenä olen saanut voimia olla oma itseni ja tehdä asiat välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestäni ja perheestäni :).

on elämän ehkä hienoin ja samalla vaikein ihmissuhde joka parhaimmassa tapauksessa antaa todella paljon elämälle ja tulevaisuudelle.

että sen ikäinen vasta irroittautuu vanhempiensa mielipiteistä. Ja kyllä ne taustalla vaikuttavat koko elämän. Olemmehan vanhempiemme kasvattamia. Sen takia vanhemmilla on niin suuri vastuu, koska se, mitä lapselle sanomme, oikeasti tähän vaikuttaa.

alatteko elämään omaa elämäänne vasta kun vanhemmillanne on 2,5 metriä multaa päällä?



Minä olen tyytyväinen että äitini asuu 200km päässä ja soittaa ehkä 1 kerran 2 viikossa ja silloin juttelen vain pintapuolista läppää

välittämättä vanhempiensa mielipiteistä

vanhemmilta oman arjen pyörittämiseen. Jos vanhemmat jeesaa, niin kyllähän niitä on silloin kuunneltava ja jos on saattanut itsensä siihen tilanteeseen että on riippuvainen vanhemmistaan niin silloinhan niiden juttuja on pakko kuunnella.

Ja jo kun muutin opiskelujen takia toisella paikkakunnalle (16v) irrottauduin vanhemmistani niin hyvin ettei enää tartte pahemmin kuin vaihdella kuulumisia. Eipä tartte kuunnella narsistisia kommentteja isältäni ja äidiltäni humalaisia puheluita. :)

Kyllä 35-vuotiaalla ihmisellä pitäisi olla jo rohkeutta elää omaa elämäänsä välittämättä vanhempiensa mielipiteistä

on suunnilleen tämän ikäinen ja edelleenkin on joskus pelko persiissä hänellä. Joskus tulee mieleen ihan teiniajat sen jutuista :D

Vasta nyt pitkästi yli kolmekymppisenä napanuora on katkaistu.

Ja se onnistui vain pistämällä välit poikki kokonaan:(

vasta kun irtautumisvaiheen minäteenniinkuinitsehaluan jälkeen voi kuunnella vanhempiensa mielipidettä ja joskus jopa muuttaa mielipidettään kun kuulee vanhempien perustelut asialle. Silloin voi elää omaa elämäänsä lähelläkin.

Se, että mielipiteellä on merkitystä, on eri asia kuin toisen ehdoton totteleminen tai oman elämän ohittaminen.

Ettekö te osaa olla itsenäisiä ja yhtä aikaa pitää yllä lämpimiä välejä omiin vanhempiinne?

alatteko elämään omaa elämäänne vasta kun vanhemmillanne on 2,5 metriä multaa päällä?

Minä olen tyytyväinen että äitini asuu 200km päässä ja soittaa ehkä 1 kerran 2 viikossa ja silloin juttelen vain pintapuolista läppää

Että oikeastaan vasta sitten on tytär täysin vapaa kun äiti on kuollut. Puhui omasta äitisuhteestaan, mutta kyllähän se pätee minun ja hänenkin väliseen suhteeseen.

että nimenomaan sietää vanhempiaan epätäydellisinä ihmisinä, ja haluaa taas yhteyttä heihin. Minullakin oli sellainen vaihe, joskus 19-25-ikäisenä, jolloin kovasti halusin olla riippumaton vanhemmistani, ja vain pinnallisesti yhteydessä. Nyt kun olen jo lähempänä neljääkymmentä, äitini on yksi parhaista ystävistäni, ja yksi tukipilari elämässäni.