Avioero? Auttakaa mielipiteillänne.
Olen ollut naimisissa pitkään, nuorena solmitussa liitossa. Olemme monella tapaa " kiiltokuvaperhe" , on kivat lapset, hyvät työpaikat, reilusti rahaa ja sen mukanaan tuomaa statusta.
Olen kuitenkin ollut onneton tässä avioliitossa jo kolmisen vuotta, ehkä pidempäänkin. Ongelmia oli tietysti ennenkin, kuten kaikissa liitoissa, mutta niitä selviteltiin ja selvittiin. Sitten alkoi todella hankala kausi. Oli uskottomuutta (molemmin puolin, perinteinen " kostokierre" kai), valehtelemista, rajua alkoholinkäyttöä (miehen puolelta), väkivaltaa ja pakottamista. Suhde oli todella sairas, ja sitä koitettiin ammattiavullakin saada kuntoon, mutta ei onnistunut.
Useaan kertaan tunsin halua lähteä, mutta mieheni puhui minut (helposti) aina ympäri lupaamalla muuttua ja ettei tiettyjä asioita enää tapahtuisi. Uskoin ja luotin, monta kertaa. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut.
Pari kuukautta sitten olimme aivan lopussa ja mieheni sanoi, että minun on tehtävä päätös, jäädä tai lähteä. Hän itse halusi jatkaa liittoa ja oli vakuuttunut, että saisimme sen toimimaan. Mietin pitkään, ja päätin vielä kerran uskoa meihin. Pelotti, kun olin pettynyt niin monta kertaa.
Aika nopeasti kävi ilmi, että mikään ei ole muuttunut. Hän on edelleen uskoton minulle (tämän siis tiedän, en pelkästään epäile), mutta valehtelee ettei ole. Hän myös epäilee, että minä olen uskoton (mitä en ole, en sen jälkeen kun jo kauan sitten päätimme, ettei tähän liittoon sovi kuin me kaksi). Alkoholin käyttö ei ole vähentynyt vaikka se on näkemykseni mukaan erittäin suuri syy moniin ongelmiin.
Seksi on meille vaikeaa. Pahimpana aikana sillä alueella tapahtui erittäin pahoja ja traumatisoivia asioita, enkä ole päässyt niistä yli. Yritän kyllä aktiivisesti unohtaa, mutta en ole vielä onnistunut. Pyysin mieheltäni kärsivällisyyttä ja että etenisimme hitaasti, mutta ongelmana on se, että meillä on eri käsitys hitaudesta. Hänen mielestään viikko ilman seksiä on hänelle liikaa, minä taas vieläkin näen silmissäni viimeisen " pahan" kerran, vaikka siitä on jo muutama kuukausi. Ymmärrän kyllä, että hänelle on loukkaavaa, että hän haluaa, mutta minä en, mutta en pysty sitä näköjään kovin nopeasti muuttamaan.
Jo lähtökohtaisesti olemme seksuaalisesti hyvin erilaisia. Olen verrannutkin keskusteluissamme, että jos olisimme R-Kioskin lehtihyllyssä, minä olisin Hertta-sarjaa ja hän Jallu. Siitä on vaikea ponnistaa...
Kodin vastuiden jakaminen aiheuttaa myös kitkaa. Molemmat ovat vakuuttuneita siitä, että panostavat itse perheeseen ja kotiin enemmän. Tämä lienee hyvä esimerkki siitä miten kaukana toisistamme olemme ja miten elämme kahta eri todellisuutta.
Tilanne tällä hetkellä on suhteellisen rauhallinen (ei akuuttia riitaa), mutta ahdistava. Kuten aina, jännitän millä tuulella hän tulee töistä kotiin. Joskus hän on todella pahantuulinen ja käyttäytyy loukkaavasti päiväkausia. Ainoa syy, jonka hän osaa antaa, on hankala tilanteemme ja varsinkin riittävän seksin puute. Hän ei kuitenkaan ole kovinkaan valmis tekemään mitään asioiden muuttamiseksi. Hauska ja surullinen esimerkki on se, että hänen mielestään minun pitäisi panostaa enemmän tehdäkseni itseni hänelle haluttavaksi. Siis vaikka ongelma on se, että minä en halua.
Myönnän olevani etäinen ja kylmä. Kaiken tapahtuneen myötä opin suojelemaan itseäni todella tehokkaasti. Entisenä hentomielenä välillä oikein hämmästelen miten tunteettomaksi olen tullut. Lapsia kohtaa onneksi tunteet ovat säilyneet, mutta ennen niin läheinen suku ja ystäväpiiri hoituvat rutiinilla, todellisuudessa en juurikaan välitä miten kullakin menee.
Tuli pitkä tarina, mutta kysymys jonka kanssa nyt siis painin, on erotako vai ei. Jos eroan, lapset kärsivät (se lienee fakta aina eron yhteydessä) ja mieheni kärsii (hän sanoo kyllä pystyvänsä sopeutumaan eroonkin, mutta tunnen hänet niin hyvin, että sanoisin että yhtä todennäköistä on, että hän käyttäisi eroa syynä heittää kaikki hukkaan). Jos taas en eroa heidän takiaan, tuleeko minusta loppujen lopuksi katkera vanha nainen. Olisiko se hyväksi sitten lapsillekaan? Koitin miettiä miten olisin itse lapsena reagoinut vanhempieni eroon, mutta en pysty enää asettumaan silloisen minäni asemaan. Toisaalta, jos mietin että nyt saisin tietää äitini pysyneen onnettomassa liitossa vain minun tähteni, tuntisin kamalaa syyllisyyttä. En halua edes ajatella, että hän olisi joutunut elämään kuten minä nyt.
Niin monta kertaa olen tätä pohtinut, jokaisen " uuden alun" osoittauduttua turhaksi, etten enää usko pääseväni ajatuksissani sen pidemmälle. Ajattelinkin sen tähden pyytää täältä kommentteja ja kokemuksia, ehkäpä uusia näkökulmia asiaan.
Kommentit (6)
Ei ne lapset tyhmiä ole, kyllä ne tietävät sinun olevan onneton.
Miehesi kuullostaa sairaalta. Hän siis pettää ja pahoinpitelee sinua?
Keräähän nyt nainen itsesi ja itsetunnon rippeesi ja muuta lapsinesi vaikka turvakotiin aluksi.
Voimia sinulle!
Kiitokset viesteistänne, on erittäin valaisevaa lukea ulkopuolisten kommentteja. Juuri sitä toivoinkin.
Yritin kirjoittaa kuvaukseni niin faktapohjaisesti kuin suinkin, vaikka on aika vaikea katsoa omaa tilannettaan puolueettomasti. Yhden suuren virheen siinä tein, ja se ehkä vaikutti kommentteihinkin. Väkivallasta puhuessani, en tarkoittanut, että mieheni lyö minua. Sen sijaan minä olen lyönyt. Kaduttaa älyttömästi, mutta näin olen tehnyt. Itselleni sen selitin sillä, että olisin voinut satuttaa sanoilla pahemmin, mutta kun en sitä halunnut tehdä, raivoissani sitten löin. Todellisuudessa en pysty ihan motiiveitani selittämään, sen verran paniikissa, sekaisin ja peloissani olin. Väkivalta ja pakottaminen siis olivat kaksi eri asiaa, pakottaa voi muutenkin.
Tämä kuulostaa ehkä aivan järjettömältä, mutta monta kertaa toivoin, että hän löisi. Silloin oisin saanut sykäyksen lähteä. Ehkä.
Suosittelen ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa ajatustesi selvittämiseksi. Siis yksilöterapiaa.
luin tekstisi ja jotenkin siitä tuli mieleen oma tilanteeni vaikka oikeastaan ei olla samassa tilanteessa eikä olla edes oltu, mutta siis silti jotenkin pystyn samaistumaan, joten vastaan sen pohjalta.
Lyhyesti kerrottuna meillä oli mieheni kanssa tilanne jo niin pahana että mies oli muuttanut pois yhteisestä kodistamme, avioeropaperit oli allekirjoitettu(onneksi niitä ei ikinä tarvinnut lähettää) ja lastenvalvojalle aika varattu. Kävimme Valkonauhaliiton pariterapiassa kerran ennen asumuseroa ja eron aikana kaksi kertaa ja jo siellä juttelu ilman lapsen häirintää ja se että ulkopuolinen kuunteli auttoi siinä että saimme keskusteltua ja varsinkin minä sain purkaa tuntojani miehelleni joka oikeasti kuunteli ja tuntui että viesti meni vielä perillekin.
Suuri edistysaskel oikeaan suuntaan, ettei tarvinnut erota, oli se että mieheni päätti yhden terapiakäynnin jälkeen aloittaa antabuskuurin(lääke raittiuden tukemiseen, sen aikana ei voi ottaa tippaakaan, jopa alkoholia sisältävät deodorantit saattavat tehdä antabus-oireita!) ja on ollut tipattomalla linjalla nyt pari kuukautta.
Lämpenin uudelle yrittämiselle nimenomaan tipattomuuden ansiosta, koska tajusin että mieheni käytös johtui siitä että viinan himo on niin kova, vaikkei mielestäni mikään alkoholisti ole ikinä ollut. Mies itse on ollut jo jonkun aikaa ennen kuurin aloittamista sitä mieltä että viina houkuttaa liikaa ja halusi siis siksi eroon siitä ainakin toistaiseksi.
Tipattomuuden myötä olen nyt pikkuhiljaa oppinut vähitellen luottamaan mieheeni ja parempaan suuntaan mennään kokoajan.
Me käydään n. kerran kuukaudessa siellä valkonauhaliitossa ja on sovittu että yritetään siellä jutella mieltä painavista asioista ja purkaa niitä vanhoja ongelmia ja koti rauhotetaan riitelyltä, joskaan se ei aina onnistu, mutta paremmin kuitenkin kun tiedetään että terapiassa päästään taas puhumaan.
Teidän kohdalla uskoisin että miehesi täytyisi itse ensin ymmärtää viinan ongelma ja lopettaa ehkä kokonaan hetkeksi juominen ja myös pariterapiaan kannattaa ehdottomasti hakeutua. Itse hain aikoinaan niin, että kun soittaminen tuntui jotenkin niin vaikealta niin laitoin sinne sähköpostia jossa toivoin pääsyä pariterapiaan ja sieltä soitettiin parin päivän päästä ja tarjottiin aikaa ja se tuntui tosi helpolta ja hyvältä ratkasulta. Käynti maksaa 15¿ ja se maksetaan tilisiirrolla jonka saa sieltä sitten käynnin jälkeen mukaan ja terapeuttina meillä ainakin on laillistettu psykoterapeutti eli ihan ammattilainen.
Ymmärrän ja näen sun tekstistä sen saman epätoivon mikä mulla oli vielä kaksi kuukautta sitten, tuntui ettei ulospääsyä enää oikeasti ole vaikka sitä salaa toivoinkin.
Meillä miehen ehkä pysäytti myös se että eropuheiden sijaan aloin järjestelmällisesti järjestää minun ja lapsen asioita niin että tullaan toimeen kaksistaan. Täytin paperit Kelaan, hain avioerohakemuksen, pyysin mieheltä siihen allekirjoituksen ja pyysin pöydän ääreen keskustelemaan ihan rauhassa että miten lapsen huolto ja elatus hoidetaan. Laitoin vuokranantajalle hakemuksen pienemmästä asunnosta ja hain takapihalle kasan muuttolaatikoita. Pyysin myös miestä miettimään miten tavarat jaetaan ja kuinka lapsen hoito järjestetään. Eli siis ihan konkreettisia asioita ja useimmiten mieheni näki kun jotain paperia täytin mutta muistin myös kertoa, jotta hän oli tietoinen etten aio perääntyä! Näin aivan miehestäni kuinka pelko hiljaa hiipi hänen mieleen aina kun juttelin eroon liittyvistä asioista, mutta silti järjestelmällisesti vein asiaa teenpäin. Mieheni ei myöskään olisi halunnut erota, mutta yhden riidan päätteeksi pakkasi rehvakkaasti tavaransa ja lähti kotoa kavereiden luokse.
Ajattelin silloin ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin järjestää lapseni ja minun elämä sellaiseksi ettei meillä ole hätää. Koin myös suurta painetta siitä että saako lapsemme tasapainoista kasvuympäristöä jos äiti ei ole kunnossa(kun vaikea tilanne ja riitely raastaa ja vie kaiken huomion ja voimat), koin että minun täytyy tämä ratkaisu tehdä nimenomaan lapsen takia, sysäsin sivuun omat tarpeet ja halut ja keskityin tekemään lapsellemme sellaisen kodin missä vanhempi on iloinen ja kodissa rauha(vaikka mekään ei oikeastaan koskaan tapeltu lapsen nähden mutta tottakai hän vaistosi että vanhemmat ovat kireitä)
Näiden ansiosta mies pikkuhiljaa alkoi muuttumaan. Ensin alkoi tulla viestejä ikävästä ja halusta muuttaa takaisin ja sitten alkoi tapahtua ihan konkreettisia muutoksia, esim tuo tipattomuuden aloitus.
En siis tiedä luonollisestikaan mitä sinun tulisi tehdä, mutta ehkä saat tästä meidän tarinasta jotain uutta näkökantaa ja ajattelemisen aihetta.
Luulen, että meidän kohdalla pelastus oli nimenomaan se että lakkasin yrittämästä, tavallaan luovutin ja aloin tehdä omasta ja lapsemme elämästä parempaa, päätin että me ei ainakaan tähän p...kaan jäädä ja vaan aletaan rakentaa uutta parempaa huomista ilman iskää, kun iskä ei ollut silloin valmis näkemään omia ongelmia, syitä, vaan katsoi niiden yli seurauksiin, eli minun käytökseen ja ihan tosissaan kuvitteli että minä olen hänen onnettomuuteensa ja juomiseen syypää.
Joskus siis pieni herätys, ravistelu, saattaa olla paikallaan.
Toivon että saat asiat selviksi, ainahan se olisi parempi jos ei tarvitsisi erota, mikäli vaan rakkautta löytyy.
Jade
Hei Ellan70, tuntui todella kurjalta lukea mitä kaikkea olet suhteessasi joutunut kokemaan. Vaikka sanoit, ettei teillä tällä hetkellä ole akuuttia kriisiä...luen rivien välistä, että pinnan alla kytee!
On vaikea kommentoida tai antaa neuvoja koskien toisen elämää. Rohkenin kuitenkin kirjoittaa...jos vaikka yksikin ajatus auttaisi sinua.
Ensiksi haluan sanoa, että olet todella vahva nainen kun olet kestänyt noinkin paljon ikäviä asioita suhteessasi. Mitä olet itse mieltä siitä kuinka sinun ja miehesi kireät välit vaikuttavat lapsiin? Joutuvatko he jatkuvasti todistamaan riitojanne vai pystyttekö hoitamaan ongelmanne lasten kuulematta? Sanoit, että lapset kärsivät erosta ja tottahan se onkin. Se on iso muutos, mutta se voi toisaalta olla muutos myös positiiviseen suuntaan. Lapset kyllä vaistoavat vanhempien ahdistunesuuden ja pahan olon. Jos luulet, että tilanteenne ei tästä muutu ja olet miehesi kanssa onneton, niin ratkaisu lienee selvä.
Toisaalta onko miehesi valmis yhteiseen pariterapiaan? Myöntääkö hänkin ongelmat? Onko hänkin halukas parantamaan yhteiselonne laatua? Itse ajattelisin niin, että jos mies on valmis oikeasti tekemään töitä toimivan/terveen parisuhteen eteen...silloin on vielä toivoa. Kukaanhan ei voi yksin saada suhdetta toimimaan.
Näin ulkopuolisena kun juttusi luin. Tuntuu, että te todella tarvitsette jonkin ulkopuolisen tahon apua. Niin kaukana tuntuu ajatusmaailmanne tällä hetkellä olevan.
Mitä tuohon seksielämään tulee...on mielestäni aivan pöyristyttävän kamalaa jos olet oman aviomiehen taholta joutunut kokemaan väkivaltaa tai pakottamista! Missä on kunnioitus ja terve tasavertainen kumppanuus? En ihmettele yhtään, että sinulla on haluttomuutta. En tietenkään juttusi perusteella voi tietää mitä miehesi on sinulle tehnyt. Mutta eikös avioparienkin välillä tapahtuva seksiin pakottaminen ole rikos. Milestäni asia on vakava ja miehesi tarvitsisi terapiaa!
Toivotan todella paljon voimia ratkaisun tekemiseen. Jokaisella on vain yksi elämä eikä sitä kannata tuhlata onnettomana! Sinun ei tarvitse sietää väkivaltaa, pettämistä ja jatkuvaa pelkoa miehen mielentilasta. Jos aioille ei nyt tee jotain, tulet antaneeksi miehen toiminnalle siunauksen ja hän jatkaa samaan malliin. Jotain on siis tapahduttava suuntaan tai toiseen pian ja senhän totesit jo itsekin heti juttusi aluksi.
En tiedä miksi pyydät mielipiteitä ventovierailta näin isoon asiaan, mutta toisaalta miksipä ei - harvoin voimme nähdä tilanteemme ulkopuolisen silmin, vaikka joskus se on erittäin tarpeellista. Kurjaa silti, ettei sinulla ole esim. ystäviä joiden kanssa sparrata tästä. Itsekin kyllä tiedän, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ensimmäisessä liitossani kokeneena, että ongelmia voi hävetäkin niin paljon ettei pysty niistä tutuille puhumaan. Minusta ventovieras voi hyvinkin antaa perspektiiviä!
Heitän oman mielipiteeni kehiin vain siksi, että olen sekä avioerolapsi että kokenut, kylläkin ilman että liitossa oli lapsia, avioeron. Lapsia tai ei, huonosta suhteesta irtipääseminen on taistelu sinällään, ja sitten pitää vielä olla rohkeutta kohdata elämä ilman puolisoa - aloittaa kaikki alusta. Itse kuitenkin löysin uuden, oikean ja turvallisen onnen sen tehtyäni.
Monet eroavat varmaan liian helposti, mutta ehkä nämä parit ovat menneet liian heppoisin perustein naimisiinkin. Sinä sen sijaan olet kestänyt jo onnetonta suhdettasikin kolme vuotta joten olet mielestäni yrittänyt erittäin kauan. Itse asiassa oikein toivon, että uskallat lähteä. Älä takerru sivuseikkoihin kuten muiden mielipiteisiin tai käytännön asioihin. Elämä todellakin on hirmuisen lyhyt. Miltä luulet lapsistasi tuntuvan, kun he aikoinaan tajuaisivat sinun voineen pahoin (heidän vuokseen?) vuosikaudet? He haluavat sinun parastasi.
Olin itse kolmen kun vanhempani erosivat. Äitini löysi uuden onnen kuusi vuotta myöhemmin ja sain vielä ihanan iltatähtisisaruksen. Lapsuus yksinhuoltajan perheessä oli onnellinen! Isä jäi etäiseksi, mutta tämä oli ainoastaan hänen omaa syytään ja itsekkyyttään, ja hän on sen jälkeenpäin ymmärtänyt - ja kuten liian monet kuusikymppiset, osaa arvostaa (kohtalaisesti) vasta lapsenlapsiaan, omien lasten lapsuus meni uusia naisystäviä ja työasioita ajatellessa. Säälin häntä. Mutta! Tämän pointti oli, että lapsillasi voi olla parempi lapsuus onnellisessa kodissa " vain" äidin kanssa kuin onnettomien molempien vanhempien kanssa. Valitettavasti siitä, miten isä erotilanteessa ja sen jälkeen vastuunsa kantaisi, et voi ottaa vastuuta.
Toivon sinulle voimia kohdata muutos, joka lienee tulossa joka tapauksessa. Toivottavasti voit nähdä sen niin, että sinä olet sen ansainnut - liika on liikaa ja olet parhaasi tehnyt. Minusta ero ei ole epäonnistuminen, vaan monessa tapauksessa ihailtavan rohkeaa. Itse olen onnellinen äitini puolesta, kun aikuisena ymmärrän että on ollut täysin oikein lähteä isäni luota. KOSKAAN en ole siitä kärsinyt.
Lähtemällä annat itsellesikin mahdollisuuden olla onnellinen. Voimahali täältä jostain!