Avioliitosta tauolle, kokemuksia?
Olen jo viimeisen vuoden miettinyt ihan vakavissani, pitäisikö vähäksi aikaa muuttaa erilleen, katsella parisuhdetta ja sitä toista osapuolta vähän kauempaa ja miettiä mitä tästä eteenpäin. Ongelmana tässä on se, että meillä on kaksi lasta, 4-, ja 1-vuotiaat. Suunnittelin vuokraavani kaupungilta jonkun pienen kämpän johon juuri ja juuri lasten kanssa mahduttaisiin, sopivan matkan päähän nykyisestä kodista ja lasten hoitopaikasta. Olemme molemmat töissäkäyviä, tosin minä vasta ihan hiljattain äitiyslomalta palannut. On alkanut ahdistaa tuon miehen kanssa, kun tuntuu että ollaankin kaikesta ihan eri mieltä. Minä haluaisin muuttaa isompaan kaupunkiin tai vaikka ulkomaillekin, kokeilla edes minkälaista se on, mutta mies ei halua liikkua mihinkään, sille riittäis kerran vuodessa viikon loma ulkomailla. Ollaan molemmat kuitenkin just ja just kolmekymppisiä, ahdistaa ajatella että tässä on elämä nyt ja eläkeikään asti. Mies haluais omakotitalon syrjäseudulta vaikka siltä ei onnistu edes rivitaloasuntomme pienen pihan nurmikon leikkuu. Minä voisin asua vaikka kerrostalossa koska en jaksa hoitaa kaikkia pihatöitä yksin. Siis sen lisäksi että hoidan KAIKEN sisätiloissakin, mies ei tajua viedä roskistakaan pihalle jos ei häntä käske. Minä pidän siitä että koti on siisti ja siellä pääsee kulkemaan kompastumatta lasten leluihin, mies voi jättää teepussin pöydälle odottamaan jotain parempaa hetkeä että sen voi siirtää metrin päähän roskikseen. Olen yrittänyt olla tekemättä mitään miehen puolesta ja siivoamatta sen sotkuja, mutta mitä enemmän odotan, sitä enemmän tavaraa kasaantuu ja sitä vaikeampaa hänen on aloittaa siivoaminen, varsinkin kun siihen ei kahden lapsen kanssa ole aikaa montaa tuntia kerrallaan. Tässä siis pitemmän kaavan mukaan pohjustusta siihen, kuinka erilaisia olemme. Yhdessä ollaan oltu kahdeksan vuotta, nyt siis toisen kerran kuukauden sisään otin puheeksi että en jaksa olla hänellekin äiti ja että muutetaan erilleen. Miehen mielestä voidaan kirjoittaa eropaperit samantien, tauolta ei ole kukaan palannut onnistuneesti takaisin yhteen. Minun mielestäni se voisi onnistua, olen kuitenkin niin ahdistunut nykytilanteessa että en pysty jatkamaan näin. Tilanne on jo niin pitkällä, että en edes halua mennä parisuhdeterapeutille. Samoista asioista ollaan riidelty ja keskusteltu monta vuotta, mies lupaa yrittää parantaa tapansa minun toivomaan suuntaan mutta minun nähdäkseni paljoakaan ei ikinä ole tapahtunut. Nyt jos taas vedän suunnitelman puihin ja jään tähän asuntoon, kadunko sitä kuukauden päästä taas uudestaan? Mies kun lupasi jälleen kerran skarpata. Kuulisin mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, onnistumisia ja epäonnistumisia avioliiton jatkumisesta tauon jälkeen, tuttavapiirissäni kun ei ole ketään jolta kysyä.
Kommentit (38)
koska sähköpostiosoitteeni sisältää nimeni osalta liikaa informaatiota... Sorry!
kuulostaa siltä, että haluaisit kaiken menevän sinun pillisi mukaan. Meillä on tuo siivousjuttu myös aika pitkälle samanlaista, mutta että erottaisin lapset siitä syystä isästään, ei onnistu.
Ja tuo ulkomaille muutto, miehesihän se haluaa elää " normaalia" suomalaisen miehen elämää, sinä haluat taas sitä harvinaisempaa herkkua. En minäkään miehen tahdosta muuttaisi esim. ulkomaille varsinkin kun lapsiakin pitää ajatella. On koulut jne.
En nyt tiedä tarkalleen teidän tilannettanne, mutta kuulostaa lapsiperheen ongelmilta. Veikkaan, että kaikki käyvät noita juttuja läpi jossain muodossa kun lapset ovat pieniä. En tiedä onko teillä ns. lapsiluku täynnä ja mietit kenties mitäs elämältä nyt odottaisi? Onko kuitenkaan ratkaisu erota miehestäsi jota kuitenkin varmasti rakastat ja on lapsillenne maailman tärkein sinun lisäksesi? Nykyajan ihmiset ehkä liikaa ajattelevat niitä omia mukavuusasioitaan ja omaa kokemuspiiriään - oisko jossan ruoho vihreämpää? Tiedän ite sen tunteen kun tuntuu että mihis tuota oikeastaan tarvitsen kun lapset ja kaiken hoidan muutenkin itse. Tappelua ei ole lasten hyvä kuunnella, mutta oletko miettinyt oletteko unohtaneet parisuhteen? Milloin viimeksi halasit miestäsi? Oletteko vaan lastenhoitajina ajautuneet toisistanne niin kauas, ettei millään ole mitään väliä? Josko terapia olisi kuitenkin ratkaisu teille? Ongelmanne kun ovat minusta kovin arkisia ja varmasti ratkaistavissa? Voisiko tuosta päästä yli päättämällä että vielä tsempataan?
Hei
Älä tee mitään hätiköityjä ratkaisuja. Lapset ovat pieniä ja kärsivät kuitenkin kun muutat toiseen paikkaan.
Itse olen eronnut avioliitosta ja sittemmin palasimme yhteen, olimme vuoden yhdessä ja erosimme. Ongelmat eivät poistuneet siten, että olimme erossa ja palasimme yhteen selvittämättä niitä. Itse olisin halunnut selvittää ongelmamme, mutta mies oli sitä mieltä, että nyt vain uutta vaihdetta silmään. Ja minä hölmö uskoin ja alistuin tähän. Joten selväähän se on, että samat ongelmat sieltä sitten hyvin pian kurkistelivat sisään.
Mitä ajattelit tauon tuovan sinulle/teille? Miksi haluat lähteä? Haluatko lastesi joutuvan eroon isästään? Miksette menisi pariterapiaan?
Arjessa on monenlaista kestettävää. Sinun täytyy itse nyt punnita mikä on sinulle parasta. Joskus se on lähteminen ja joskus jääminen. Se kuitenkin pitää muistaa ettei se elämä kahden pienen lapsen kanssa yksin ole helppoa.
Onnea matkaan.
Me oltiin vielä reilu vuosi sit lähes samas tilantees.. Mies aloitti koulun,tuli kamut jne.. Kotona pelattiin tai maattiin sohvalla, kavereilta kotiin tultiin nukkumaan. Tein siis kaiken yksin,korjasin miehen jäljet ja pyykit,hän ei tehny mitään... Sit meni kuukaus et en saanu ees koskea kun pelas enkä muutenkaan, mies puhu mulle miten tahtoi. Eräänä iltana sit sanoin et jospa erottas ja kateltas, mies oli samaa mieltä, molemmat tunsi jopa huojennusta erosta ja tuntui kuin kivi ois tippunu sisimmästä. Joulun alla erottiin, 6kk meni ja palattiin yhteen, pitkien keskustelujen ja itkujen kautta. Mies oli yksin olles ja vloppuisin lasta hoitaes huomannu, etten kotona vain makaa, piti itseään idioottina. Nyt asutaan erillään mutta yhes ollaan. Ei tarvii nalkuttaa että tiskais,imurois,veis roskia,ois lapsen kaa,huomiois mua. Mies on kuin eri tajuttuaan,toivon tämän pysyvän,sillä rakkaus ei ole hävinnyt.. Tsemppiä teille,mihin ikinä päädyttekään.
Ei ole kokemuksia, mutta en kyllä suosittele! Mitä luulet tauon tuovan? Sitten kumpikin jää yksin ja varmasti kaipaa toista ihmistä lähelle ja kaipaa ihmistä jonka kanssa jakaa arkisia asioita, niitä riitojakin. En usko tauon helpottavan. Ja ennen kaikkea lapset kärsivät!! Luulenpa, että hyvin samanlaista on monilla muillakin. Suhde arkiintuu. Mutta se ei tauolla tai vaihtamalla parane. Neuvoisin sinua hakemaan apua, ammattilaisilta ja ystäviltä. Keskustele miehesi kanssa riitelemättä. Järjestäkää aikaa toisillenne. Järjestäkää yhteistä tekemistä. Ehkäpä se omakotitalo syrjäseudulla toisi yhteistä tekemistä ja yhteenkuuluvuus kasvaisi ja miehellekin löytyisi mielekästä tekemistä. Nuo teepussijutut on varmasti juuri niitä asioita, mitä kukaan meistä ei opi tekemään toisin vaikka toinen nalkuttaisi 50 avioiliitto vuotta. Meissä kaikissa on vikoja, huonoa käyttäytymistä. Joissakin asioissa voi yrittää muutta itseään ja olla välittämättä. Tiedän että helpommin sanottu kuin tehty. Hanki itsellesi jokin uusi harrastus. Näin mies voi olla esim. yhden illan viikossa lasten kanssa ja näkee mitä se arki on.
Hajanaisia ajatuksia...mutta älä luovuta liian helpolla, elämä ei varmasti siitä helpotu! Ongelmien ja huolien luonne vain muuttuu!
Hei, olen ajatellut jo jonkin aikaa samoin kuin sinä viestiketjun aloittaja. Ainoa ero vain siinä että mun avomiehessä ei ole mitään " vikaa" , hoitaa kyllä kotia ja perhettä. Eikä siis olla naimisissa mutta kun on 2 lasta niin kyllä se sitoo. Ilman lapsia oltaisiin erottu jo aikoja sitten. Mutta omat tunteet ovat lakastuneet, tunteet ovat vain muuttuneet kaveruudeksi. Mielestäni ei voi ajatella että " sellaista se elämä on" ja että kaikki suhteet väljähtyy aikanaan. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä elettävänä ja jos tuntuu elävänsä loukussa, onnettomana, ei se ole hyvä. Ei voi ajatella vain sitä että lapsia ei saa erottaa isästään! Mutta itsekin kyllä sitä ajattelen kun en ole vielä tehnyt eropäätöstä. On vaikea lähteä kun ei ole kunnon syytä siihen (eli jos mies olisi alkoholisti tai väkivaltainen).
Ja kyllä tässä on varmasti kyse kyllästymisestä ja tylsistymisestä ja vaihtelunhalusta myös, ainakin minun kohdalla. Kun ei ole mitään seksuaalisia tunteita lasten isää kohtaan niin tuntuu aika kauhealta ajatella että loppuelämä olisi tätä.
Olen myös ajatellut sitä vaihtoehtoa että tilapäisesti muuttaisi erilleen. Josko sitä itsekin huomaisi että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen ja alkaisi ehkä itsekin kaivata sitä entistä suhdetta. Mutta tässähän on se riski että mies löytääkin jonkun toisen ja sitten ei ole enää paluuta menneeseen.
Tulipas paljon höpinää.. mutta kyllä minäkin päivittäin mietin näitä eri vaihtoehtoja.
Lapsi löytyy mutta mies ei sytytä. Etsin asuntoakin mutta kun huomasin olevani raskaana kaikki jatkui kuten ennenkin. Ja erokriisi on taas. Mitähän sitä tekis, kun kaikki tuntuu väärältä enkä haluaisi rikkoa perhettä. suurin kärsijä on muksu...
Jos kiinnostaa, niin kirjoittele ninozka@luukku.com
Ei se minun mielestä ole " oman pillin mukaan " jos haluaa että mies jälkensä siivoaa!!
Tiedän, että on hiton raskasta jatkusvasti siivoilla toisen jälkiä! Meillä tosin hieman muutakin juttua sivussa, mutta ymmärrän täysin aiheen aloittajaa!
Enkä halua riidellä, en sillä :)
Mielipiteeni vain!
En oikeastaan osaa ottaa varsinaiseen kysymykseesi muuta kantaa kuin sen, että ei kannata hätiköidä, ja että terapiaakin voisi kannattaa kokeilla. Ethän voi ennalta käsin sitä tuomita, kun et tiedä, mitä uusia näköaloja se voi avata. Itsehän sanoit, että sinulla ei ole ihmisiä, joilla olisi kokemusta kaltaisestasi tilanteesta - näin ollen tuli mieleen, että saatatte miehesi kanssa olla jumittuneita vanhoihin asemiinne, ja joku ulkopuolinen saattaisi vähän väljentää niitä ja tuoda uusia, raikkaita tuuliakin.
Sitten vielä se, että voithan koittaa keksiä elämääsi uusia asioita itsekin. Ei moni asia ole siitä kiinni kenen kanssa elää. Ala uusi harrastus, kiinnostus, ole itsekäs. Yksinhuoltajana kaikki olisi hankalampaa. Jos mies tympii, ei ero ole ainoa vahitoehto, voithan ottaa " etäisyyttä" ja itsellesi tilaa vaikka asuttekin yhdessä.
Mutta mikä varsinainen asiani oli niin se, että pisti silmään suunnitelmasi lähteä lasten kanssa johonkin pieneen kaupungin asuntoon asumaan. Miksi ihmeessä? Jäisikö miehesi sitten vanhaan kotiinne? Minusta se kuulostaa omituiselta. Lasten kannalta olisi varmaan muutostilanteessa parempi voida pysyä vanhassa kodissa.
Hei
Nykyen mieheni piti avioliitostaan asumusero-taukoa ensimmäisen vaimonsa kanssa vuoden verran. Samanlaista riitelyä, kuin teillä oli takana niin ettei kumpikaan jaksanut. Pitkä nuorena aloitettu avioliitto oli takana. Tauon aikana mies huomasi miten paljon helpompaa elämä oli kun vaimo ei ollut läsnä, eikä takaisinmuuttamisesta ollut puhettakaan. Yksinkertaisesti yhteensopimattomat ihmiset olivat päätyneet naimisiin.
Minä tapasin tämän nykyisen mieheni oltuani yksin lapseni kanssa kahden vuoden ajan. Mies oli siinä vaiheessa ollut reilun vuoden lastensa kanssa yksin.. seurustellut muutamaan otteeseen jne. Meillä molemmilla on vahva käsitys siitä, että elämä nyt on huomattavasti parempaa nykyään ja oli näin myös " yksin" lasten kanssa. Yksinhuoltajaksi ei tulla eron takia. Suurin osa eronneista vanhemmista on ihan täyspäisiä ja jatkavat yhteishuoltajuutta eronkin jälkeen. Ero voi olla joissain tilanteissa paras ratkaisu ja lasten kanssa olo ilman puolisoa suuri helpotus.
meillä on nyt 4.5v 2kpl lapsia. Vuosi kaudet oli vaikeaa, etenkin viimeinen vuosi. Sovittiin että otetaan aikalisä, ja 4-5kk odottelun jälkeen mieheni sai kaupungilta oman vuokra kämpän. Silloin näytti että on lopullinen on ero. oli niin huojentavaa asua vain lasten kanssa, ei ollut enää kolmatta lasta riesana... mutta elämä on ihmeellistä. 9 kuukautta erilleen muuton jälkeen muutettiin takaisin yhteen ja uuteen asuntoon. jotenkin erillään olo sai katsomaan vanhaa kumppaniaan erillätavoin ja alettiin arvostamaan toista.
molemmat ollaan opittu elämästä paljon, ja nyt ollaan nyt perhe.
Sanoin, että haluaisin muuttaa pois, mutta eihän tuo tykännyt. mutta en kai minäkään tykkäisi, jos joku joka pesee pyykkini, hakee kaupasta ruoat ja tekeekin ruoan, siivoaa ja organisoi kaiken sekä kotona että puutarhassa, sanoisi että lähtee. ja taas alkoi riitely ja väittely joka menee joka kerta saman kaavan mukaan, kuinka minä olen sitä mieltä että hän ei tee mitään vaikka väittää tekevänsä koko ajan. just joo. ehkä sitten kun on käsketty kymmenen kertaa, IHAN KUIN LASTA! Ja tuohon voisin myös kommentoida, että en halua että tässä huushollissa tanssitaan vain minun pillini mukaan. Ei ole minun keksintöäni että koti täytyy imuroida kaksi kertaa viikossa ettei hukuta hiekkaan ja ruoanjämiin. Tai että roskapussi viedään ulos kun se on täynnä. Mutta se on totta, että tunnen uhraavani koko elämäni vain sen takia, että miehellä on työpaikka, josta saatavilla rahoilla saadaan maksettua asuntolaina ja sen takia joudutaan asumaan täällä missä asutaan. Minulla on huono työ ja huono työpaikka, itse en tulisi toimeen palkallani yksinhuoltajana lasten kanssa vuokrakämpässä ilman valtion tukia. Mutta silti ottaisin lapset mukaani, en kestäisi sitä että kaikki katsoisivat ja ajattelisivat että tuo on se äiti joka hylkäsi lapsensakin. Tiedän kyllä että koti on lapsille paras paikka ja sehän tämän lähtemisen tekee TODELLA vaikeaksi.
Mietin myös sitä, että kun jotkut teistä sanovat että ei kannata erota, että miksi ei. Mistä syystä sitten erotaan? Pitääkö miehen olla väkivaltainen tai juoppo, eikö kunnollisesta, työssäkäyvästä ja lapsiaan rakastavasta miehestä voi erota? Jos rakkaus vain yksinkertaisesti on kuihtunut eikä toista kohtaan tunne muuta kuin kaveruutta? Entä kun meillä on niinkin erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat kuin aiemmin kerroin? Taas voidaan sanoa että miksi tehdään niinkuin sinä teet, miksi ette tee kompromissia. Miten voi tehdä kompromissin jos mies sanoo että hän haluaa asua tässä, piste. Hän ei lähde etsimään työpaikkaa toiselta paikkakunnalta, vaikka voisi sen minun mielestäni helposti saadakin. Isommalla paikkakunnalla olisi minun helpompi saada koulutustani vastaavaa työtä. Miksi minun pitää antaa periksi ja jäädä tähän?!
tunnutte molemmat olevan varsinaisia minä, minä-ihmisiä, joten tuskin kompromissiin pääsettekään.
Juu kyllähän sitä erota voi ja sehän on nykyään enemmän poikkeus kuin sääntö. Ja ei, minun mielestä kunnollisesta miehestä ei erota, lapsia pitää ajatella ensin.
Itse asiassa teidän olisi pitänyt keskustella noista muutto- ja ulkomaa-asioista ennen kuin rupesitte lisääntymään. Nyt joutuvat taas lapset vanhempien itsensä etsiskelyn maksajiksi.
Ymmärrän todella hyvin tilanteesi. Itse olen miettinyt eroa jo varmaan yli kaksi vuotta, mutta vieläkään en ole päätöstä lopullisesti pystynyt tekemään. Yhdessä ollaan oltu kuusi vuotta ja lapsi on 4-vuotias. Olen todella väsynyt tähän tilanteeseen. Minulla ei ole minkäänlaisia romanttisia/seksuaalisia haluja miestäni kohtaan..ei ole ollut enää vuosiin. Vaikka sinuakin on kommentoinut tällä palstalla kaikenlaiset " KYLLÄ MINÄ TIEDÄN" -ihmiset (esim Suffeli-72) niin minä en ainakaan suostu uskomaan, että ihmisen elämän ja avioliiton pitäisi olla pelkkää sukkapyykkiä ja roskien viemistä hautaan saakka. Minä olen nuori ihminen (26-vuotias) ja haluan uskoa, että minulla on mahdollisuus onneen, yksin tai jonkun toisen henkilön kanssa, mutta ei sen miehen kanssa, jonka kanssa olen aviossa. Kaduttaa koko naimisiinmeno, koska sekin oli vain yritys paikata jo silloin pieleen mennyttä suhdetta. Olen keskustellut paljon ystävieni kanssa asiasta ja aluksi hekin tsemppasivat mua vielä yrittämään. Noh, minä olen tehnyt sitä nyt yli vuoden eikä tilanne ole muuttunut miksikään. Minä luulen, että eroan pian. Tilanne on tietysti sillä tavalla erilainen kuin sinulla, koska uskon eron olevan lopullinen. Mutta se, mitä yritän tässä sanoa kaikille vastaavassa tilanteessa olevat: joskus on hyvä olla itsekäs. Onnellinen nainen on myös parempi äiti, oli sitä sitten yksin tai kaksin. Ärsyttää suunnattomasti ihmiset, jotka luulevat, että nainen ottaa eron liian helposti, vain itseään ajatellen. Minä olen ainakin pyöritellyt näitä asioita vuosikausia, jokaisesta vinkkelistä katsoen, eikä näin ollen päätökseni ole todellakaan mikään kevytkenkäisestä vapaudenhuumasta johdettu mieliteko. Kyllä olen paljon ajatellut myös lapseni hyvinvointia tässä tilanteessa.
Oli sekavaa kirjoitusta, mutta toivottavasti tästä oli jollekin helpotusta!
Jos haluat niin katso itseäsi peiliin ja tee jotakin. Aikaisemmat kirjoittajat sanoivat, että pitää ottaa itselleen omaa vapautta ja alkaa toteuttamaan niitä omia haaveitaan. Juuri niin pitääkin tehdä. Ei sen takia tarvi erota miehestä. Itse en ole kovinkaan kommunikoivaa tyyppiä, enkä juuri viitsi keskustella yhtään mistään mieheni kanssa. Mieheni sotkee keittiön yms. mutta sittenpähän on sotkuisessa keittiössä. Minä siivoan kun huvittaa ja lasten hoidolta ehtii. Meillä on täysin eri harrastukset ja kaverit. Lomareissutkin käydään erikseen, tai siis minä käyn lasten kanssa ja mukaan otetaan kavereita. En vain kertakaikkiin jaksanut odottaa miestäni mukaan reissuille ja kun vihdoin päästiin reissuun niin mies ottaa hirveän lomastressin ja päivän jälkeen on jo kiire kotiin. En anna miehen rajoittaa elämääni, enkä minä rajoita hänen elämäänsä. Meillä ei ole muuta yhteistä kuin koti ja taivaallinen seksi. Yhteiseloa takana 18 vuotta ja lapsia on kaksi (3v ja 2v).
Hei!
Nyt vastaan vaan aloittajalle tai jollekin jolla on samanlainen tilanne. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 10 vuotta. Noin kuukausi sitten muutin lasten(2 kpl) kanssa toiseen asuntoon lähelle.
Olemme olleet parisuhdeleirillä ja käyneet parisuhdeterapiassa. Mies on aina tullut sinne vasten tahtoaan. En jaarittele enempää elämästämme. Nyt minun toiveenani on joskus paluu yhteen. Asiasta puhutaan vasta vuoden vaihteessa. Meidän elämäämme ei kuulu kolmatta osapuolta.
Kummatkin olemme näin alkuvaiheessa aika tyytyväisiä. Ehkä näemme vihdoinkin toisissamme myös hyviä asioita tai sitten päädymme lopulliseen eroon.
Minulle saa kirjoittaa tapaam@luukku.com
Jaksamista kaikille parisuhteessa tai yksin eläville!!!
p.s eilen olin henkisesti aivan poikki, tänään tuntuu paremmalta..
Ala tee hàtikòityjà pààtòksià, ota itsellesi vaikka joku uusi harrastus jotta pààset irti arjesta, kodista ja lapsista ja miehestà. Anna miehen hoitaa lapsia enemmàn ja ajattele enemmàn itseàsi, kày vaikka kampaajalla ja osta joku uusi vaate.... àlà jàà ajattelemaan laittaako miehesi teepussin roskiin vai ei.
Jos ja kun eroatte, lapset todennäköisesti tulevat yhteishuoltoon. Se tarkoittaa sitä, että esim. vapaa muuttaminen pitkin maita ja mantuja lasten kera vaikeutuu jo ihan yhteishuoltosopimuksen takia.
Myös mahdollinen ulkomaille muuttokin tulee sinulle huomattavasti vaikeammaksi, eikä vähiten siksi, että taloudellinen tilanteeseesi (+ se yhteishuolto) ei oikein tue suunnitelmia. Ulkomaille muuttaminen syö aika paljon resursseja, myös taloudellisia.
Luulen, että moni ihminen huomaa vasta erottuaa, että suhteen eteen pitää tehdä töitä. En osaa sanoa, miksi se ei onnistu siinä ensimmäisessä suhteessa. Ehkä suunnan muuttaminen on liian kivuliasta?
Itsestäni tiedän myös sen, että tuttu ja turvallinen kumppani voi tuntua erittäin seksittömältä varsinkin tilanteessa, jossa kukaan muu nainen ei ko henkilöä halua. Ns vapaat markkinat ja miehen kiinnostuminen + huomion saanti voi herättää omia tunteita toisinaan huomaamaan, että ei se nyt aivan p*ska ollutkaan. Vieläpä jos kumppani osaakin ottaa jotain toista naista huomioon, oma mustasukkaisuus herättää kummasti.
Ihminen on yllätyksiä täynnä.
Hei!
Haluaisitko laittaa sähköpostiosoitteesi, niin voisin kirjoittaa sinulle suoraan? Meillä on aika paljon samanlaista...