Alkuraskaus ja kaikki masentaa, onko muita?
Terve!
Olen koko ajan väsynyt, en tiedä johtuuko siitä (todennäköisesti!), mutta mikään ei tunnu olevan hyvin. Siis silleen, että on vaan jotenkin harmaata.
En jaksaisi olla kotona, en esikoisen kanssa (uhma uuvuttaa), kaikki on tylsää, koko ajan nälkä, mutta oikea ruoka ei maistu, pitäisi siivota, kotona ei ole tarpeeksi nättiä, ois tota pyykkiäkin, miksei jo pääse nukkumaan, miksei mies voisi laittaa lasta nukkuun joka ilta, kun en sitten itse pääse tarpeeksi aikaisin unille jos minä nukutan.
Eli VALIVALIVALI.
Sanokaahan muut, että kai tämä liittyy vain tähän raskauteen ja masennusfiilikset menee jossain vaiheessa ohi?
Olen myös hyvin herkkä. DrPhilkin jopa itkettää.
Miten teidän muiden (erityisesti ne joilla on jo lapsia) miehet huomioi teitä raskaana olevia vai huomioiko mitenkään? Saatteko jotain erityiskohtelua?
Kommentit (6)
Kyllähän se kuulostaa kovin tutulta tuo olotila. Eikö sinulla esikoisen kanssa sitten ollut " tylsää" ? Mekin avokin kanssa muutettiin silloin kun raskaus oli ihan alussa ja kun katselin laatikko ja romuröykkiöitä niin itkuhan siinä tuli vaikka olisi pitänyt olla innoissaan uuden kodin sisustamisesta! Koko ajan väsytti ja masensi. Minä kun en normaalisti ole päivisin väsynyt niin sitten suututti kamalasti kun ei jaksanut kun raahustaen liikkua paikasta toiseen.
Onneksi, se menee ohi. Aivan kuin taikaiskusta kun maaginen 12 vkoa tuli täyteen niin heräsin eloon. Nyt onkin sitten virtaa vaikka muille jakaa! Lähetän sinullekin vähän :) Hymyä huulen.
-Rixuliina-
Mä itken ihan kaikkea. Eilen kun olin ostanu itelleni henkilökohtaisen munkkirinkilän, aloin itkeä kun mies kysyi, saako hän syödä " tuon pullan" kahvin kanssa. Se ei ollut mikä tahansa pulla. Se oli minun henkilökohtainen munkkirinkiläni, jonka hain kaupasta ihan itse minulle! Sitten tajusin yhtäkkiä, että kaikki makeahan kuvottaa minua, niin en pysty sitä syömään, niin sitten tuli itku. En saanutkaan nauttia omasta henkilökohtaisesta munkkirinkilästäni. Vihaisena ja itkuisena käskin miehen syödä sen ennen kuin pahenee.
Mies on kyl parhaansa mukaan koittanu pysyä perässä, mutta vaikee homma hälläkin, ei käy kateeks. Kyllähän se halaa useemmin kuin ylees. Välillä silläkin on pinna kireellä kun mä kiukuttelen ilman mitään logiikkaa. Tänä aamuna mies keitti kaurapuuroa mulle. Se oli kyllä hyvää:)
kuulostaa kovin tutulta. Kakkosta odottaessa muistan elävästi, kun itkin työkaverin olkapäätä vasten, koska pesukone temppuili ja mies oli reissussa. Kaikki ottaa kovasti päähän, muut ihmiset osaa olla niin ÄRSYTTÄVIÄ!!! Luulen, että miesten on tosi vaikea pysyä perässä meidän mielenliikkeissä, tarvitsevat raukat varmaan terapiaa. Ihan kiitettävästi saan tukea omaltani, koettaa esim.pitää lapset hiljaa viikonloppuaamuina, että saisin vähän enemmän nukuttua. Mutta palaa meidän isukilta mun kanssa kyllä välillä hermokin :) Koettakaa jaksaa, kyllä se helpottaa!!
T: Uteriina rv 6+1, kolmas pikkuinen tulossa
Muutenkin on kamalan huono olla, jonkin asteista masennusta ilmeisesti ollut jo parisen vuotta.. Ja nyt kun hormonit heittää häränpyllyä niin on entistä pahempi olo. Kotona ei mene muutenkaan hyvin miehen kanssa, saatika sitten että masentaa kahta kauheemmin. Tuntuu vaan etten jaksa enää ollenkaan, yhtään mitään. Voin alkaa itkemään ihan milloin vain, vaikkei mitään selkeetä syytä olisikaan. Kotona itken jotakuinkin päivittäin, töissä ja kavereiden kesken sitten olen kun kaikki olisi hyvin ja odottavan aika ihanaa. Paskanmarjat. Ja tosiaan, ihan yksin olen, miehen kanssa kun on ne ongelmat niin eihän se huomioi...Hyvä jos muistaa että olen olemassakaan..
Ihan tuttua on. Esikoisen aikana kaikki vielä jotenkin sujui, kun töiden jälkeen sai laittaa sohvalle makaamaan koko loppuillaksi ja sitten siitä siirtyä sänkyyn. Ja sai laittaa (tai olla laittamatta) ruokaa vain itselleen. Nyt oli viikot 5-13 tosi masista ja meillä kyllä tämän seurauksena tipahti ajateltu lapsiluku kolmesta kahteen. Enää en tähän rumbaan halua lähteä. Mulla ei kyllä ollut kyse mistään " tunteet vähän pinnassa" tai " kun on niin väsy" vaan ihan oikeasti inhosin koko elämää monta viikkoa.
Nyt mennään viikolla 15 ja pikku hiljaa alkaa olla valoisampia hetkiä. Pahoinvointi ja järkyttävin väsy alkaa väistyä (jo nyt! Esikolla olo helpotti vasta viikolla 19) ja välillä jopa innostuu tekemään jotain. Uimahalliinkin jaksoin esikon raahata tässä viime viikolla. Vielä kun alkaisi tuntemaan liikkeet jossain vaiheessa, niin se helpottaa ainakin epävarmuutta. Eipä se auta kuin kärsiä vaan. Ja valittaa, kun siltä tuntuu, ettei pää aivan hajoa. Tsemppiä sinne ja toivottavasti elämä alkaa hymyilemään pikapuoliin.
A.A. rv 14+4 ja jo kaksi kuukautta ainoa ajatus " kun olis jo joulu, että olis parempi olo ja pääsis lomalle"
Joo, täälläkin odotetaan toista lasta ja mennään viikolla 10+4. Monta viikkoa olin todella väsynyt ja masennuskin hiipi päälle. Arkirutiinit alkoivat todellakin maistua puulta, ja kotihoidossa olevan esikoisemme (1,5v.) puolesta oli koko ajan huono omatunto (äiti ei jaksanut innostua mistään). Raskaudestakaan en ole juuri jaksanut iloita, vaikka se todella toivottu onkin. Nukuin aina kun esikoinenkin, eikä mitään " omaa" aikaa tai juttua yksinkertaisesti ollut olemassakaan.
Mutta nyt tuntuu siltä, että voimat alkavat taas palata! On ihanaa huomata, että arjestakin pystyy taas iloitsemaan, perushommat jaksaa ja viitsii tehdä, ulos jaksaa mennä, ei ole pakko nukkua päikkäreitä (vaan voi surffata täällä kuten nyt)... Toivonkin teille muille samaa muutosta mahdollisimman pian!
Tsemppiä ja voimia, koitetaan pärjäillä!
t. Ompunäiti
ps. ihana toi Aman henkilökohtainen munkki : ) (harmi tosin, ettet voinut syödä sitä)