Taas kerran anoppiongelmaa
Puranpa tänne nyt itseäni, jos jollakulla olisi hyviä näkökulmia asiaan.
Lyhyesti sanottuna minulla on ongelmia mieheni perheen kanssa. He ovat hyvin erakkoja, eli eivät juuri ole tekemisissä muiden kuin omien sisarustensa kanssa ja niidenkin kanssa tosi harvoin. Heillä ei kukaan koskaan (siis ihan oikeasti koskaan) käy eivätkä he päiväkausiin tapaa ketään. Anoppi on vielä nuori, mutta ei käy edes joka päivä ulkona. Appi hoitaa kaiken, anoppi kunnostautuu lähinnä siivouksessa ja huomauttelee, jos jollakulla ei ole kovin siistiä. Anoppi ei käy töissä eikä ole oikein koskaan tehnyt säännöllistä palkkatyötä. Hän minusta liioittelee suuresti terveydellisiä ongelmiaan, minusta hänessä ei oikein ole mitään vikaa.
Lähinnä kiukuttaa, kun olen siellä käymässä, niin puheitani ei kuunnella, mitään minua koskevaa ei kysytä, tuntuu, ettei mikään voi heitä kiinnostaa. Itsellään heillä ei juuri ole tapahtumaköyhästä elämästään johtuen mitään kerrottavaa. Mutta neuvoja lapsenhoitoon sataa vaikka kuinka. Koko tänä aikana he eivät ole saaneet aikaan edes pyytää minun vanhempiani kahville, vaikka minusta se olisi nyt hyvien tapojen mukaista. Appivanhemmat asuvat pääkaupunkiseudulla, joten heillä olisi siis tilaisuuksia mennä ja harrastaa vaikka kuinka.
Kun aikanaan remontoimme asuntoamme, anoppi vääntäytyi paikalle. Huonosta terveydestään johtuen hän ei tehnyt mitään, mutta komenteli minua, miten pitää siivota, arvosteli työni jälkiä ja tuputti sisustusneuvojaan. Neuvoja en noudattanut ja toivoin, että tuputus jäisi siihen. Omasta mielestäni tein paljon fiksummat ratkaisut ja toivoin, että hän huomaisi sen itsekin. Tupaantuliaisissa hän kaakatti, että hän olisi kyllä pitänyt värikkäämmästä jne.
Häissä jouduin inttämään hänen kanssaan puvustani, tarjoilusta, ihan kaikesta, vaikka itse siis maksoimme kaiken.
Yleensäkin jutteleminen hänen kanssaan on ihan tuskaa. Hän alkaa väittää aina kaikkea vastaan, mitä sanon. Itse en jaksa alkaa väittelemään, vaan teen aina oman tahtoni mukaan. Kuitenkin tuo inttäminen alkaa todella ottaa aivoon. Tuntuu, että olisin jatkuvasti jossain presidenttitentissä. Vierailujen jälkeen olen aina ihan poikki.
Lisäksi hän pyrkii omimaan poikani, eli kaikki pojassa on " aivan kuin isällään" , vaikka hullukin näkee, että lapsi on aivan minun näköiseni. Itselleni asia on siis yksi ja sama, mutta kieltämättä nyt vähän virnuiluttaa, kun lapsesta on siis tullut ilmetty äitinsä anopin löpinöistä huolimatta. Anoppi siis täysin ignooraa minut ja höpöttää vain omasta suvustaan. Ikinä hän ei ole edes halunnut nähdä minun vauvakuviani.
Mieheni mielestä minä olen ongelma. Itsetuntoni on kuulemma heikko jne. Olen itse tilanteeseen niin uupunut, että huonoina hetkinä haluaisin ottaa pojan kainaloon ja lähteä pois, että pääsisin raikkaaseen ilmaan. Ainoa konsti on kai suuttua oikein hirveästi, mutta toisaalta tiedän, että hänen kanssaan pitää olla kuitenkin tekemisissä jatkossakin. Näemme ehkä kerran parissa viikossa. Anoppi lisäksi kehuu suu vaahdossa omaa tytärtään, jossa ei nyt oikeastaan olisi yhtään mitään kehuttavaa. Tuntuu, että vierailujen ajan minä olen yleisö, jonka on tarkoitus aplodeerata heidän loistavalle perheelleen. Tunnen itseni siellä todella ulkopuoliseksi, eikä minuun edes haluta tutustua.
Hän itse oikeastaan vain laittelee itseään päivät pitkät ja haluaa, että hänestä otetaan jatkuvasti valokuvia. Toisten ulkonäköä hänen arvostelee kovasti, etenkin siis naisten. Itseään hän pitää ilmeisen onnistuneena ja muistaa aina, mitä hänellä milloinkin on ollut päällään. Sen sijaan tapaamiaan ihmisiä hän ei muista lainkaan.
Vierailuille en saa ottaa mukaan leluja, hän on hankkinut kirpputorilta leluja, joilla poikamme saa leikkiä. Myös se, missä voin vaihtaa vaipan, mitä pyyhettä saan käyttää jne. on tarkkaan säädetty. En siis saa ottaa omaa pyyhettä mukaan. Lapseni ei saa siellä kulkea vapaasti, vaan hänen tulisi olla tiukasti paikallaan ja leikkiä niillä vauvojen leluilla, jotka eivät ole kiinnostaneet häntä pitkiin aikoihin.
Mitä ihmettä minä teen???
Kommentit (6)
Siis ehkä hän huomaa, että sä oot tyytymätön ja eri mieltä kaikesta ja siksi vielä joutuu tehostamaan itseään entistä enemmän... Tuo, että on poikansa näköinen voi olla myös positiivista. Mun anoppi sanoo, ettei tytössä ole mitään hänen pojastaan muistuttavaakaan, ei sekään kivalle tunnu. Tulee sellanen tunne, että ei hän koe lasta edes läheiseksi kun ei mikään ilmekään muistuta mistään tutusta ja rakkaasta... Mun mielestä on monessa asiassa kuin isänsä ja näyttääkin entistä enemmän isänsä näköiseltä. Mun mielestä lapsuuskuvatkin sen jo kertoo!!!
Tuosta sitten, että ei saa leikkiä kuin tietyssa paikassa tietyillä leluilla. Meillä appiukolla myös vastaavat säännöt. Pieni kun oli olis pitänyt istua vaan leikkimatolla, ettei vaan putoa mikään maahan ja naarmuta parkettia...hohoijaa. ei tyttö jaksanut hetkeäkään olla siinä matonpalalla. Ja sen parketin vuoksi ei saa yhtään leluja tuoda alakertaan, leikkiä leluilla saa kolmannessa kerroksessa jossa kokolattiamatto parketin suojana... Ollaan ratkaistu niin, että tuodaan pelejä, palapelejä ja kirjoja mukana, joilla saa leikkiä olkkarissa. Ja sanotaan, että täällä on sellanen sääntö, ukki on tarkka mies... harmittaa itseä, mutta luulen, että lapsi tottuu että siellä on niin. Pöydässäkään ei saa edes kääntyillä ettei mene tuoli likaiseksi, kädet pitää pestä ruoan jälkeen, vaikka meidän neiti on siisti kuin mikä ja käyttää hyvin lautasliinaa puhtaanapitoon oma-aloitteisesti... jnejne... Mä joudun käyttämään läpökkäitä sisällä, koska kuulema paljasjaloin sieni leviää (en ole ikinä sairastanut sientä) ja sukkasillaan jää lattiaan tepsuttelujälkiä... Pojilleen ei yleensä huomauta, mulle kyllä jos joskus erehdyn läpökkäät unohtamaan. Onneks antaa lapsen sentään olla sukkasillaan.
Anopin luona säännöt keittiön pyyhkeistä yms tärkeästä on niin monimutkaiset, että en enää edes tarjoa apua mihinkään (ei apua haluakaan, kun ei sitten mene oman kaavan mukaan kaikki ja stressi on suurempi kuin itse tehden ilmeisesti) ja teen kaiken minkä teen vaivihkaa, ettei kerkeä huomata... en tiedä minkä säännön keksis vessaankin kun siellä on useampi käsipyyhe, joilla on varmaan joku logiikka jos sen käsittäis.
Riidelle ei kannata. Oon joskus sanonut jotakin ja välillä meinaa hermo olla kireällä, mutta yritän antaa heidän elää tavallaan. Ukki viimeksi vähän häkeltyneenä naureskeli kun kuuli mun sanovan tytölle johonkin kysmykseen, että " ei täällä voi niin tehdä, koska ukki on tarkka ja täällä on sellaset säännöt." En tiedä tajusko jo vähän, että vois alkaa hellittää. En tiedä tykkääkö lapsi isona sinne mennä, jos ei yhtään ala vähentyä säännöt. Kieltämättä näiden sääntöjen kanssa tulee joskus mieleen, että mikä ihme tässä on logiikkana muuta kuin elämän vaikeaksi tekeminen... hohoijaa... no, nyt on anoppi tulossa keväällä kylään. En tiedä pitäiskö antaa kasa pyyhkeitä, selittää jokaiselle käyttötarkoitus ja osoittaa paikat mihin minkäkin saa roikkumaan... appiukolle varmaan kumitossut jalkaan, että ei jätä jälkiä meidän laminaattiin... jeejee. Ei vaiskaan kiva kun tuleevat, koitan ottaa rennosti. Meillä ei ole niin montaa sääntöä, että tarttis heitä suuremmin vahtia. Ehkä vanhemmiten alan keksimään tuollaisia itsekin, eihän sitä tiedä... ???
Vastaavaa on koettu. Anoppini on myös ollut viimeiset 25 vuotta kotiäitinä (vaikka nuorinkin lapsistaan on jo pitkälle yli 20) ja siksipä meidän lapsesta on tullut hänelle elämänsisältö. Mua nauratti, kun luin tuosta " lapsen omimisesta" : meilläkin lapsi on saanut niin ulkonäkönsä kuin ihanan luonteensa isältään ja isänisältä, minulta ei mitään (paitsi kaikki mahdolliset vähemmän hyvät piirteet). =) Mutta se nyt ei kauheesti mua haittaa, jos tuon esille tuominen on hänelle tärkeää, niin siitä vaan.
Mutta siis, olemme ottaneet anopin kanssa kunnolla myös yhteen. Lapsen omiminen meni nimittäin jossain vaiheessa siihen, että anoppi teki täysin omia ratkaisujaan lapsen kohdalla ja aivan totaalisesti käveli minun (ja mieheni) toivomusten ja periaatteiden yli. Ja varsinkin jokainen minun toive oli hänelle punainen vaate, ja hän teki ihan tahallaan täysin vastapäin kuin olin pyytänyt.
Yhteenotto johti siihen, että en käynyt itse anoppilassa yli puoleen vuoteen. Mies kävi lapsen kanssa lähes viikoittain, koska ei mulla ole mitään halua viedä lapseltani toisia isovanhempia - vaikkakin mielestäni ansaitsen itse hiukan parempaa kuin ainaista arvostelua ja yliastumista.
Nykyään tilanne on sellainen, että minä käyn 3-5 krt/vuodessa anoppilassa ja mies käy lapsen kanssa muutoin ilman mua. Näin on mennyt aika hyvin, eli mulla ei pinna kiristy, kun en tiedä mitä siellä tapahtuu =) ja anopin ei tarvitse turhan usein ei-toivotun miniän naamaa katsella. Jouluna, äitienpäivänä yms. pystymme toki (ainakin minä ilman suurempaa näyttelemistäkin) asiallisesti ja kohteliaasti vierailemaan toistemme luona.
Kehotan suakin vähentämään hiukan niitä yhdessäolohetkiä, jos vain mahdollista. Ja jos oikein sairaasti sapettaa, käy pari kertaa puhumassa jollekin ammattilaiselle. Omakin asenteemme niin sinun kuin minun kohdalla vaikuttanee aika lailla tähän anoppi-miniä-suhteeseen, ja kun tosiasia on, että emme voi muuttaa toisia, vaan ainoastaan itseämme, niin kaikkea kannattaa yrittää ja vasta sitten antaa periksi... =)
Joo, ja mitä tulee mieheen... Meilläkin miehen mielestä mulla on turhan heikko itsetunto ja äitinsä vain " ei osaa esittää asioita aina korrektisti vaikka ei tarkoitakaan mitään pahaa" . Ja mies käskee sanoa aina heti äidilleen suoraan, jos joku asia mua ketuttaa. Mutta mut on ehkä kasvatettu liian kiltiksi ja siksi mun on tosi vaikea mennä vieraalle ihmiselle sanomaan mitään negatiivista. Siksi vissiin aina vaan patoan asioita sisälleni ja kärpäsistä paisuu härkäsiä...?
Mutta tsemppiä! Meillä ainakin on tilanne sellainen, että anoppina ei anopistani kauheasti välitä, mutta isoäitinä hän on varmaankin ihan ok eli miehen ja lapsen vuoksi yritämme jatkaa vähintään tällä viileällä tullaan toimeen -linjalla. Yritähän jaksella!
minä olen vähentänyt käymisiä ja tapaamisia anopin kanssa todella paljon samalla periaatteella kuin yllä eli ei minun aikuisena ihmisenä tarvitse sietää ihmisiä, joita en todella voi sietää esim. vain hyvän tavan vuoksi ja kun minuakaan ei oikein siedetä. Tämä on auttanut paljon!!
Tuosta itsetunnosta on pakko kommentoida. Mies myös väittää, että minulla on huono itsetunto, kun en siedä kaikkea mitä minun ulkonäöstä, uskonnosta jne. edes hienovaraisesti kommentoidaan. Minä koen asian taas täysin päinvastoin: Ihmisen jolla on normaali itsetunto ja hyväksyy itsensä, ei tarvitse jatkuvasti kommentoida, pyrkiä muuttamaan ja arvostelemaan muita ihmisiä ympärillä. Minä voisin ihan samoin ja yhtä oikeutetusti kommentoida miehen suvussa kaikkea, joka ei ole samoin kuin minun suvussa ja ystäväpiirissä, mutta en ole kokenut tällaiseen tarvetta, vaan todennut, että me vain olemme erilaisia
miehen perheessä on ehkä vähän liian hyvä itsetunto (kuvitellaan itsestä paljon) toisaalta itsetunto siellä on myös äärimmäisen herkkä: mies sisaruksineen on monesti minulle sanonut, ettei heidän äitiään saa loukata koskaan millään tavoin!!? He eivät myöskään uskalla näin tehdä. Perheessä myös reagoidaan kritiikkiin hyvin voimakkaasti ja tunteella
Ap:n esimerkkiin vielä.. minun appivanhemmat eivät ole varsinaisesti erakoita, mutta eivät myöskään harrasta paljoa, eivä näe ystäviä usein, eivät lue tai hanki tietoa mistään.. Minusta tämä vaikuttaa paljon siihen (vai onko sittse enemmin seuraus) että he lähinnä keskittyvät vain pelkäämään kaikkea ja huolehtimaan kaikesta enemmän kuin tarpeen
Minun anoppi on myös ihan avoimesti ihmetellyt, miksen ole kuten hänen tyttärensä :) Tämä ajatuskuvio avasi lopulta minun silmät monessa suhteessa ja on vähentänyt paljon omia kuvitelmiani koko tämän suvun suhteen.. tuo ajatushan on ihan mahdoton, miksi ylipäätään olisin kuin hänen " mainio tyttärensä" ??
Vähennä tapaamisia paljon, laita mies matkaan ja jää itse kotiin lepäämään. Kodissasi älä jää seurustelemaan, vaan tee kotitöitä (" kun niitä on paljon ja on hirveä kiire" ) ja lepää sitten kun anoppi on kadonnut. Osoita anopin paikka sohvalle, älä huoli oman kotisi töihin (vaikka niinhän se taisi jo olla). Tee anopille myös yhtä mielipuolisia sääntöjä kuin hänellä on sinulle..
Jeps, sen verran vielä kommentoisin tätä asiaa, että mielestäni kunnioitus niin tässä kuin muissakin asioissa on ansaitava. Eli mun mielestä anopin (ja miniänkin) on turha odottaa kunnioitusta ja arvostusta jos ei ansaitse sitä.
Mä olen pyrkinyt siihen, etten paljon keskustele (ja arvostele) anoppia koskevia asioita mieheni kanssa. Ei tartte siten tapella...
Älä vaan suutu. Siitähän miehesi ja sen suku saisi vaan lisää syytä arvostella sinua. Luo itsellesi rajat siis rajat joiden yli muut eivät voi käyttäytyä. Ole tiukka ja sano suoraa anopillesi jos et jostain pidä. Älä yritä miellyttää. Esim. jos arvosteli hääpukuasi ja tarjoisi toista, olisit voint sanoa että minä pidän tästä ja otan sen, nämä ovat meidän häät. Itse toimin näin ja nyt emme ole kovinkaan paljon yhteydessä ja anoppi on peruuttanut meidän elämästä. :)
Eli en käy anopillani kuin äärimmäisen harvoin. Viimeksi lähes 2 vuotta sitten. En ole koskaan kieltänyt miestänikään käymästä, muttei hänkään siellä usein käy. Oikeastaan olisin onnellinen kun hän ottaisi muksut kainaloon ja painuisi anoppilaan, saisin itselleni näin ollen " vapaapäivän" ...
Itse ainakin päätin, ettei minun ole pakko viettää aikaani paikassa missä en viihdy. Toki voin joskus silloin tällöin piipahtaa...