Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kaipuu perheen pariin
12.11.2008 |
Kunhan hieman puran. Erostani on noin kaksi ja puoli vuotta. Se tuli mulle täysin yllätyksenä, yhden tylsän riidan päätteeksi. Ja samalla ajolähtö yhteisestä vasta hankitusta ja remontoidusta unelmakodista. Kahdessa viikossa kiireessä sain hankittua asunnon mahdollisimman läheltä, kuten oli yhteinen sopimus. Menemättä eron syihin tai exäni menettelyyn sen enempää, olin pitkään katkeroitunut, ehkä vieläkin, mutta vain hitusen noihin aikoihin verrattuna. Meillä on yhteishuoltajuus ja aika hyvin ollaan saatukin sovittua kaikesta lapseemme liittyen. Arvostan exääni äitini ja olen ylpeä omasta vanhemmuudestani. Omasta rankasta lapsuudesta huolimatta pystyin pysäyttämään pahan ketjun itseeni, tosin siihen tarvittiin paljon ammattiapua ja mm. exäni ymmärrystä. Ehkäpä liikaakin, sillä se lienee suurin syy eroon, eli mun henkiset pahoinvoinnit.
Edelleen kaipaan exääni ja haluaisin todella paljon elää lapseni ja hänen kanssaan samassa kodissa. Mutta tiedän, että paluuta ei ole, näin hän on selkeästi viestittänyt. Eikä erosta tietty voi reklamoida... Kahden ja puolen vuoden aikana olen kerran seurustellut, naisen kanssa jolla oli myös ero takanaan ja liitosta kaksi lasta. Se päättyi jo aikoja sitten, ja täytyy tunnustaa, että ei ole aivan luontevaa omaksua roolia "isäpuolena", vaikka kuinka avoimin rinnoin asiaan koitan suhtautuakin. Kaipaan sitä oikeata perhettäni, sen tajusin entistä selvemmin tämän suhteen päätyttyä. Ja sitä omaa perhettäni en koskaan saa takaisin. Pelkäänpä, että loppuikä menee yksin elellessä, olkoonkin, että saan tavata lastani mahdollisimman usein. Hän on tietty elämäni keskipiste ja tulee aina olemaan. Mutta pikkuveljeä tahi -siskoa en lapselleni voi suoda. Ikääkin tulee, olen yli 40v.
Tällä hetkellä pahin pelkoni on kaiken lisäksi se, että joku toinen mies(tai nainen) pääsee elämään lapseni kanssa. Toki luotan paljolti exäni arvostelukykyyn, mutta koska itse olen saanut pahasti henkisesti ja fyysisesti turpaani koko lapsuuteni, niin miten voin olla aivan varma, että lapsellani on hyvä olla?
Tässäpä pahimmat purkaumat, löytyyköhän samoin tuntevia?
Kommentit (22)
Otan osaa. Mun äijä lähti melkein yhtä ripeästi vaan lasta se ei mukaansa huolinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...lähtee pikaistuksissaan ja sitten eivät "kehtaa" edes harkitakaan sopua ja perheen eheyttämistä, liikaa joidenkin itsetunnolle. Vaikka pelissä on näinkin paljon. Nim. Kokemusta on.
Jotkut vekslaavat useammankin kerran eestaas. Olisi mielenkiintoista saada tilastoa, kuinka hyvin reunionit toimivat? Ei, sillä, että sen pitäisi kannustaa ketään suuntaan tai toiseen. Onko kellään kokemuksia?
ja takerrut siihen hyvään mitä sinulla on elämässäsi ollut.
Kovien kokemusten jälkeen se on ihan ymmärrettävää, mutta paremman elämän kannalta olisi parempi että vahvistuisit vielä ja alkaisit elämään omaa elämääsi -johon tietenkin kuuluu lapsesi vaikkei perinteistä perhe-elämää.
luulisi, että se oli viimeinen pisara jollekin pidempiaikaiselle pahalle ololle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aikamoista analysointia ja ylimielistä suhtautumista. Jos oma perheesi hajoaa yllättäen, tuskin aivan nyökkäämällä asiaa kuittaat? tai mistäpä minä sen tiedän :)
t. Sivustatarkkailija Porista
Ihmisiä ja riitoja on niin monenlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta sanonpa vain, että on harvinaisen mukavaa lukea noinkin tunteella ja kaipuulla kirjoitettua tekstiä.. mieheltä.
olen pahoillani, etten osaa auttaa. voisiko eron syy olla myös syy siihen, ettet ole löytänyt rinnallesi uutta rakkautta?
Kiitos kun viitsit vastata. Jaa kyllä, vaikka olenkin jo enimmäkseen erosta toipunut ja oman eloni uudesti alustanut, niin kyllä koko ajan kummitelee mieleni perukoilla "oikea perheeni". Vertailu on typerää, mutta sieltä jostain se aina tulee mieleeni, kun uusia tuulia haistelen. Joten täytynee olla vain yksin, vaikka se tuntuu tylsältä, ikään kuin rangaistukselta. Eikä ole tietty reilua ketään kohtaan, jos aloitan uuden suhteen ja haikailen vanhaan, ei tietenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vietä mahdollisimman paljon aikaa lapsesi kanssa, nauti hänen seurastaan. Kun et ole lapsesi lähellä, muistele häntä ja suunnittele ilolla tulevaa.
Hanki ystäviä ja harrastuksia, mielekästä sisältöä elämään, ala vaikka opiskella.
Tsemppiä!
kävi näin. Jos olet ihan varma, että vaimosi ei halua perhettä enää yhteen, kannattaa luovuttaa ja keskittyä olemaan hyvä isä lapsellesi. Ei kannata mielestäni hypätä suoraan uuteen suhteeseen vaan ottaa rauhallisesti ja keskittyä siihen lapseen, joka kaipaa varmasti sinua valtavasti, kun et ole läsnä.
Jos taas on pienikin toivo, että vaimosi voisi haluta vielä yrittää uudelleen, taistele suhteen puolesta. Hankkiudu hyvälle terapeutille. Sano, että olet aina lähellä ja valmiina yrittämään uudelleen, ja teet mitä tahansa sen eteen, vaikka erosta olisi kestänyt kymmenen vuotta.
Olet edelleen kuitenkin osa perhettä lapselle, hänelle asia on varmasti tosi harmillinen. Toivon, että exäsi antaisi sinulle vielä tilaisuuden, tämän kirjoituksesi perusteella.
Kaikkea hyvää elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivoa ei ole, valitettavastikaan, paluusta vanhaan siis. Terapiasta olen "valmistustunut" jo aikoja sitten, melkein 20v. kaikkinensa tulikin mentaallipuolella ravattua. Tein päätöksen, että elän ilman lääkkeitä ja terapiaa ja psykiatreja. Jos tilanne niin vaatisi, voisin toki turvautua ulkopuolisen apuunkin, mutta nyt pärjään ilman ja voin kaikesta huolimatta kohtuullisen hyvin. Lastani tapaan viikottain ja joka toinen viikonloppu hän on luonani. Hieman hankaloittaa se, että exäni ei pitänytkään kiinni sopimuksestamme asua mahdollisimman lähellä, vaan muutti aivan toiselle puolen kaupunkia. Mutta vain hieman. Ja olenkin luopunut skenaariosta, että palaisimme yhteen. Kaipuuta se vaan ei poista. Kenties mulla korostuu eron synkkyys entisestään, koska mut on lapsena(14v.) heitetty kodista ulos, kadulle elämään.
Mennyt on mennyttä ja todellakin katson eteenpäin, mutta millä pääsisin epärealistisesta kaipuuntunteesta eroon?
Harrastuksia on kyllä tarpeeksi, ja aktiivista toimintaa monellekin viikon päivälle. Tuntuu vaan kovin usein tylsältä tulla yksin kotiin. Onneksi ei sentään aina.
Kiitokset taas vastauksistanne!
Reissaan sen verran paljon, etten halua enää sitoutua kissaan, saatika koiraan. Kenties joskus vielä...olisipahan seuraa erakolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...ihan häkellyin. Ei kait täällä ole hirveästi tapana muuta kuin anonyymisti purkautua, mutta helsinkiläinen olen. Kukahan mahtaa udella?
Minulla samantapaisia tuntemuksia, haikailen perhettäni. Työni vuoksi reissaan paljon ja kun tulen kotiin, se ei tunnu kodilta vaan asunnolta. Haaveilen, että voisin palata siihen "meidän kotiin" ja kaikki olisi kuten ennen vaikkei niin kyllä realistisesti enää voi käydä. Elämäni vaikein päätös jäädä yksin. Järjellä ajateltuna oikea ja paras ratkaisu lapsille, mutta sydän sanoo toista, koskee.
... reissaan sillä aikaa kun en ole lapseni kanssa tai töissä. Eli ei liity tähän sitoutumiseen mitenkään, se on vain harrastukseni ja lohtuni. Jotta tässä järjestyksessä.
... reissaan sillä aikaa kun en ole lapseni kanssa tai töissä. Eli ei liity tähän sitoutumiseen mitenkään, se on vain harrastukseni ja lohtuni. Jotta tässä järjestyksessä.
Alue: Aihe vapaa
...mistään "huolenpidon" kaipuusta ei minun kohdallani ole kyse, sillä esim. kaikki kotityöt tehtiin tasapuolisesti. Olin myös pitkiäkin aikoja kotona lapsen kanssa, kun exä kävi töissä. Enkä kaipaakaan minkäänlaiista höösäämistä ja paapomista.
Erossa ihmetytti ja shokeerasi lähinnä se, että asiasta ei oltu keskusteltu aiemmin. Exälläni oli pikemminkin (aiheeton)pelko, että jättäisin hänet. Eroa edeltävänä päivänä vielä sateli rakkaudentäyteisiä viestejä. Kaikki sitten kulminoitui siihen yhteen riitaan, joka soi hänelle tilaisuuden laittaa suhde poikki siltä seisomalta, kuten kävikin. Lapsi kainaloon ja "heippa, hoida ittes täältä ulos viimestään kahden viikon kuluessa!"
Kuten aiemminkin totesin, eroa ei voi reklamoida. Mutta kenties tekotapaa voisi hieman kritisoida, vaikkei sekään mitään takaisin tuo. Kunhan nyt puran tähän hieman.