Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako mies jättää äkkipikaisuuden takia?
27.08.2015 |
Olemme seurustelleet miehen kanssa kohta neljä vuotta. Selväksi on tullut, että mies kiihtyy hyvin nopeasti välillä ihan turhastakin. Tämä on hyvin rasittavaa, sillä itse en haluaisi tapella joka kerta, kun yritän keskustella jostakin asiasta.
Kiihtyessään mies solvaa minua herkästi. Hän on joskus myös paiskonut tavaroita. Humalassa olemme joskus ottaneet yhteenkin, mutta ei kovin pahasti ja niistä on aikaa. Riehumisen jälkeen mies aloittaa mykkäkoulun ja se tuntuu yhtä pahalta, kun haukkuminen.
Minusta tuntuu, että mies käyttää nouta keinoja hiljentääkseen minut, mutta olen liian kovapäinen alistuakseni sellaiseen. Tuntuu, että riitatilanteessa koko läsnäoloni häiritsee miestä.
Ajattelen tulevaisuuttamme. Jos mies ei muutu, en usko, että perheen perustaminen on mahdollista. Pystymme kyllä miehen kanssa puhumaan raivokohtauksista avoimesti ja hän myöntää käyttäytyvänsä typerästi, mutta unohtaa asian pian ja toistaa raivoamistaan.
Onko muuta keinoa, kuin erota?
Kommentit (9)
Kiitos kysymyksestä- ja myös edelliselle kommentoijalle 2/2: olen ihan samaa mieltä
Jos miehesi ei halua lähteä muutoksen tielle , pohtimaan käytöksensä syitä ja ottamaan vastuuta sinua vaivaavasta asiasta, voit tietysti itse pohtia ilmiötä. Miksi olet - ainakin aluksi- valinnut tälläisen kumppanin? Onko hänessä jotain tuttua ta tai jotain ihan erilaista kuin lapsuuden aikaisissa suhteissasi? Millainen oli vanhempiesi tai muiden läheistesi parisuhde ja muistuttaako jokin tässä sinua siitä? Miten aiemmissa suhteissasi erimielisyyksiä on käsitelty?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tuo solvaava äkkipikainen mies ihan meidän tilanteelta. Paitsi ettei meillä sorruta mykkäkouluun ja humalaisissa yhteenotoissa on tullut paristi pahaakin jälkeä (myös minun toimestani). Miehellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja siihen on lääkkeet, mutta pahempana ongelmana ite koen meillä hänen alkoholisminsa: se vain pahentaa aggressiivisuutta, mustasukkaisuutta ja vainoharhaisuutta. Lisäks hän itse ei enää ymmärrä ajatustensa, tekojensa ja sanojensa pahoja vaikutuksia, syyttää ainoastaan minua milloin mistäkin. Tuntuu, etten merkitse nykyään mun miehelle enää mitään. Hän lupailee omiaan, mutta lopulta viina voittaa minun seurani mennen tullen.
Lapset eivät ole yhteisiä emmekä onneksi asu yhdessä. Kalvaa, koska haluaisin tämän miehen kanssa onnistua ja elää perheenä. Muuttuuko mikään koskaan? En aio alistua hänen yrityksiinsä rajoittaa ja lytätä mua. Ei ole asiaa, mistä hän ei suuttuisi, jos sille päälle sattuu.
Oon miettinyt, millaista muiden ihmisten suhteessa on ja mikä on se kuuluisa viimeinen niitti. Miten pitkälle muut tätä on kestäneet ja missä vaiheessa tätä on jatkunut jo liian pitkään? Hän on muuttunut lyhyen ajan sisässä ja nimenomaan viinaputken vuoksi. Oonko tyhmä nainen, kun katson tätä yhä? Tiedän, että hän oli edellisessä suhteessaan ehkä jopa tätäkin pahempi.
[quote author="Vierailija" time="27.08.2015 klo 11:13"]
Kuulostaa tuo solvaava äkkipikainen mies ihan meidän tilanteelta. Paitsi ettei meillä sorruta mykkäkouluun ja humalaisissa yhteenotoissa on tullut paristi pahaakin jälkeä (myös minun toimestani). Miehellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja siihen on lääkkeet, mutta pahempana ongelmana ite koen meillä hänen alkoholisminsa: se vain pahentaa aggressiivisuutta, mustasukkaisuutta ja vainoharhaisuutta. Lisäks hän itse ei enää ymmärrä ajatustensa, tekojensa ja sanojensa pahoja vaikutuksia, syyttää ainoastaan minua milloin mistäkin. Tuntuu, etten merkitse nykyään mun miehelle enää mitään. Hän lupailee omiaan, mutta lopulta viina voittaa minun seurani mennen tullen. Lapset eivät ole yhteisiä emmekä onneksi asu yhdessä. Kalvaa, koska haluaisin tämän miehen kanssa onnistua ja elää perheenä. Muuttuuko mikään koskaan? En aio alistua hänen yrityksiinsä rajoittaa ja lytätä mua. Ei ole asiaa, mistä hän ei suuttuisi, jos sille päälle sattuu. Oon miettinyt, millaista muiden ihmisten suhteessa on ja mikä on se kuuluisa viimeinen niitti. Miten pitkälle muut tätä on kestäneet ja missä vaiheessa tätä on jatkunut jo liian pitkään? Hän on muuttunut lyhyen ajan sisässä ja nimenomaan viinaputken vuoksi. Oonko tyhmä nainen, kun katson tätä yhä? Tiedän, että hän oli edellisessä suhteessaan ehkä jopa tätäkin pahempi.
[/quote]
Sinuna ottaisin etäisyyttä, niinnäkisit tuon tilanteen paljon selkeemmin. Jos on ollut edellisessäkin suhteessa jo ongelmainen, niin millä hän on perustellu ettei ne ongelmat enää jatku suhteess suin kanssa? Miten oolet pystyny luottamaan?
M39
Ei mulla olekaan mitään todisteita. Edellinen nainen kiusasi takaisin parhaansa mukaan ja lopulta lähti toisen miehen matkaan. Tuntuu, että multa "toivotaan" nyt samaa, hän olettaa koko ajan mun pettäneen ja tuolta peloltaan hän ei saa rauhaa. Hän itse pilaa hyvätkin hetkemme. Itellä ei oo ollu aikomustakaan pettää.
Mun kanssa ollessaan hän on kyllä oppinut jotain, isoin muutos on omantunnon äänen löytyminen. Sitäköhän hän nyt viinalla yrittää vaimentaa? Meillä kyllä puhutaan paljon, mutta kun äänessä on vuorollaan myös se juoppohullu hänessä, niin kaikkihyväkin keskustelu tavallaan menettää merkityksensä hetkessä.
Ryypätä hänen annan rauhassa, en tahdo olla silloin paikalla. Se taas on omiaan saamaan hänet mustasukkaiseksi, koska hän kuvittelee mun aina olevan jonkun muun miehen seurassa. Itsehän en tiedä, mitä hänen reissuillaan tapahtuu, mutten usko hänen mua pettävän.
Minäkin haluaisin tähän aiheeseen hyviä vastauksia. Mies toisinaan nimittelee minua ja sukulaisiani, paiskoo tavaroita rikki, huutaa ja mököttää, ei kuitenkaan ole koko 15 vuoden aikana käynyt minuun käsiksi. Lisäksi arvostelua aika pienistäkin asioista. Henkistä väkivaltaa siis. Suuttumisen syyt voivat olla näennäisesti pieniä, kuten minun vääränlainen ilme, äänensävy, joku hieman vääränlainen sanavalinta. Sain reilu vuosi sitten miehen ymmärtämään, miten pelottava hän on riehuessaan, mutta samalla hän loukkaantui avautumisestani niin paljon, että torjui sen vähäisenkin läheisyyden minun puoleltani. Sen jälkeen olen sairastellut ja vetäytynyt kuoreeni (ja meillähän siis saa sairastaa ja potea yksin), eikä miehen kainaloon meno onnistu enää, minulla menee emotionaalisesti "jarrut pohjaan", vaikka mies on osoittanut joitain heikkoja merkkejä, että läheisyys olisi taas mahdollista. Seksiäkään meillä siis ei ole. Vaikka riehuminen on selvästi vähentynyt, ongelmana on omat näivettyneet tunteet. En sanoisi, että nämä ovat suhteen ainoat ongelmat tai mies olisi muuten ihana, mutta kuitenkin on niin, että yhteisiä lapsia on. Ero pyörii mielessä päivittäin. Niin, ja siis ei muistuta millään tavalla perheeni sisäisiä suhteita eikä kenenkään tutun suhteita, aluksi kai mies kiinnosti, koska hän vaikutti jotenkin kiinnostuneelta asioistani (mennyttä) ja vakuutteli, että oikeasti hänen käytöksensä on kaikin puolin normaalia, minä vain en ole asioista perillä. Uskoin, kun olin teini ja sosiaalisilta taidoiltani heikko. Ei juuri aikaisempia suhteita. Saan jo keskusteluapua yksilönä, olisi mielenkiintoista kuulla sitä parisuhdenäkökulmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="lastenpsykiatri Janna Rantala" time="27.08.2015 klo 11:13"]
Kiitos kysymyksestä- ja myös edelliselle kommentoijalle 2/2: olen ihan samaa mieltä
Jos miehesi ei halua lähteä muutoksen tielle , pohtimaan käytöksensä syitä ja ottamaan vastuuta sinua vaivaavasta asiasta, voit tietysti itse pohtia ilmiötä. Miksi olet - ainakin aluksi- valinnut tälläisen kumppanin? Onko hänessä jotain tuttua ta tai jotain ihan erilaista kuin lapsuuden aikaisissa suhteissasi? Millainen oli vanhempiesi tai muiden läheistesi parisuhde ja muistuttaako jokin tässä sinua siitä? Miten aiemmissa suhteissasi erimielisyyksiä on käsitelty?
[/quote]
No miehen kanssa olemme varmaan siksi, että hän on vasta toinen seurustelukumppanini ja ehkä sen takia siedän häneltä liikaa huonoa käytöstä. En usko, että antaisin uuden kumppanin kohdella minua niin huonosti. Meillä on kuitenkin miehen kanssa hyvätkin hetket ja noita huonoja vain silloin tällöin, toki miehen sanomiset pyörii mielessäni todella pitkään ja hän hermostuu, jos ne ottaa puheeksi riitelyn jälkeen.
Lapsuudessa en joutunut törmäämään tällaiseen käytökseen, sillä vanhempani eivät riidelleen lasten ollessa paikalla, eivät ainakaan niin rajusti, että ne olisivat mieleeni jäänyt. Itse lapsena kiukuttelin samalla tavalla, mitä mies tekee nyt, siksi olenkin hämilläni, miten aikuinen voi käyttäytyä niin.
Kun mies suuttuu ja alkaa huutaa, minä ikäänkuin lamaannun. En oikein tiedä miten päin olisi. Minusta tuntuu, että mies vain yrittää hiljentää minut raivoamisellaan ja pelottelullaan, joten alan itsekkin korottamaan ääntäni, etten jää jalkoihin, en kuitenkaan alennu haukkumaan miestä, sillä tiedän ettei siitä ole hyötyä. Ärsyynnyn, kun mies yrittää livistää paikalta, mutta yritän malttaa olla estämättä hänen lähtöään, sillä siitä hän hurjistuu vain enemmän. Voisin vaikka pelata bingoa riidan aikana, joka riidassa esiinty samat jutut: paasaan yksin kun mies on hiljaa, mies uhkaa erolla, kaivelee vanhoja riitoja, haukkuu minua ja heittelee tavaroita (ei minua päin) tai lähtee ja laittaa puhelimen kiinni.
Aiempi parisuhde oli niin lyhyt, ettemme edes ehtineet riidellä. En oikeastaan ole riidellyt oikein kenenkään kanssa, ellei vanhempiani ja ystäviä joskus teininä lasketa. En kai siksi tiedä mikä on normaalia, tuntuu ettei tämä ole.
Ap
Niin samoja juttuja täällä! Ne raivarit tosiaan muistuttavat lapsen kiukkukohtauksia. Mies onkin osuvasti sanonut, ettei taida olla koskaan kasvanut uhmaiästä ohi. Joskus näyttää olevan kateellinenkin lapsille, jotka "saavat" olla hallitsematta vielä kunnolla tunteenpurkauksiaan. Eivät todellakaan minunkaan vanhemmat riidelleet noin, enkä todellakaan aloittaisi uutta suhdetta mieheen, jolla on tällaista käytöstä. Tämä taitaa olla sellainen vähän seurustelleiden ihmisten suhteiden valuvika. Enpä ole kenenkään muun riitelyn kohteeksi tällä tavalla koskaan joutunut.
Minäkin hyydyn, kun huutokohtaus tulee. En tunne oloani niin turvalliseksi, että voisin riidellä takaisin, enkä edes haluaisi. Yleensä sykkeeni pomppaa jo valmiiksi, kun huomaan miehen pingottuneisuuden. Nykyään pelkään vähemmän. Meillä on ollut se asetelma, että mies on se virallinen katuviisas ja minun pikku havaintoni ovat vääriä. Enää en kuitenkaan hyväksy tätä, vaan oikaisen, kuitenkaan solvaamatta. Vaikeahan se on kuitenkaan niitä vanhojakaan solvauksia unohtaa, joita ei koskaan pyydetty anteeksi. Miehen mielestä märehdin vanhoja, jos muistan. Osittain mies kai on tajunnut käytöksensä haitallisuuden, osittain ei enää uskalla pompottaa. Jonkin verran olen avautunut, miltä minusta tuntuu, kun asiat ovat näin, se on vaientanut miestä. Nyt ei sitten paljoa puhutakaan meillä. Meillä mies ei lähde lätkimään puhelin kiinni, vetäytyy vaan tietokoneen ääreen.
-7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on niiiin totta, että riitabingossa tulee joka kerta täyspotti! :D meillä noihin syytöksiin sisältyy myös menneiden miessuhteideni kaivelu sekä menneillä sanomisilla/tekemisillä piikittely.
Yllättäen tilanne meneekin nopeemmin ohi, jos oon vain hiljaa enkä välitä. Mutta sitten, kun sanon jotain, nousee kierrokset taas.
Kännissä syy uhkailuun löytyy vaikkapa siitä, että hän keksimällä keksii mun mukamas tehneen jotain ja sen laskuhumalan ajan hän uskoo itsekin omaan valheeseensa. Turpaanvedolla uhkaillaan.
Jos oon hänen luonaan, hän heittää mut pihalle ja lukitsee oven.
Jälkeenpäin joudun kaivamalla kaivamaan totuuden häneltä ääneen, jotta hän myöntäisi itselleenkin keksineensä koko jutun riidanhakuisuuttaan. Tuo menee mun mielestä jo yli! Anteeksipyyntöä ei kuulu, sensijaan mun olisi pyydeltävä anteeksi häneltä milloin mistäkin.
Kun sanon asiat suoraan -niin rumia kuin ne ovatkin-hän ensin hyökkää ja solvaa. En saa puhua ja hän ymmärtää tahallaan sanani ja äänensävyni väärin.
Oonkin tullut siihen tulokseen, että mun kautta hän näkee viimein itsensä sellaisena kuin hän ilman itselleen valehtelua on. Se on rankkaa, ja hän räyhää mulle. Meilläkin totuus aiheuttaa sen, että läheisyys kokee kolhun (seksi säilyy, mutta huomaan että se henkinen etäisyys on kasvanut).
Oonko vain liian vahva mun miehelle? Ei kaikki todella voi olla minunkaan vikani!
Jollei toinen oo avoin kasvamaan tai hakemaan apua niin sama meno jatkuu, oli nainen kuka hyvänsä.
Miehen ongelma ei korjaannu eroamalla. Itselläollu vastaavanlaisia ongelmia, ei kuitenkaan menny noin pahaksi, mutta noisuuttumiset ja mykkäkoulut on tuttuja. Minä hain apua psykologilta ja olen sitä kautta päässy psykoterapiaan. Käytökseeni on löytynyt sitäkautta selityksiäja nyt tulevaisuus näyttää paljon valoisammalta ja pystyn ymmärtämään itseäni paremmin.
M39