miten jaksaa puolison kanssa, jonka mielenterveys ei kovin vahva?
miehelläni ei ole diagnoisoitu mitään mielenterveyden häiriöitä. hän on kuitenkin luova ihminen, mistä ehkä johtuu tietty mielen herkkyys. aina silloin tällöin hän on mielestäni jonkin verran masentunut. kaikki ihmiset toki on, mutta hän mielestäni enemmän kuin itse olen. lisäksi hän sanoo aina välillä itsekin, että hänen mielenterveytensä ei ole kovin vahva.
tällä hetkellä miehelläni on vaikeaa: palkkatyö ei motivoi häntä, ei ole motivoinut enää pitkään aikaan, mutta nyt asia kait taas vaivaa enemmän. harkitsee työpaikan vaihtoa. en ole varma auttaisiko se vai pahentuisiko tilanne, mutta mielestäni on ok että työpaikka vaihtuu, jos vaan onnistuu saamaan uuden työn.
mikä minua rasittaa, on että puolisoni purkaa minuun pahaa oloaan. kait sekin on, ok, mutta itse en saa siitä mitään otetta eikä asian purkaminen minuun auta mielestäni millään tavalla. joku ilta taannoin hän hoki vuoron perään ' valitusta' , kuinka minä puristan hammastahnaputkiloa väärästä kohtaa (ei ollut hammastahnaputkilo, mutta joku yhtä arkinen ja minun näkökulmastani merkityksetön seikka). ja valituksen lomassa aina väliin kehotti, että minun pitäisi lähteä avioliitostamme, koska en kuitenkaan jaksa olla siinä. ' parempi lähteä nyt kuin myöhemmin' . ja sit taas ' valistusta' hammastahnaputkilon puristamisesta. minulla oli seuraavana päivänä työpäivä ja olisin halunnut nukkua.
aina välillä saan valitusta siitä, että en tee asioita (siivous, tiskaus, kaupassa käynti) ja välillä siitä, että teen ne väärin. valitus johtuu mielestäni siitä, että miehellä itsellään on paha olla.
ikävintä asiassa on, että en voi luottaa häneen kovin paljoa ja että asioiden sopiminen hänen kanssaan on vaikeaa. meillä on vajaa kaksivuotias lapsi ja hänen hoitamisestaan on jatkuvaa riitaa. viikolla me töissä ja lapsi hoidossa ja silloin asia ok. vaan viikonloppuisin haluaisin sopia mieheni kanssa, että hän katsoisi myös lastamme, jotta voisin tehdä omia juttujani, jota lapsen kanssa ei voi tehdä. esim. nyt ennen tätä viikonloppua minulla olisi ollut lauantaina koulutus, johon olisin halunnut mennä.
voin aina tietty harkita, onko yhdessäolo lapseni kanssa tärkeämpää kuin joku koulutus. toisaalta oman näkemykseni mukaan voisimme yrittää mieheni kanssa sopia, että meistä kumpikin saisi tehdä omia juttujaan, jos vaan onnistuisimme sopimaan että hoitaisimme lastamme vuorotellen. vaan miehelleni ei lapsen kaitsenta toki lauantaina käynyt. hänellä oli omia juttuja, joita ei halunnut siirtää esimerkiksi tälle sunnuntaille. kuten vaikka tän talon remontointia, hän ei voi tehdä sitä sunnuntaina, kun sunnuntai pyhä päivä. no, ok, sunnuntai on pyhä päivä. hän ei myöskään voi tehdä sitä iltaisin, koska inhoaa, että joutuu tekemään työtä lyhyissä pätkissä ja keskeyttämään työnsä esim. kun tulee yö. toisinaan hänen kontrollinsa tekemisiinsä on hieman heikko, on kait joskus tehnyt remonttiin verrattavia juttuja yöllä kolmeen, mikä ei mielestäni ole enää kovin normaalia. mieheni mielestä työ tuli välttämättä tehdä juuri siinä vuorokauden sisällä, vaikka omasta mielestäni se ei olisi niin välttämätöntä ollut.
edellä olevasta huolimatta sain sovittua että käyn koulutuksessa aamupäivän ja lähden lounastauolla pois. aamulla juuri ennen lähtöä tulen sanoneeksi jonkin negatiivisen asian (' meillä on likaista' ), mistä mieheni kimpaantuu. ottaa henkilökohtaisesti, että hänen olisi pitänyt siivota, vaikka en sitä niin tarkoittanut. mieheni suuttuu ja menee sänkyyn makaamaan. kieltää minua jättämästä lasta hoitoon hänelle, koska ' hänen mielenterveytensä ei sitä kestä' . olen kyllä samaa mieltä, että hänen mielenterveytensä ei ole niin vahva. joskus kuitenkin potuttaa, että tuo heikko hetki iskee juuri sillä sekunnilla, kun minun pitäisi lähteä koulutukseen tai minulla olisi muu vastaava meno ja lapsi pitäisi jäädä hänen hoitoonsa. no, tästä huolimatta sain jätettyä lapsen hänelle ja heillä meni ihan hyvin.
mieheni on siis innokas tekemään taloremonttia ym. asioita jotka ovat minunkin mielestäni ok, niin kauan kun homma pysyy jossakin kohtuuden rajoissa. tällä hetkellä se tuntuu vain vievän kaiken ajan, ettei viikossa jää aikaa esim. minun muutaman tunnin koulutustilaisuudelle. eilen tulin ennen puolta päivää kotiin ja olin lapsen kanssa loppupäivän. tänä sunnuntaiaamuna mieheni ilmoitti, ettei hän saanut tehtyä eilen hommiaan. eli hänen tarvitsee tehdä niitä, vaikka on sunnuntai, joka hänelle tässä ennen viikonloppua oli vielä pyhäpäivä. ymmärrän, että ei saanut tehtyä remonttijuttuja, kun oli siivonnut pihaa lumesta. asia, jota voisi tehdä myös lapsen kanssa. ja lunta oli vain kevyt kerros, eli homma ei ollut edes välttämätön. asia harmitti, koska minä taas olisin senkin ajan voinut koulutuksessa.
no, tänä aamuna kului ehkä tunti aikaa, kun mies oli aamupalalla ja miehen kaveri sattui soittamaan ja pyytämään apuun johonkin hänen talonsa remonttiin. ja kas kummaa, mieheltäni löytyikin heti aikaa sille. -> oman näkemykseni mukaan miehen kanssa on hyvin vaikea sopia mitään eikä hänen sanomisiinsa voi luottaa. ei sillä että hän tahallaan valehtilisi, vaan joku mun tarve saada vapaata lastenhoidosta on pohjimmaisena hänen arvoasteikossaan ja hän on valmis keksimään mitä tahansa verukkeita ettei hänen tarvitsisi hoitaa.
yleensäkin miehelläni menee lapsen kanssa ihan hyvin, jos ovat kahdestaan. mieluummin tuntuu, että se olen minä, joka hänen mielenterveyttään horjuttaa. minä valitan asiasta. vaikka tuo valitus ei olisi kuin yleinen lyhyt toteamus, ettei ole siivottu. täytyy kuitenkin myöntää, että riitatilanteessa minä osaan sanoa pahasti. olenkin miettinyt ajanko hänet jonkin kriittisen rajan yli, jolloin hän oikeasti ' tulee hulluksi' . toisaalta en usko että jaksaisin elää varpaisillani, etten nyt vain millään tavalla hermostuttaisi miestäni.
joskus tulee mietittyä, että erillään asuminen lyhytaikaisesti voisi olla hyvä juttu. kumpikin saisi miettiä tahollaan mitä oikeastaan haluaa. lyhytaikainen ero voisi parantaa tilannetta mutta toisaalta mietin, että se voisi saada mieheni vajoamaan entistä alemmaksi tai ' tulemaan hulluksi' . siinä on tietty sekin juttu, että mieheni kanssa on niin vaikea sopia asioita, niin lyhytaikaisenkin eron aikana voisi lapsen hoidon sopiminen olla vaikeaa. mies ei ole nyt halukas hoitamaan lasta, mutta uskon että lyhytaikaisenkin eron aikaan olisi halukas hoitamaan lasta. joka tapauksessa mahdollisuus tavata lastaan tulisi järjestää, ja se voisi olla vaikeaa, jos mies tekisi samalla tavalla ohareita sovituista asioista kuin tekee nyt (esim. saan sovittua lapsenkaitsennan, mutta lähtöhetkellä hänellä iskee ' mielenterveyden häiriö' ).
onko puoliso tai avioliitto yleinen syy sille, että joku tulee menettää mielenterveytensä? ymmärrän, että armeija saattaa vaikuttaa jollekulla skitsofrenian puhkeamiseen. tai avioero siihen, että ratkeaa juomaan. mutta aiheuttaako vaimon valitus mielenterveyden heikkenemistä?
onko heittää kikkoja miten jaksaa silloin, kun tuntuu, että puoliso ei käyttäydy aikuisten tapaan?
Kommentit (5)
> takoi päätään seinään
jotain tuon tyyppistä meillä just on. mies lyö kämmenellä seinään ja kaatuu sen jälkeen lattialle makaamaan ja sanoo, ettei kestä.
tässä yksi ilta löysin hänet makaamasta saunan lauteilla vaatteet päällä. sauna ei ollut tietty päällä, ja mies sanoi et siellä oli mukava olla. meillä kylppärissä ja saunassa peruslämpöä vähän korkeampi lämpö, mut enpä nyt tiedä kuinka järkevää siellä makaaminen silti on. ite kuitenkin säikähdin, kun näin vaan ekaksi jalat.
ollaan jo aiemmin keskusteltu ja mies on sanonut et harkitsi itsaria murrosiässä, mut totesi ettei se kannata eikä aio ikinä tehdä itsaria. pelkään silti joskus sitä. toisaalta nimittäin tiedän, että epätoivon hetkellä oma tilanne voi näyttää todella toivottomalta. samalla pelkään siksi, että mieheni niin äkkipikainen luonteeltaan ja äkkipikaistuksissaan ihmiset kait tekee harkitsemattomia.
tällä hetkellä eniten toivon, että voisin löytää uudelleen keskusteluyhteyden häneen.
tänä iltana olen saanut kuulla, että minä en kelpuuta häntä, hän ei kelpaa minulle, mikään hänen tekemisensä ei kelpaa minulle. millään ei ole mitään väliä. ja tuollainen toisto alkaa harmittamaan minua. en usko, että auttaisi vaikka kuinka vakuuttaisin että hän kelpaa. ja samalla minulla ei riitä edes tahtoa yrittää sanoa, että hän kelpaa minulle.
en ole edes varma kuinka pitkään hän todella kelpaisi minulle tuollaisena samaa toistavana ihmisenä, joka makaa sohvalla.
kiitos ajatuksistasi. omiakin ajatuksia selkeyttää, kun saa purettua niitä tänne.
Kuulostaa siltä, että miehesi saattaa olla ylettömän masentunut. Erään ystäväni mies jatkoi samaa rataa todella pitkään ja kulutti molempia loppuun lapsista puhumattakaan. Näin jatkui vuosikausia, eikä oikeastaan kukaan tajunnut, että kyse on masennuksesta, siis sairaudesta joka voidaan saada kuriin. Vaimosta vain tuntui, että tyyppi alkaa olla aivan joku muu kuin jonka hän on joskus tuntenut. Tosin muutos oli sen verran verkkaisa, että vaimo oli siihen turtunut, eikä hänkään pystynyt näkemään, mistä voisi olla kyse. Kun miehellä alkoi töissä mennä huonosti, mies alkoi sitten itsekin tajuamaan, että jotain on vialla.
Onneksi hän sai aikaiseksi mennä lääkäriin (ei kuitenkaan arvauskeskukseen), jolloin selvisi, että kaikki se vihamielisyys ja epätoivo, joka hänessä asui, oli syvää masennusta, vaikkakin hän oli pystynyt hoitamaan joka päiväisen elämänsä siihen asti, ulkopuolisen silmin, moitteetta. Hän aloitti lääkityksen yhdistettynä terapiaan, ja muutamassa viikossa alkoi näkyä ero oman perheen sisällä. Lapset lakkasivat pelkäämästä isäänsä ja taakka lähti vaimon harteilta, kun enää ei tarvinnut ajatella mistä taas tuulee, ja mikä riita saadaan mistäkin pikkuasiasta aikaan. On kuitenkin niin, että ei ole varmuutta pysyykö tilanne aina näin hyvänä, mutta lukuunottamatta muutamia kupruja tilanne on pysynyt hyvänä jo parin vuoden ajan. Ilman ko. käännöstä avioero alkoi olla nimikirjoitusta vaille valmis.
-Saisitkohan miehesi miettimään lääkäriin menoa, mutta koska lääkäreitäkin (kuten meitä kaikkia) on moneen junaan, pitäisi olla melko varma ennen lääkäriin menoa siitä, että hänellä on tietoa ja ymmärrystä asiaa hoitaa. Kaikilla sitä valitettavasti ei ole.
Monta mutkaa ja pirun vaikeaa, mutta toivon, että saatte positiivisen ratkaisun!
Meilläkin miehellä melko varmasti oli masennusta, mutta ei suostunut ihan lääkärille asti. Onneksi oli hurjan hyvä ystävä- ja tukiverkosto (Monta viisasta eri alojen ammattilaista, mm. pappeja), joille hän pystyi pahimpina hetkinä puhumaan minun lisäkseni.
Joskus kyllä mietin, oltaisiinko päästy vähän helpommalla, jos olisi käynyt jollain ihan oikealla alan asiantuntijalla.
Saunassa vaatteet päällä. Joo, mieheni muistaakseni käveli sateessa, eikä halunnut vaihtaa kuivia vaatteita, kun oli niin onneton jostakin sen hetkisestä asiasta ja siitä, kun minä en välitä hänestä. (Esikoinen oli vajaan vuoden ja kai kilpaili minun huomiostani aika voitokkaasti). Oltiin silloin molemmat ulkomailla eikä puhettakaan psykologeista tai muista...
Toivottavasti te keksitte jotakin. Kysyitkö, mitä muita ehotuksia eron lisäksi miehelläsi olisi tilanteen parantamiseksi? Lukeeko, jos kirjoitat sähköpostia?
Tsemppiä! Pidän teidän perheelle peukaloita pystyssä. Jos jaksat kerro välillä, miten teillä menee?
.. minun mielestäni miehelläni on masennusta.
ja lisäksi ehkä stressiä, kun työ ei motivoi. hän menee tänään työhaastattaeluun uudesta työpaikasta, saa nähdä kuin käy.
kaiken lisäksi mies yrittää sivutoimisesti toimia yksityisyrittäjänä, ala on hänen suuri intohimonsa, vaan ongelma on se, ettei se työ kannata kovin hyvin ja siksi hän käy myös varsinaisessa palkkatyössä. itse olisin kyllä valmis siihen, että mies jäisi palkkatyöstä kokonaan pois ja voisi tehdä tuota sivubisnestään, kun se kerran tuottaa mielihyvää. meillä on aika paljon velkaa, mutta haluaisin silti yrittää voisimmeko pärjätä pienemmillä tuloilla.
yksi ongelman aiheuttaja saattaa olla myös se, että mies tekee näitä remontteja tähän taloon. ja saattaisi toivoa, että minä arvostaisin häntä hänen kätevyydestään jne. kait arvostankin, mut kun se vie kaiken ajan ettei aikaa jää mihinkään muuhun. kaikissa parisuhdeoppaissa kun sanotaan et mies kaipaa arvostusta vaimoltaan. ja meikä ei oo osannu sitä kyllä kovin hyvin ilmaista.
eilisilta meni jotenkin. minä tein omia juttujani lapsen kanssa (pyykinpesua, ruuanlaittoa jne.) ja mies söi ja istui sen jälkeen sohvalla lehteä lukemassa. laittoi lapsen nukkumaan ja jatkoi lehden lukua. erehdyin kommentoimaan ettei ollut muistanut viedä lapselle hoitoon villavaatekertaa, vaikka ulkona 20 astetta pakkasta ja olin laittanut vaatteet valmiiksi hoitokassin päälle. mies lähti pois paikalta muualle.
ennen nukkumaan menoa tuli näyttämään mulle jotain lehdestä löytämäänsä juttua eli otti sentään jotain kontaktia muhun, mikä oli kiva juttu.
toivon että hän tänä iltana hän voisi paremmin.
Meillä itse asiassa on vähän saman tyyppisiä ongelmia. Otsikosta tuli kylläkin vähän liian synkkä...
Mieheni ei luonnostaan osaa olla lasten kanssa. Esikoisen ollessa pieni meillä oli välillä kamalia riitoja joiden päätteeksi mies väitti tulevansa hulluksi. Javälillä takoi päätään seinään ikään kuin vahvistukseksi diagnoosille.
Aluksi ajattelin vaan, että voi ei, pitääkö erota saman tien, mutta ei sitten erottu. Meillä oli kyllä ihan luonnollista etäisyyttä välillä, kun mies joutui pariin otteeseen ulkomaille 1 - 6 kuukaudeksi. (Näin jälkeen päin ajatellen nuo matkat eivät olisi voineet tulla sopivampaan aikaan. Ei ole moneen vuoteen matkustanut yli viikon reissuja..)
Kun lapsi kasvoi ja hänen kanssaan pystyi puhumaan, niin mieskin alkoi osallistua vähän enemmän ja pääsin käymään kerran viikossa jumpassakin.
Nyt meillä on jo pari lasta lisää ja vasta kolmannen kanssa pystyi olemaan ihan vauvasta asti. Nykyään menee aika hyvin. Välillä pystyy olemaan kaikkien kolmen kanssa monta tuntia, vaikka se on varmasti hänelle aikamoinen suoritus. En kyllä viitsi jättää koko päiväksi koko kaartia miehen hoitoon, koska hän ei edelleenkään oikein osaa ajatella asioita lapsen näkökulmasta ja komentaa aika komealla äänellä, jos niikseen tulee. Käsiksi ei onneksi edes yritä käydä kehenkään.
Ollaan siis oltu yhdessä hitusen yli 10 vuotta. Vieläkin välillä riidellään, mutta enää ei mäiski seiniä.. Eikä kovin usein huudetakaan. (Olen alkanut kiljua takaisin ja välillä kuulema inisen kuin hyttynen. Varsinkin, jos pyydän hoitamaan lapsia ja netissä surffailu olisi paljon mukavampaa..)
Perusvire meillä on hyvä ja rakastava. Karjumisen jälkeen aina sovitaan (ennemmin tai myöhemmin...)
Meilläkin mies alkuvaiheessa mietti kovasti työasioita ja vaihtoikin menestyksekkäästi ikään kuin kutsumusammattiinsa, vaikka joutui opiskelemaan monta vuotta sen eteen. Se kyllä kannatti, vaikka en juuri noista vuosista paljon muistakaan. Mies oli siis töissä ja opiskeli ja teki vielä harrastuksena muita töitä kotona...
Muutama yö on mennyt niin että riidan jälkeen ollaan mietitty yhdessä asioita ja puhuttu ihan kaikesta. Kai pimeässä on jotenkin helpompi purkaa ajatuksia.
Juteltiin, miksi mies tuntee tulevansa hulluksi ja muuta sellaista ja usein syynä en tosiaankaan ollut minä ja lapset vaan työ, yms asiat. Usein en osannut neuvoa, mutta lupasin olla tukena.
Nykyään mies itsekin sanoo, joskus meille ärjäistyään, että anteeksi, Oli muuten paha olo, kun töissä oli ikävä tapaus.
Äh, taisin jaaritella mitä sattuu. En osaa muuta neuvoa, kuin mieti, mitä itse jaksat. Ja jos ehdotat jonkinlaista taukoa, niin tehkää se jotenkin yhdessä, että mies ei heti ajattele eroa. Tietysti, jos itse tosiaan et miestäsi enää rakasta, niin sitten..
Minuakin mies usein uhkaili erolla. Aluksi olin ihan hukassa, että eikö enää tykkääkään minusta, mutta lopulta selvisi, että mies halusi vain ehtiä ensin... ?? Nykyään ei enää tuommoisia höpise. Vanhetessa on sentään vähän viisastunut.
Ai niin, älä missään tapauksessa ota syytä omaan niskaasi yhtään enempää kuin mitä itse ajattelet olevan kohtuullista!
Meillä auttoi sekin, että aloin sanoa (sopivalla hetkellä asioista, että hei. Ikäväähän tuo on, mutta ei minun syytäni.)
Ei tämä nyt kyllä tainnut paljon auttaa. Kokemusta kyllä löytyy vaikka mistä. Jopa uskottomuudesta, mutta silti en tosiaankaan ole mikään alistettu orja (vaikka välillä niin vitsailenkin).
Pystymme puhumaan nykyään ihan kaikesta ja uskon että me harmaannumme kauniisti yhdessä. Mutta ensimmäisiä vuosiamme en kyllä jaksaisi käydä uudestaan läpi, vaikka niihinkin mahtui paljon ihanaa.
Hyvää vointia ja jaksamista sinulle. Toivottavasti saat asiat jonkinmoiseen järjestykseen.