PANIIKKIHÄIRIÖITÄ sairastavat!
Täällä yksi kohtalotoveri, kahden pienen lapsen äiti... voit mailailla: ellinoora@hukassa.com
Kommentit (11)
Moi vaan ! Olen itse sairastanut paniikkihäiriötä lähes puolet elämästäni ja olen pian nelikymppinen, joten ei ole aina helppoa ollut. Paljon olen elämässäni kuitenkin saanut, mutta myös menettänyt sairauteni vuoksi. Lapsia minulla on neljä ja tällä hetkellä pidän yllä uusperhettä. Olisi kyllä tosi mukava vaihdella meilejä jonkun kanssa joka todella ymmärtää tätä sairautta ja on kokenut samaa kuin itsekin. Voisimme tsempata toisiamme
ja vaihtaa kokemuksia sekä selviytymiskeinoja. Joten kirjoittelehan minulle jos haluat ymmärtävän ystävän. Asumme Lappeenrannassa.
Oikein iloista kevättä toivottaen Minna
mino2@luukku.com
Ps. Kaikki muutkin kiinnostuneet voivat kirjoitella...
mulla kans paniikkihäiriö. olisi kiva saada jutella muittenkin kanssa joilla on paniikkihäiriö ja miten minua vanhemmat ihmiset ovat pärjänneet sen kanssa! Itse olen kohta 22 v nainen
kirjoitelkaa osoitteeseen bul_let86@suomi24.fi
Hei!
tässä kirjoittelee yhden lapsen äiti, 29 vuotias paniikkihäiriötä sairastava.
Mulla on ollut paniikkihäiriö kans jo noin 16-vuotiaasta asti. Lähinnä nyt synnytyksen jälkeen olen kokenut voimakasta ahdistusta ja pelottaviakin olotiloja. Tosin apua olen saanut mäkikuismasta. Mut haluaisin todella kirjoitella tästä aiheesta ja vaihtaa kokemuksia teidän kanssanne!
kirjoitelkaahan tännepäin!
kristiinasuominen@hotmail.com
Heippa! Täällä olisi kolmekymppinen kahden lapsen äiti, joka sairastui paniikki/ahdistuneisuushäiriöön ensimmäisen lapsen jälkeen. .kohtauksia en ole saanut yli vuoteen mutta pelko uusiutumisesta on läsnä.Nuorin lapsi on vasta 2viikkoa ja pelkään/odotan uusiutuuko sairaus..
minulle voi laittaa postia osoitteeseen patricia05@suomi24.fi
Hei!
Olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi, asun nimittäin itsekin Riksussa :)
Kirjoita mulle s.postiin, jos kiinnostaa : kultasiipi@wippies.fi
Tunnustaudun myöskin paniikkihäiriöiseksi. Noin puolet elämästäni olen soimannut itseäni. ''Miksi minun täytyy ajatella näitä hölmöjä asioita ja muiden ei?'' Mielestäni on epäreilua, että näin (järjellä ajateltuna) 'mitätön' asia hallitsee koko elämääni. Sen enempää erittelemättä voin kertoa, että sairauteni on saanut minut ajamaan kehoni äärimmäisyyksiin, vaikken itse olisi sitä halunnut!
Ehkä jotenkin voisin sulatella tätä, jos kyse olisi vain itsestäni. Olen viimeaikoina huomannut tyttäresäni 6v. samoja oireita :( Jaloista menee tunto jännittävissä tilanteissa, oksettaa, ei pysty käymään vessassa, vaikka olisi jo kova hätä.
Miten voisin ohjata lastani? Meillä myöskin isä kärsii paniikkihäiriöstä. Toivon todella, että voisin säästää lapseni tältä inhottavalta 'vaivalta'.
Aion todellakin hakea apua ajoissa tytöllemme ammatti-ihmiseltä, mutta olisin myös halukas kuulemaan teidän kokemuksianne ja käytännön selviytymitarinoitanne.
Leppoisaa syksyä! =)
Täällä kans yks paniikkihäiriötä sairastava reilu 3-kymppinen kahden lapsen äiti kaipaa vertaistukea. Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta :( . Ottakaahan yhteyttä s-postiin : kultasiipi@wippies.fi
Olen 32v. viiden lapsen äiti ja paniikkia olen sairastanu 15-vuotiaasta saakka.Minulle voi meilata tai mesetellä :x
Moikka vaan !
Olen 28 v nainen riihimäeltä, 2 v tyttönen , 1 v poika ja mies löytyy.
Minulla ei ole diagnisoitu paniikkihäiriötä, mutta olen tunnistanut oireet itsessäni. Isälläni oli mm. paniikkihäiriö ( muiden psyykkisten sairauksien lisäksi) ,isäni kuoli n 8 v sitten ( oli narkomaani ) ja veljeni sairastaa paniikkihäiriötä ja hänellä on ehkö lopun elämäänsä lääkityskin.
Olisi tosi mukava vaihdella fiiliksiä teidän kanssanne
:)
Mulla on s-posti osoitteessa koko nimeni, en viitsi sitä tänne julkisesti laittaa... Voinko kirjoittaa teille jollekin vai miten meneteltäisiin, että saisin teihin kontaktin??
Olisi mukava saada vaihtaa ajatuksia muiden paniikkihäiriöitä sairastavien kanssa. Itselläni ei kohtauksia ole kovinkaan usein , (nyt ehkä hiukan lisääntyneet), kun yritän ns. hoitaa niitä pois keskustelemalla ja tarkkailemalla mistä ne alkavat.
Syyt taidankin jo tietää..ja nyt sitten edessä onkin itsetunnon kasvatus sekä syyllisyyden tunteista eroon pääseminen.
Mulle ehkä raskainta vielä tällä hetkellä on se, että koen sairauden jotenkin kamalan nolona...
Kuulostiko mikään tutulta? ja vaikkei olisikaan kuulostanut, niin kaikkihan kokevat asiat eritavalla.
Laittakaapas mailiosotettanne , niin vaihdetaan ajatuksia ainakin meileillä ja ehkä tavatenkin? Josko kemiat kolahtaa eikä asuta ihan hirmu kaukana toisistamme.
Ystäviä ja tuttavia on, mutta vain yksi ihminen ... kuka ymmärtää paniikkihäiriöistä jtkn. ja sitä millasta niiden kohtausten kanssa on kussakin tilanteessa.
p.s Niin ja olen muuten 3-kymppinen, perheellinen nainen.