Aviomieheni on tunnevammainen ihminen. Kirjoitan hänelle kirjettä

Miten hänen tunne vamma ilmenee? Onko vamma ollut aina vai onko tämä ajan mukaan huomaamasi asia?

Unohdan asian vaan välillä. Sitten, kun tarvitsen lohdutusta ja empatiaa tai ihan vaan kysymyksen "mitä kuuluu?", muistan vammaisuuden jälleen.



ap

haluaisin, että joskus kysyisit miltä minulle kuuluu ja kuuntelisit mitä kerron. Joskus vain toivoisin väsyneenä päästä syliisi ja olla vain siinä, keräisin hetken voimia.



-onko oikeasti kysymys siitä, että miehesi on vammainen vai siitä, että miehet ovat marssista ja naiset venuksesta?

että miten ihmeessä te olette alkaneet suhteeseen tollasten miesten kanssa, jos ne ei kuitenkaan teille sovi? Ihan omaa tyhmyyttä valitettavasti toi on, ei toista voi muuttaa.

Täällä kotalotoveri.

Eikä ole ulosannissa ongelmaa- on ollut kaikkea mahdolista rauhallisesta; miltä susta itsestäsi tuntuu- terapeutista raivopäiseen rautalangasta vääntöön. Ei siinä ilmaisukyky auta jos vastapuoli ei kykene kommunikoimaan.



Mä ainakin olen jo ihan turtunut ja kohta heitän hanskat tiskiin, koska olen vakuuttunut siitä, että elämän ei tarvitse olla tällaista umpimielistä tunnevammaa. Ja päällimmainen asiahan tässä on se, että vaikka tuo kaveri tuolla tuijottaakin illasta toiseen lasittuneesti eteensä, (onneksi usein on sentään tv auki siinä silmien edessä) niin yksin tässä käytännössä ollaan:(

Kummppanin kaipuu on suuri.



Eikä tätä asiaa, niinkuin näkyy ymmärrä kovin helposti jos ei itse ole kokenut. Jos toinen ei puhu eikä halua/osaa jakaa tunteitaan, hän ei sitä tee vaikka vastapuoli tekisi mitä.

mutta kas kun ihminen on erehtyväinen ja välillä niiiin tyhmä.



mä tiedän tasan tarkkaan miten tähän olen päätynyt, tietyssä elämäntilanteessa, tietyin elämäneväin. Jos nyt tänä päivänä olisin häntä valitsemassa, juoksisin kauas ja lujaa. Mutta näin elämä menee- jossittelu ei auta. Ja vielä semmoinen asia, että ihmisten lähtökohdat on hyvin erilaisia; jos olisin lapsuudenkodin perintönä saanut vähän paremman itsetunnon, olisin tajunnut tämän asian jo aikaa sitten. Mutta en saanut. ja siksi mm kävi näin. Ja tietäisitpä kuinka iloinen olen siitä, että olen pystynyt tekemään paljon töitä elämäni parantamiseksi, jäljellä on vielä tämä ikävä ihmissuhdejäänne- jolle pitäisi jotain tehdä. ja tässä sitä kohtalotovereiden kanssa pääseekin pohtimaan:)



terveisin tyhmä

Kiinnostaa todella tietää koska olen alkanut epäillä että miesystävälläni on hiukan samanlaista "vikaa". Suhde siis on melko alussa ja mietin että mahtaako kannattaa jatkaa.

ja miksi sinulla ei ole hyvä olla suhteessa.



Luulen kyllä tietäväni ainakin osittain millaisen miehen kanssa elät. Mies on kyllä vierellä mutta ei ole läsnä kuitenkaan. Saattaa kyllä kysyä että miten töissä meni mutta sitten ei kuitenkaan ole valmis keskustelemaan asiasta. Tarttuu todella huonosti mihinkään keskustelunaloitukseen, vastaa esimerkiksi vain yhdellä sanalla ja se keskustelu on sitten siinä, vaikka mitä tekisit ja sanoisit. Ei puhu tunteistaan, ei halaile tai pussaile, koskettelee harvoin, paitsi silloin kun haluaa seksiä. Kuitenkin on selkeästi järkyttynyt kun alan puhua että homma ei toimi mutta sitten ei ole valmis tekemään mitään asialle.



Voiko tässä todella olla kysymys siitä että miehet ovat marsista ja naiset venuksesta? Ja ennen kaikkea voiko tällainen mies koskaan muuttua? Vai onko kenties kyse kuitenkin siitä että mies ei rakastakaan minua?

mutta juuri sen kosketuksen puutteen ja tunteiden näyttämättömyyden vuoksi tuntuu että olemme vain kavereita. Olisi kiva tuntea olevansa se kaikista tärkein ihminen, eikä vain joku jonka kanssa vietetään aikaa.



Keskustelua aiheesta kaipaisin kovasti, nyt herätys naiset!

halua jakaa ajatuksia?

Jäätävää. Todella jäätävää. Onneksi suhde päättyi pian ja rumasti, joten se siitä sitten. Onneksi ymmärsin, että lämpimällä ja intohimoisella ihmisellä pitää olla samanlainen vastapari.

Nimimerkillä kannattaako jatkaa yhdessä

Rakastumisen huuman jälkeen vaan kääntyi nopeasti ja pysyvästi itsestäänselvyydeksi. En ihan tunnevammaisena miestäni pidä, mutta ehdottomasti viileänä ja järki-ihmisenä. Kosketusta ja huomiontia saan jos jaksan jankuttaa ja pyytää ja muistuttaa. Raskasta sekin, eikä toisaan aina edes toimi. Eikä ole helppo tuntea itseänsä haluttavaksi ja kuningattareksi, jos olet joutunut pyytämään, että sano että rakastat.



En kuitenkaan kamalasti valita enkä halua pois tästä suhteesta. Mies kuitenkin tuntee vastuunsa, hänellä on kunniantuntoa, velvollisuudentuntoa, kunnianhimoa. Hän siis pystyy tuntemaan, mutta minä en ole niiden tunteiden kohde, rakkaus minuun ei ole se tärkein, esiinnousevin tunne, kai sen niin vois kuvata.



Välillä kadehdin kaunispuheisten miesten vaimoja, miesten, jotka tuhlailevat kohteliaisuuksia, hellyyttä, huomiota. Mutta ehkä heissä on jotain sellaista, etten minä pystyisi elämään sellaisen kanssa, ehkä siinä paketissa on sitten jotain, mitä en kestäisi. Ristinsä kullakin...

miehelleni. Kun tulin töistä kotiin, mies oli laittanut ruokaa, ruokkinut lapset ja kysyi hymyissä suin: "Miten meni päiväsi kulta"

Välillä kadehdin kaunispuheisten miesten vaimoja, miesten, jotka tuhlailevat kohteliaisuuksia, hellyyttä, huomiota. Mutta ehkä heissä on jotain sellaista, etten minä pystyisi elämään sellaisen kanssa, ehkä siinä paketissa on sitten jotain, mitä en kestäisi. Ristinsä kullakin...

Samoin kuin on naisia jotka odottaa miestä töistä seksivaatteet päällä ja kantaa kaljaa sohvaperunalleen => miesten fantasiavaimo.