Mikä on ollut suurin surusi raskausaikana ja kuinka olet siitä selvinnyt?

En ole kunnolla selvinnyt vieläkään, vaikka siitä on vuosia.

Raskausaikana koetin tietysti keskittyä vauvaan ja käytännön asioihin.

Sisarukset, isä ja mies olivat tukena.

olihan siitä mentävä eteenpäin, kun oli pakko muistakin lapsista huolehtia.

...Olin juuri päässyt yli maagisen rajan, rv 12 ja tarkoitus oli kertoa vanhemmilleni ja sisaruksilleni uudesta raskaudesta. Eipä ehtinyt isä tietää. Vanhempi lapseni oli silloin 6kk..rankkaa oli selviytyä vauvan ja uuden raskauden kanssa...ja tukea äitiä ja sisaruksia..Onneksi sain heiltä tukea takaisin kuin myös rakkaalta mieheltäni. Synnytyksessä ja uuden vauvan synnyttyä tuli taas voimakkaita tunteita pintaan...

Mies jätti toisen naisen takia ollessani 3.kuulla raskaana. Ihan suunniteltu raskaus oli, mutta myös "sivusuhde" 17 tytön kanssa oli kuulemma jatkunut jo pitkään.

Silloin oli ihan kamalaa, nykyään on jopa vähän naurattanut kun asiasta on jo yli viisi vuotta..

Oli rankkaa, Itkin ja pelkäsin yksinoloa, synnytystä, raskausdiabetesta. Mietin ex miestä toisen naisen kanssa ilkkumassa minua yms. Kamalia pelkoja, surutyötä erosta kerkisin tekemään vasta kun lapsi oli vuoden.

Joillakin tasoilla asia on vielä läpikäymättä. Raskausaikana (ja vauva-aikana sen jälkeen) asiaa ja tunteita oli vain pakko laittaa taka-alalle, jotta jaksoi päivästä toiseen.



Suru ja ikävä ei edelleenkään tunnu helpottavan, samoin asiaa on vieläkin vaikea mieltää edes todeksi.

Odotin esikoistani ja luulen, että se auttoi minua jaksamaan paremmin. Elämä jatkui minussa, ja olin iloinen että isäni oli ehtinyt saada tietää papaksi tulostaan:)

hän kuoli kohtuun 2kk ennen laskettua aikaa.



Toisen raskausaikana painoi huoli vasta menetetystä esikoisesta.

Kuinka pystyitte nukkumaan kun mitään unilääkkeitä tai rauhoittavia ei kai voi käyttää?



T. ap jolla akuutti tilanne päällä

Tilanne kesti pitkään ennen kuin sain kuulla mikä mättää. Raskaus oli suunniteltu ja yhdessä toivottu. Henkisesti se oli todella rankkaa aikaa. Vaikka selvitimme tilanteen ja onnistuimme jatkamaan yhdessä niin vieläkin se ahdistava tunne nostaa joskus päätään. Tästä aikaa jo kohta 4 vuotta. Onneksi seuraava raskausaika oli todella onnellinen.

ja esikoinen pakotti pitämään arjen pystyssä. En edes kyennyt/kehdannut kertoa kenellekään tilanteesta. Jotenkin vain porskutin eteenpäin ja yritin pitää ajatukset vauvassa ja esikoisessa ja heidän hyvinvoinnissaan. Siirsin itseni tavallaan syrjään jotta jaksoin.

t.10

Minä selvisin kahden hyvän ystävän avulla. Asiaa puitiin, puitiin ja puitiin. Ystävien kanssa aluksi ja vihan laimennuttua alkoi asian työstäminen miehen kanssa. Esikoinen piti arjessa kiinni, ystävät järjissäni.



Jotain hyvääkin, laihduin 10 kg...

isäni rysän päältä, kun tämä petti. Ja selvisi, että oli tehnyt tällaista siis aina... oli ulkomailla töissä. Silloin sorruin polttamaan jopa tupakkaa, vaikka alkuraskauden olin ilman... Onneksi sain itseni ruotuun... ja lopetin taas.

tiedoksi, että on uni-/nukahtamislääkkeitä mitä voi käyttää raskaana ollessaan. Kerro tilantestasi lääkärille!!!

Isotätini kuoli. Isäni kuoli. Sain potkut töistä. Setäni kuoli. Kissa katosi (onneksi löytyi myöhemmin).



Odotus kesti 2,5 vuotta, joten ei se maailma ihan joka toinen kuukausi romahtanut, mutta ei se kivaa ollut... Vuosi isäni kuolemasta saimme tiedon lapsestamme. Suren vieläkin sitä, että tyttö ei koskaan tavannut häntä jo innokkaasti odotellutta pappaansa :´(

minkäs teet? joko synnytät ja toivot parasta tai abortoit rv22 plus ja jos pidät teetko kromosomitestit

Meillä piti tulla saman ikäiset vauvat. Kyllä meni odotuksesta ilo sillä kertaa, mitä mies ei ymmärtänyt. Sellaista haikeutta siinä oli vielä monet kerrat lapsen syntymän jälkeenkin mukana.



Se kuolema oli valtava järkytys. Ja siitä selvisin olemalla töissä kuin robotti ja nukkumalla muut ajat.