Mieheni ei kasva aikuiseksi, kasvaakohan koskaan?

Niin, muutos vaatii kyllä aikamoisen työn mieheltäsi. Ja toinen juttu on taas se riittääkö se enää sinulle. Kirjoituksesi kuulostaa juuri siltä mitä itse ajattelin ennen eroa ex-miehestäni. Ymmärrän täysin tunteesi ja turhautumisesi, meillä oli sama tilanne paitsi ettei meillä onneksi ollut lapsia vielä.



Minusta tuo vaikuttaa lopun alulta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia mitä ikinä päätätkin. Yksinkin voi olla onnellinen, yksinhän sinä nytkin olet kaiken melkein hoitanut. ;) Ja parempiakin miehiä on!

Itsellä on samanlainen tilanne kuin sinulla. Meilläkin on kaksi lasta ja odotan kolmatta. Edes nyt kun olen viimeisilläni raskaana mies ei vaivaudu auttamaan missään vaikka suoraan pyydän. Yksin hoidan tässä perheessä ihan kaiken. Olen odottanut mieheni muuttumista nyt noin 5-6 vuotta ja mitta alkaa kieltämättä olla täysi. Jotkut miehet tuntuvat olevan ikuisia kakaroita. Ainakin minun uskoni muutokseen on mennyt, ero vaan tuntuu niin kamalan vaikealta. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja paljon voimia.

Onko teillä tilanne siis sellainen, että mies on töissä ja sinä kotona? Hän saattaa siksi ajatella, että teillä on sellainen työnjako, että hän tekee työnsä ja sinä hoidat kodin. Kun mies itse ei hoida lapsia eikä kotia, hän ei ehkä edes käsitä, miten paljon työtä siinä on. Esim. appiukkoni suree mieheni työmäärää ja jättää täysin huomiotta sen, että minä hoidan yksin kahta hyvin pientä lasta ja teen kaikki kotityöt, pesen ja silitän miehen vaatteet, laitan ruoan, siivoan sotkut, käyn kaupassa jne jne. Ymmärrän kyllä tässä tilanteessa, että mies ei oikein muuta ehdikään. Hän on osakkaana pienessä firmassa, ja töitä on tietysti paiskittava, kun niitä on. Heillä ei oikein ole vara sanoa vielä ei millekään työtarjoukselle.



Olisiko mahdollista, että teillä ikään kuin murrettaisiin nuo roolit, että sinäkin menisit ehkä töihin kodin ulkopuolelle? Niin te molemmat toisitte rahaa kotiin, ja olisi loogista, että kotityötkin jaettaisiin sitten enemmän tasan.



Itse olen kyllä vihreä kateudesta tuosta siivoojasta!

Oli aivan kuin omasta kynästäni tuo tekstisi. Olen ollut mieheni kanssa nyt yli 10 vuotta ja kauhulla tajuan naineeni isäni kaltaisen miehen.



On todella raskasta, kun toinen ei oma-aloitteisesti osallistu yhteisen kodin hoitoon tai lasten hoitoon. Tai jos osallistuu niin kauhean mankumisen jälkeen, happamalla naamalla ja jälkeenpäin pitäisi olla ylistämässä näistä arjen " uroteoista" . Ihan kaikki on valtavan hankalaa.



Sitten saa kuulla olevansa nalkuttaja ja " aina sä valitat kaikesta" .



Minustakin tuntuu, että olen naimisissa ihan keskenkasvuisen ihmisen kanssa. Vastaus suurimpaan osaan asioista on " Ku ei mua huvita" , jollaista olettaisi kuulevan 12-vuotiaalta. Tai sitten " kohta...joo kohta....kohta" eikä mitään koskaan tapahdu. Ei kohta, ei kahden tunnin päästä, ei kuukauden päästä.



Surullista on, että tässä sotkussa on lapsi mukana. Meillä 3-vuotias. Omat vanhempani ovat eronneet enkä olisi sitä omalle lapselleni halunnut KOSKAAN. Siksi yhä sinnittelen. Mutta en vain usko enää jaksavani kauaa. Kauanko muka pitäisi odottaa toisen aikuistumista?



Tuntuu niin pahalta, että olemme vääjäämättömästi menossa kohti avioeroa. Lasta kohtaan se tuntuu niin pahalta. Ja toisaalta en koskaan haluaisi olla yhtään Joulua tms ilman omaa, rakasta lastani.

Tuntuu kurjalta, että tein tämän virheen, jota en voi korjata. Minulla ei ole mieheni kanssa juuri koskaan enää hyviä päiviä, vain neutraaleja ja huonoja. Mutta aion yhä yrittää. Tiedän kyllä sitten kun olen tullut tämän tien päähän.

Mutta niin paljon murskaantuu haaveista ja unelmista tämän avioliiton kuoleman myötä. Pelkään myös, etten koskaan enää löydä itselleni hyvää ihmistä rinnalleni. Mieheni on saanut minut tuntemaan itseni maailman hirveimmäksi nalkuttaja-vaimoksi.



Toivotan sinulle jaksamista ja vahvuutta hyviin päätöksiin!

Olisikohan kenellekään hyötyä kirjasta Heikko vahva vaimo; kirj. Laura Doyle.

Suosittelen lämpimästi :)

En ole suoraan sanottuna koskaan tajunnut, miksi ihmiset alkavat seurustella ja perustavat vielä perheenkin moisten miesten kanssa. Nämä palstat ovat täynnä katkerien naisten valitusta siitä, kuinka heidän miehensä ei anna seksiä / suostu puhumaan tunteistaan / tee kotitöitä / hoida lapsia jne. jne. Ettekö miettinyt näitä asioita silloin kun suhde oli vielä alkuvaiheessa?



Itse en koskaan "vakiintuisi" kenenkään kanssa, joka ei olisi lämmin, hellä, ahkera ja kykenevä puhumaan tunteistaan. Jos mies ei tee kotitöitä seurusteluaikana, tuskin hän niitä alkaa maagisesti tehdä lapsen synnyttyäkään. Jos miehen on vaikea puhua tunteistaan seurusteluaikana, tuskin tämä piirre miksikään muuttuu myöhemminkään. Itse olen ihastunut elämäni aikana monenmoiseen hulttioon, mutta perheen päätin perustaa vasta sen kaikkein kypsimmän, aikuisimman, vastuuntuntoisimman, herkimmän ja hellimmän miehen kanssa. Tietoisesti, harkiten.

Juuri tuota ilmaisua käytin itsestäni ollessani naimisissa vastaavanlaisen miehen kanssa, paitsi erona oli se, ettei hän antanut edes sitä rahaa...

Tein kaiken yksin. Hoidin kodin, lapset (4), koiran, omakotitalon, vaihdoin jopa renkaat autooni itse...koska sitä pyytäessäni häneltä, hän tokaisi, että osaat sen tehdä varmaan itsekin..no, niin osasinkin.



Kaikenlisäksi hän oli kaikkea muuta kuin siisti ihminen, joten siivosin myös hänenkin sotkunsa..

Ihmettelin kyllä itsekseni vuosien saatossa, että minkähän takia olin siinä liitossa..no, kaikki päättyi sitten siihen lopulliseen palkkiooni, eli hän petti ja jätti.



Mutta oikeastaan arkeni ei muuttunut mihinkään, no vähän helpommaksi, sillä enää minun ei tarvinnut siivota hänen jälkiään.

Kun erosta oli kulunut noin puolitoista vuotta, olin onnellinen ja tasapainoinen ihminen, rakastin entistä enemmän lapsiani, sekä minulla oli voimia myös olla heidän kanssaan eritavalla kuin ennen. Kai mun kuuluisi siis kiittää exää...no, ei sentään. Mutta kyllä voi toinen ihminen tehdä elämän helvetiksi, vaikkei mitään isoja riitoja meillä koskaan ollutkaan, mutta käytännössä hän eli vain itselleen ja minä ja lapset olimme saman katon alla sanoisinko, vuokralaisina..



Voimia sinulle, tiedän, että tarvitset niitä ! :|

Oli. Hän paransi tapojaan.

Erokeskustelu!

Itse menin töihin ja hankin lapsenhoitajat, siivoojat.

Asetin miehelle ehdot, että mitkä on täytyttävä että jaksan jatkaa yhdessä yrittämistä.

Oma elämä ja omat harrastukset, itsevarmuus, itsenäistyminen.



Tilanne oli pitkään se, että siedimme toisiamme, ja nyt jo parempi tilanne.

Päädyimme siihen, että parempi yhdessä sietää toisiamme, on yhteinen talous ja yhteiset lapset, ja voimme vuorotella lapsenhoidossa, pitää seuraa toisillemme. Siis tavallaan erosimme, mutta pysyimme yhdessä käytännön syistä ja seuran takia. Muutamassa kuussa ne tunteetkin on pikkuhiljaa tämän järjestelyn myötä palailleet, kun toinen ei enää ole itsestään selvyys.



Ja sekin vielä, että mies piti kesän lomia lapsien kanssa, itse kävin töissä.

Hän itse sanoi, että ei sitä ymmärtänyt että millaista sen ennenkuin ite kokeili.

Ja nyt kunnioittaa minuakin paljon enemmän, kun ymmärtää mitä olen tehnyt,

ja saanut aikaan silloin kun olin kotona ja lapset oli vielä pienempiä ja huolehdittavampia ja oikeasti heräsi vihdoin tuntemaan katumusta siitä, miten oli kohdellut minua lapsien ollessa ihan pieniä.



Että positiivistakin tähän.



Ja se vielä, että ei pidä syyllistää ja osoitella toista vaan virheistä. Toki ne kannattaa vaikka kirjottaa itselleen, koska ne rasittaa. Sen jälkeen voi kirjottaa ylös, mitä haluaisi toisen sitten mieluummin tekevän ja olevan. Ja näyttää sen puolisolleen. Ja sopia sellaisista pelisäännöistä, että miten arkivelvollisuudet jaetaan, ja milloin keskustellaan, niin että lapset eivät kuule, ja miten toista kohdellaan ja miten puhutaan. Nää kliseet, aina, et ikinä, ja et koskaan, ovat niitä vaarallisia. Miettikää miten puhutte ystäville, työtovereille (toivon mukaan) ja kohdelkaa samalla lailla aviopuolisoanne.

Meillä on nyt käyty mieheni kanssa vajaat 11 vuotta keskustelua vastuun jakamisesta. Asiat ovat parantuneet pikkuhiljaa, ensin vain tilapäisesti,

mutta nykyään ihan pysyvästi.

Puolisoni on aina ollut hyvä ruuanlaittaja ja onkin hoitanut sen velvollisuuden loistavasti, jäljet vaan jäivät aina minun siivottavakseni, kuten iso osa lastenhoidosta ja muusta arjen pyörittämisestä.

Mieheni on ollut kova ottamaan vastuuta kodin ulkopuolisissa tehtävissä,

sen kustannuksella että kotona ei ole jaksanut enää paljoa panostaa.

Kieltämättä esimerkki jonka hänen oma isänsä on antanut, on ollut varsin vanhanaikainen. Miehen tehtävä on elättää perhe, tahkoa rahaa ja huoltaa autoa.

Halua muutokseen on ollut mutta keinoja ei sitten laisinkaan. Eli todelliseen asennemuutokseen on mennyt todella kauan. Teoriassa mieheni on ymmärtänyt ajatuksen yhteisiä lapsia ja kotia koskevan vastuun jakamisesta, mutta käytännössä juttu oli todella hankalaa.

Nyt 11 vuoden vääntämisen jälkeen mies on vaihtanut omasta aloitteestaan työpaikkaan jossa on kevyempi vastuu ja paremmat vapaat, hän tekee useina päivinä tuplasti enemmän kotitöitä kuin minä ja hyvin usein ihan oma-aloitteisesti. Hän on myös opetellut olemaan enemmän läsnä ollessaan kotona. Sekä lapset että minä olemme ilahtuneita ja onnellisia tästä muutoksesta -ja mieskin on huomattavan tyytyväinen.

Pysyvä muutos on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana ja tähän tilanteeseen pääseminen on vaatinut monia karvaita kyyneleitä ja pahojakin tahtojen taistoja sitä edeltävien 9 vuoden aikana -ja se olen ollut minä joka olen pitänyt asiasta aktiivista meteliä kaiken tämän ajan. Toki aikakin on tehnyt tehtävänsä, miehelläni vaan kesti hieman kauemmin kasvaa vastuulliseksi vanhemmaksi ja kumppaniksi kuin minulla.

Kylläkin keskustelujen ja kärsivällisen vaatimisen kautta, puhdas nalkuttaminen oli tie jossa nousi seinä pystyyn.

Mutta muutos on mahdollinen, joskin aikaa ja työtä vaativa prosessi.

Ja ehkä toisten kohdalla epätodennäköinen, sitä on hankala ennustaa.

Meillä tilanne oli aika OK ennen lapsia. Mies imuroi, hoiti astianpesukonetta, teki ruokaa. Ei kovin oma-aloitteisesti tosin. Mutta me siivotiin aina perjantaisin paremmin sanattomasta sopimuksesta. Pyykit ja silittäminen on ollut aina minun kontollani.



Mieheni perheessä on kovin perinteiset roolit. Hänen isänsä on yrittäjä, joka on aina tuonut leivän taloon. Anoppini ei ole koskaan ollut töissä, hoitanut vain kodin. Appi on aina hoitanut kaikki raha- ja talousasiat. Anoppini ei osaisi täyttää edes veroilmoitusta (ei ole paljon täyttämistä tosin). Näissä oloissa anopista on kehittynyt neuroottinen siivoaja (kahden aikuisen taloudessa sotkuja ei tietysti niin tulekaan) ja järjestelijä. Hän on todellinen Pakastaja-Elvi, eli pussittaa kaiken pakastepusseihin. Jos hän tuo vaikka meille tuliaisia tullessaan kylään, kaikki on pakattu erikseen pakastepussiin. Kun mieheni oli vielä sinkku, anoppini pesi hänen pyykkinsä, sisusti hänen asuntonsa ja osti hänen vaatteensa. Mieheni ei ollut mammanpoika sanan varsinaisessa merkityksessä vaan aika menevä. Hänestä oli tietysti kovin helppoa, kun joku muu hoiti asiat, jotka eivät häntä kiinnostaneet.



Tämän perusteella voitte uskoa, että minulla ei ole ollut kauhean helppoa. Tilanne on pahentunut kovasti lasten syntymän jälkeen. Nyt minä teen oikeastaan kaiken, pyykit, ruoanlaiton, siivoukset ... Mies on ominut kaupassakäynnin (tapa, joka periytyy hänen lapsuudenkodistaan), vaikka itse tekisin sen oikein mielelläni. Minulla ei vain ole päivisin autoa käytössäni enkä saa kannettua kovin suuria ostoksia repussa kolmenteen kerrokseen, kun lapsetkin pitää hilata sinne. Meidän rakennusprojektin takia minulla ei ole käytännössä koskaan omaa aikaa. Ja vaikka mökki jo on ihan loppusuoralla, mies keksii vaikka mitä fiksattavaa, joka menee aina minun menojeni edelle. Ja asiasta ON puhuttu. En enää tiedä, mitä tehdä. Usein surkutellaan yksinhuoltajia, mutta luulisin, että pärjäisin sellaisena paremmin. Pyykkiä olisi vähemmän, samoin silitettävää eikä tarvitsisi siivota miehen sotkuja, omat vain ja lasten.



Olen usein puhunut hoitajan palkkaamisesta, mutta se on miehen mielestä vaarallista ja kallista. Ainoa apuni ovat miehen vanhemmat, jotka jumaloivat poikaansa ja kauhistelevat kilvan hänen työmääräänsä. Minun töistäni he eivät puhu koskaan. He saattavat sanoa esim. että mieheni on varmaan ollut usein poikamme kanssa puistossa, kun poikani tiesi, mitä kalliolla oli. Olen siihen todennut kuivasti, että mieheni ei ole ollut ko. puistossa kahteen vuoteen. Tätä totuutta appivanhempani eivät suostu hyväksymään. Seuraavassa lauseessa he toteavat taas, että on kiva, kun miehet laittavat nykypäivänä perheissä ruokaa. Ja tähän olen sanonut, että meillä niin ei kylläkään ole. Mutta seuraavalla kerralla nuo jutut taas toistuvat. Ja mieheni vanhemmat siis vain leikkivät lasten kanssa, eivät tee heille ruokaa tms. rutiinia. Ruoan tulee olla valmiina ja lautasten myös.



Olen joskus ajatellut, mitä tapahtuisi, jos sairastuisin vakavasti ja joutuisin sairaalaan.

Kuulostaa niin tutulta...

Asuin vuoden erilläni miehestäni, jonka jälkeen muutimme takaisin yhteen. Nyt vuoden jälkeen tuli lopullinen ero.

Minusta tuntui kuin taloudessa olisi asunut murrosikäinen poika(tuli myöhään töistä, valitti nälkää ja väsymystä, makasi sohvalla muutamia tunteja, nukkumaan ja aamulla älyttömän väsyneenä ylös)sekä pari nuorempaa lasta. Kotitöissä en saanut apua, kun viikonloput piti levätä, jotta jaksoi tehdä viikon töitä ja käydä joskus kaljalla. Perhejutut eivät kiinnostaneet. Elämä oli yhtä valitusta ja marinaa, miten raskasta kaikki on.

Nyt olen ns. onnellisesti yh. En vaadi toiselta mitään, kun toista ei ole. Kukaan ei juuri valita kotona, keittiö on edelleen siisti aamullakin, kun sen illalla on siivonnut. Nautin lasten esityksistä. Nautin illalla yksin rauhassa hetken, kukaan ei solvaa ja arvostele mitä tv:stä katson.

Ei elämä ole pelkästään ruusuilla tanssimista nytkään, mutta olen onnellisempi. Harmittaa niin vietävästi että avioliittoni ei onnistunut, mutta mielestäni tein kaikkeni(pariterapia, parisuhdeleirit, sunnuntait (klo 15..)pyhitetty meille kahdestaan, siivooja joka toinen viikko..) Tulipa sekavaa tekstiä, pitäisi mennä nukkumaan, mutta nyt on loma!!!!

Jaksamista meille kaikille!!!!! Toivottavasti mahdollisimman monen liitto kestää.

Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia kanssani, niin osoite olisi tapaam@luukku.com

Olen uupunut olemaan yksinhuoltaja avioliitossa. Mieheni ei osallistu kodinhoitoon (maksaa siivoojan) eikä juuri osallistu lastenhoitoonkaan, paitsi ehka kun häntä itseään huvittaa.

Olen aina ollut ns kiltti tyttö ja ajatellut että kunhan kuitenkin elättää meidät (iso talo ja pari ulkomaanmatkaa vuodessa), niin jaksan, enkä valita. Nyt on kuitenkin tilanne ajautunut siihen että mitta on tullut täyteen. Kriisejä on ollut ennenkin, mutta niistä on puhumalla ja pienillä väliaikaisiksi jääneillä muutoksilla selvitty, mutta nyt en enää kestä näin. Olen itse menossa ammattilaisen puheille ensi viikolla, lähinna aluksi omia solmujani availemaan, mies kun ei sinne suostu tulemaan.

Päällimmäinen tunteeni tällä hetkellä on pettymys itseeni. Miten tämä tilanne onkin mennyt näin, olen nainut isäni kaltaisen itsekeskeisen miehen joka ei kanna vastuuta. Omat menot menee kaikkien perhejuttujen edelle.

Joku saattaa olla erimieltä mutta ei rahalla kaikesta selviä.

Tulipas sekava kirjoitus, mutta niin on kyllä mielentilanikin juuri nyt.



Minua kiinnostaisi löytyykö ketään joiden miehet ovat heränneet ja lopulta alkaneet ajatella muitakin kuin itseään? Onko toivoa että ihminen muuttuu?

marissima:

Olen uupunut olemaan yksinhuoltaja avioliitossa. Mieheni ei osallistu kodinhoitoon (maksaa siivoojan) eikä juuri osallistu lastenhoitoonkaan, paitsi ehka kun häntä itseään huvittaa.

Olen aina ollut ns kiltti tyttö ja ajatellut että kunhan kuitenkin elättää meidät (iso talo ja pari ulkomaanmatkaa vuodessa), niin jaksan, enkä valita. Nyt on kuitenkin tilanne ajautunut siihen että mitta on tullut täyteen. Kriisejä on ollut ennenkin, mutta niistä on puhumalla ja pienillä väliaikaisiksi jääneillä muutoksilla selvitty, mutta nyt en enää kestä näin. Olen itse menossa ammattilaisen puheille ensi viikolla, lähinna aluksi omia solmujani availemaan, mies kun ei sinne suostu tulemaan.

Päällimmäinen tunteeni tällä hetkellä on pettymys itseeni. Miten tämä tilanne onkin mennyt näin, olen nainut isäni kaltaisen itsekeskeisen miehen joka ei kanna vastuuta. Omat menot menee kaikkien perhejuttujen edelle.

Joku saattaa olla erimieltä mutta ei rahalla kaikesta selviä.

Tulipas sekava kirjoitus, mutta niin on kyllä mielentilanikin juuri nyt.

Minua kiinnostaisi löytyykö ketään joiden miehet ovat heränneet ja lopulta alkaneet ajatella muitakin kuin itseään? Onko toivoa että ihminen muuttuu?

Kyllä on varmasti mahdollista että hän muuttuu, mutta vaatii häneltä itseltään halun ja motivaation muuttua. Kirjoituksesi perusteella vaikutta siltä että hänellä ei sitä ole. Pystyttekö puhumaan rakentavasti hänen kanssaan? Voisit kertoa hänelle asiallisesti, syyttelemättä, mitä tunnet ja mitä elämältä ja parisuhteelta haluat. Ja hän saa kertoa oman näkökulmansa. Syyttely ei auta ketään, rakentava toisen ymmärtäminen ja muutoksessa tukeminen auttaa.



Käy lukemassa www.eroperhe.net, siellä on fiksuja juttuja parisuhteen pelastamisesta.



Kuulostaa hyvältä, että olet menossa juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Kunpa saisit miehesi mukaan!



Tsemppiä ja käy kertomassa kuulumisia!