Puolison masennus

Olen epätoivoinen... En edes tiedä mistä aloittaa, niin paljon olisi kirjoitettavaa, niin paljon on pielessä... Mieheni on masentunut, hän ei halua enää mitään. Meillä on 3,5 kk lapsi. Kuluneeseen vuoteen mahtuu liikaa vastoinkäymisiä. Vuosi sitten saimme ihania vauvauutisia. Ostimme talon jota ryhdyimme remontoimaan. Samalla kuitenkin elämäämme varjosti musta pilvi, mieheni isä oli kuolemansairas. Meni pari kuukautta, ja mieheni isä kuoli. Vaikka kuolema oli odotettavissa, mieheni murtui täysin ja muuttui täysin eri ihmiseksi. Häenstä tuli kylmä, hän ei halunnut huomioida kenekään muun tunteita ja hän sulkeutui täysin. Hän ei saanut enää mitään aikaseksi, jouduimme asumaan tilapäisesti vanhempieni luona koska remontti ei edistynyt. Lisäksi keväällä oma isäni sairastui vakavasti.



Koko raskausaika meni riidellessä. Riidat olivat toinen toistaan kauheampia, loukkasimme toisiamme emmekä pystyneet sopimaan. Riidat saattoivat kestää pari viikkoa, sen jälkeen saimme jotenkin rauhan maahan, sovintoa mieheni ei kuitenkaan ikinä pystynyt tekemään, ei pyytämään anteeksi. Jokaisen riidan yhteydessä puhuttiin erosta. Jotenkin kuitenkin saimme rauhan aikaseksi, lähinnä sen takia että minä rukoilin ja pyysin ja anelin että emme eroaisi.



Kesällä aloitimme perhevalmennuksen, joka kuitenkin loppui lyhyeen. Mieheni ei halunnut enää käydä. Hän toisteli jatkuvasti riitojen yhteydessä että hän on sairas, mutta kukaan ei häntä voi auttaa. koko raskausajan ajattelin, että lapsen syntymä pehmittää hänen kovenneen sydämen. Mutta niin ei käynyt, riidat jatkuivat. Mieheni saattaa suuttua minulle mitä ihmeellisimmästä asiasta, jonka jälkeen hän haukkuu ja solvaa ja sanoo etten merkitse hänelle mitään. Tätä kestää jonkun aikaa, kunnes hän rauhoittuu ja saamme jopa sovittua.



Mieheni on katkaissut välit äitiinsä, veljensä kanssa hän on myös ottanut yhteen mutta heillä on sentään vielä keskusteluyhteys vaikkakin mieheni on sitä mieltä velikään ei merkitse hänelle mitään. Hän ei kuulemma voi luottaa enää kehenkään. Välillä tuntuu että hän on jopa vainoharhainen, kuvittelee asioita ja ymmärtää ihmisten puheet aivan väärin eikä suostu kuuntelemaan vaikka hänelle yrittää kertoa mitä oikeasti on tarkoittanut.



Nyt tilanteemme on taas kärjistynyt niin, etten tiedä voimmeko enää sopia. Mittani alkaa olla täysi ja jos luovutan, suhteemme on ohi. Olen vaan tähän asti odottanut sitä päivää, jolloin tämä painajainen olisi ohi, ja että mieheni tajuaisi kaiken ja voisimme alkaa elämään sitä perhe-elämää mitä molemmat vielä vuosi sitten halusimme. En vain tiedä mitä tekisin? Alkaa olla aika selvää että mieheni ei itsestään parane vaan että hän tarvitsisi apua. Mutta hän ei ole sitä huolinut...



Olenko ihan sekaisin kun edelleen halua jäädä tähän suhteeseen ja uskon, että mieheni voi parantua ja löytää ilon elämäänsä...?