Oletko äitikäännynnäinen?

Minä ajattelin, että minusta ei tulisi koskaan kenenkään vaimoa tai äitiä, mutta nyt sitä ollaan molempia. Eihän sitä voinut sanoa ei kun mies kosii ja sai sitten ylipuhuttua lapsen tekoon.. en kyllä kadu, että sain lapsen, ihanan pikku pojan. Nyt tuntuu siltä, että kaikki elämän palikat on mennyt kohdalleen.

en kyllä osannut kuvitella itseäni äitinäkään... Oma vauva oli hyvin outo ja kaukainen ajatus, mutta jossain vaihessa ajatus konkretisoitui eläväksi ihmisolennoksi. Mitään vauvakuumetta en ole koskaan potenut, vaan neljän lapsen äiti nykyään olen...:-)

Reilu kolmikymppiseksi asti elin vauhdikasta elämää ja olin siinä vakaassa uskossa, että parisuhde ja lapset eivät tulisi minun elämääni koskaan kuulumaan. Sitten alkoi tapahtua. Tapasin ihanan miehen, kihloihin menimme 4 kk:n kuluttua ja lasta aloimme yrittämään 8 kk:n päästä. Nyt on kolme maailman parasta lasta ja aviomies. Tätä elämää en vaihtaisi mihinkään!

Oma vauva oli outo ja pelottava ajatus, ei tosin itse se vauva (tai no joo en tiennyt lapsista mitään ja en varsinaisesti pitänytkään niistä), vaan ajatus olisiko minusta äidiksi. Olin jotenkin varautunut siihen ettei minusta olisi koskaan äidiksi. Siitä huolimatta podin kyllä vauvakuumettakin silloin nuorena ja mies oli 18v:sta asti se sama joka nykyisin on kolmen lapsemme isä.



En tiedä olenko varsinaisesti äitikäännynnäinen, mutta en olisi silloin aikanaan uskonut että olen tässä tilanteessa kuin nyt olen. Toisaalta minulla on edelleen epäilyksiä etten ole niin hyvä äiti kuin pitäisi. Rakastan lapsiani, mutta en pidä siitä kuinka kiinnisidottu olen vielä 9v esikoisen syntymän jälkeenkin kotiin ja kotitöihin.

Syynä varmaankin se, että itse tavallaan menetin lapsuuteni, kiitos alkoholistivanhempieni.



Kun sain oman lapsen, aloin näkemään asiat hänen kauttaan; "mitä jos uutisissa kuollut lapsi olisi ollut tämä tässä", "en kestäisi jos joku laiminlöisi omaa lastani" jne. Ja pikkuhiljaa ymmärsin, miksi valtaosa äideistä on niin empaattisia. Sitäpaitsi rakkaus lapsiin tarttuu- jos sille antaa periksi ;).



Oma äitiyteni on kaukana täydellisestä, mutta toteutan sitä niillä mahdollisuuksilla, mitkä minulle on suotu. Ja joissakin asioissa olen todella hyvä äiti!

Venytin lapsentekoa viimeiseen asti, sillä en koskaan tuntenut mitään vetoa perhe-elämään ja äitiyteen. Lapsen hankinta 37-vuotiaana oli sitten viimein järkipäätös ja luonto hoiti asian, eli hormonit ja odotusaika tekivät minusta(kin) äidin. Ensimmäinen vuosi oli ihanaa aikaa ja ajattelin silloin, että miksen tekisi toista lasta perään.



Sitten elämässä tapahtui ikäviä asioita (sairautta ja kuolemaa perhepiirissä) ja taisin hieman masentua. Lapsi täytti 1,5 vuotta ja muuttui vaativaksi, tuli uniongelmia ja väsymys vielä paheni päiväkodin ja töihinpaluun myötä. Koko ajan joku perheessä oli sairaana ja avioelämä alkoi muuttua kaikkea muuta kuin ruusuiseksi. Toisen lapsen saaminen alkoi tuntua mahdottomalta ajatukselta. Aloin kaivata entistä elämääni ilman miestä ja lasta ja toki tunsin itseni huonoksi ihmiseksi näiden ajatusten vuoksi! Onneksi minulla oli ystäviä, joille saatoin puhua kielteisistä tunteistani suoraan ja he pitivät minua rohkeana, kun uskalsin kyseenalaistaa äitiyden ihanuuden. Aika kului ja eteenpäin mentiin läpi harmaan kiven.



Vähitellen arki on alkanut taas tasoittumaan, työn myötä olen saanut enemmän omaa elämääni takaisin ja lapsi on alkanut nukkumaan paremmin ja puhumaan, sekä viihtyy hyvin päiväkodissa. Kaverit saavat toisia lapsiaan ja minulla ikää tulee mittariin huimaa vauhtia. Olen alkanut taas pyörittelemään ajatusta toisesta lapsesta, jospa sittenkin...

Luulin aina että lapset ovat pääasiallisesti suht kamalia, ja että niiden saamista kannattaa venyttää niin pitkään kuin mahdollista. Ajattelin alkaa yrittää omia vasta sitten kun olisin niin vanha että elämä olisi joka tapauksessa suht pihalla, koska tuntui että lapsettomaksi jääminen tulisi sitten joskus kuitenkin kaduttamaan (tämä oletus perustui siihen mitä olin kuullut, ei mihinkään omaan tuntemukseen).



Nyt kun olen kaksi lasta saanut, olen niin äitikäännynnäinen että tuntuu ettei mikään riitä. Ehkä ihan hyvä että aloitin vasta yli kolmekymppisenä, sillä jos näin olisi käynyt viisitoista vuotta aikaisemmin niin pelottaaa ajatellakin minkä kokoinen perhe meillä nyt olisi...

.. olin pääkaupunkiseudulla ja tarkoitus oli luoda uraa ja olla todellinen uraohjus. Avomies oli, mutta elimme lähes tulkoon vain omia elämiämme ja vauvat ei todellakaan mahtunut kuvitelmiini. En oikein edes pitänyt lapsista, enkä varsin osannut heitä käsitellä tai hoitaa.



Toisin kuitenkin kävi. Mies alkoi tympäistä, pätkä työsuhteet samoin, joten muutin kotiseudulle maalle ja aloin tehdä töitä pienessä perheyrityksessämme. Samana päivänä, kun tulin kotiin (oli muuten naistenpäivä vuonna 2002) tapasin mieheni ravintolassa. Viisi kuukautta siitä menimme kihloihin, kaksi kuukautta sen jälkeen naimisiin ja 1,5 kuukautta häiden jälkeen olin raskaana (aivan suunnitellusti) ja esikoispoikamme syntyi heinäkuussa 2003. Tarvittiin vaan oikea mies ja olosuhteet, jotta halu äitiyteen heräsi.



Kesäkuussa 2004 avasimme perheyrityksen toisen toimipisteen, josta mieheni kanssa yhdessä vastataan. Päätimme, että olemme kolme henkinen perhe. Kunnes syyskuussa 2007 "iski vauvakuume" ja nyt olen äitiyslomalla ja pikku-ukkomme on huomenna seitsenviikkoinen. Ja nyt tuntuu, että voisihan tuota kolmannen pyöräyttää tähän perään.. ;-) Pojat on meidän elämän valot ja hetkeäkään en vaihtaisi pois!

lopetin kun seinään ja sain 2 lasta 2 vuodessa

Kuvittelitko, ettei sinusta koskaan tulisi äiti? Oliko oma vauva aivan outo ajatus?

olisi äidiksi, raskaus muutti kaiken, kiitos omalle äidilleni, jolle ensimmäiseksi asian kerroin, ja joka osasi olla tukena, aivan toisella tavalla kuin odotin.