10-vuotiaan kaverit

Itse olen aina viihtynyt hyvin yksin, enkä vielä aikuisenakaan jaksa kamalasti pitää yhteyttä kavereihin, vaikka niistä kovasti tykkäänkin. Tarvitsen vain aikaa omalle itselleni.



Muistan kuinka vanhemmat jossain vaihessa pitivät " kotona nyhjäämistä" epänormaalina ja tekivät siitä ongelman. Näin oli varsinkin murrosiässä: minulla ei ollut juuri kavereita ja olin vähän yksinäinen, mutta en itse juurikaan kärsinyt siitä. Olisi kiva ollut, jos olisi ollut yksi Bestis (ja kivaa olikin, kun sellainen löytyi), mutta pärjäsin ihan hyvin ilmankin. Vanhemmat kuitenkin pitävät parempana sitä, että luuhasi kaupungilla yömyöhään ja eräällä lailla painostivat lähtemään kotoa. Mukaan tuli sitten kaljan kanssa läträilyä ja muuta...Itse olin tyytyväisenä viettänyt perjantai-illan kotona.



Ole tyytyväinen, että lapsi viihtyy kotona. Keksikään yhdessä kivaa tekemistä välillä ja vaalikaa perheyhteyttä. Ongelma on ongelma vasta, kun lapsi itse siitä kärsii

oiekastaan halusin vaan pikaiseen kommentoida tuota harrastuksiin menoa: kyllä meillä joudutaan vähän niinkuin pakottamaan poika välillä treeneihin. 3 vuotta harrastanut, ja treenit 2-3 kertaa viikossa. ollaan siis pidetty kiinni siitä että treeneihin menee, koska kuitenkin tykkää pelata matseissa. eli on otettava tietty vastuu (ja kyseessä joukkuepeli) jos kerran harrastaa. eli jos kuitenkin joku harrastus on mieluinen, niin yrittäkää te vanhemmat pitää kiinni siitä että menee!

Vastaan tietenkin vain sen oman kokemuksen osalta ja mitä olen miettinyt poikamme kavereiden osalta (tosin ovat vasta 8-9v enimmäkseen, jokunen 10v).



Minkälainen kulttuuri teilläpäin on lasten keskinäisessä olemisessa?

-Sovitaanko jo koulussa kuka on kenenkin kanssa koulun jälkeen?

-Soitetaanko puhelimella ja kysytään " voiks sä olla" ?

-Käydäänkö kaveria hakemassa kotoa?

-Keräännytäänkö johonkin paikkaan kuten puistoon tai jalkapallokentälle yhdeksi lössiksi?



Meillä pojalla jotkut kaverit tahtovat leikkiä/olla kavereiden kanssa lähinnä kotona ja odottavat että heitä haetaan. Eivät ole aktiivisia hakemaan toisia ja eivät mielellään lähde kotipiiriä kauemmaksi. Tällöin pikkuhiljaa voi käydä niin että aktiivisemmat kaverit ovat enemmän yhdessä ja sitä joka ei muille mitään ehdottele ei niin usein haeta. Lisäksi löytyy kavereita joista moni pitää, mutta jos joku kysyy heiltä " voiks sä olla" , niin vastaavat aina tyyliin " en mä ehkä" tai " emmä tiedä" : Tarpeeksi monta kertaa kun saa tuon vastauksen ei noita kavereita jakseta enää hakea. Lisäksi on kavereita joilla on niin paljon harrastuksia etteivät ehdi oikein kavereiden kanssa ollakaan. Ja tietenkin ajoittain moni viihtyy kotonakin.



Luulisi myös että tuon ikäisillä alkaa olla kaveripiirit muodostuneet, paitsi ehkä uusi lapsi pistää aina pakkaa sekaisin tai jonkun lapsen muutto pois. Ja tällöin saattaa jollekin tulla kaveripulaa ja hän taas etsiä uutta seuraa itselleen. Ja mielenkiinnon kohteiden mukaan saattaa kaveripiiriin tulla muutoksia.



Itse kyllä ehdotan lapsillemme aktiivisesti kavereiden hakemista ja kyselen kaverisuhteista. Joskus meilläkin tuntuu että ilman ehdotustani, jäävät kotiin ja siitä syntyy kierre. Toisaalta taas aikaan varsinkin kesäisin, jolloin kaikki lapset pomppivat pihoilla ja liikkuvat ja näkevät paljon toisia, niin pitää toppuutella lapsia että joskus pitää olla kotonakin ja rauhoittua. Mutta meillä ainakin näkyy vuodenaikojen vaihtelu, että talvisin saa jo hakeakin kavereita, kesällä ne parveilevat kyllä joka nurkalla.



Harrastuksista, meilläkin tuntuu välillä ettei poika niin haluaisi lähteä: Yleensä on joku kiva leikki kesken tai haluaisi olla kaverin kanssa. Tästä olen ottanut linjan että harrastuksen saa kyllä lopettaa, mutta jos harrastaa, niin siellä pääsääntöisesti käydään. Poika ei halua lopettaa, joten kyllä lähtee. Sitten kun on lähtenyt, niin aina on kivaa ja harrastuksen jälkeen on sanonut että kiva kun lähdettyä. Eli pientä paimentamista meillä harrastuksiin lähtemisessä joskus on. Mutta toisaalta lapsi on myös oppinut tämän tyylin, joten ei kovin usein sano ettei halua mennä. Toisaalta en kyllä lähde harrastukseen lahjomisen tai pakottamisenkaan linjalle, vapaasti saa lopettaakin harrastuksenkin.

Meillä on siinä mielessä valitettava tilanne, että kotimme lähellä ei ole lapselle ulkoiluseuraa. Kaverit asuvat yli kilometrin päässä.



Poikamme kylläkin kaipaa kavereita meille, mutta tottuu aika pian tilanteeseen, jos ketään ei käy. Itse hän ei kavereille mielellään lähde; on arka, ujo uusissa tilanteissa. Ja kun kavereille vastaa parikin kertaa, että ei tule, kutsuja on turha enää odotella.



Meillä arki kulkee niin, että poikamme kysyy koulusta jonkun kaverin kotiin (olen vuorotyössä), tai soitetaan joku kylään. Olen yrittänyt pitää periaatteena, että pari kertaa viikossa joku kävisi meillä. Tilanne teetättää minulla töitä melkoisesti, mutta muussa tapauksessa poika jäisi yksin ja sitä en halua. Toivon, että hän pysyy tietyssä kaveriporukassa kiinni, ja kenties joskus koittaisi päivä, että pojat alkavat pyöräillä toistensa luona, ja minä saan kysellä missä ollaan menossa:).



Tottakai toivoisin perinteisiä pihaleikkejä, ulkona touhuamista, mutta tässä vaiheessa se ei vain onnistu, kuin vain vanhempien järjestelyillä.



Harrastusten suhteen meillä myös tarvitaan vanhempien aktiivisuutta. Pojalla ei ole " suurta paloa" muuta kuin hiihtämiseen, luisteluun. Pienempänä oli helpompaa, kun joku kaveri oli mukana liikuntakerhoissa. Viime talvena harrastukset eivät kiinnostaneet. Nyt yritellään pysyä yhdessä harrastuksessa kiinni. Mutta aivan selkeästi on huomattavissa, että kolmasluokkalaisella koulu vie jo melkoisesti voimia.



En tiedä, saitko tästä mitään " irti" . Mutta meidän perheessämme tarvitaan huima annos vanhempien voimia saadaksemme pojan pysymään sosiaalisissa ympyröissä kiinni.

Meidän tokaluokkalainen on myös huolestuttavan kotikeskeinen. Nyt joululomalla ei ole kertaakaan halunnut nähdä kavereitaan! Voi kun toivoisin päinvastaista tilannetta: että ovella olisi jonossa kavereita odottamassa, tai että poika juoksisi ulos ennen aamupalaa. Vaan ulkona ei mikään kiinnosta, mikä karsiikin kavereista osan pois - jotkut kun haluavat välttämättä touhuta ulkona.



Huolestuttaa siksi, että tiedän kotikissojen olevan yleensä sosiaalisesti heikoilla, tulevan jopa kiusatuiksi - ei sen kotona viihtymisen takia, vaan koska eivät opi toimimaan toisten kanssa. Ja kun ei urheilu kiinnosta, on kohtalona varmaan aito nörttiys :-(

Monen lapsen äitinä olen todennut, että osa lapsista on seurankipeämpiä kuin toiset. Yksin viihtyville kohtuuton seuraelämä on rasite. Tärkein asia, jonka olen joutunut oppimaan, on seuraava: aikuiset eivät voi muodostaa lapsen kaverisuhteita, vaan tarve kavereille lähtee lapsesta itsestään. Hänen on etsittävän omat ystävänsä, joiden kanssa viihtyy ja kokee olonsa turvalliseksi. Jos lapsi joutuu sosiaalistumaan vanhempiensa tarpeista, hän voi kokea olonsa ahdistuneeksi ja sellaiseksi, ettei kelpaa omana itsenään.



Jo koulupäivä on ujoille lapsille vaativa ponnistus. Kuinka paljon itse jaksatte työpäivän jälkeen sosiaalisia kuvioita? Osa enemmän ja osa vähemmän. Nämäkin tilanteet muuttuvat, ja jos lapsi saa arvostusta omana itsenään, hän voi myöhemmin olla mitä suosituin ja sosiaalisin kaveri.



Tässä Essi Juvakan näkemyksiä:



" Yksinolontaito on kuitenkin elämässä hyvin tärkeä asia. On hienoa, että lapsi osaa olla myös yksin ja jopa nauttii siitä. Hän voi puuhastella mielenkiintoisten asioiden parissa vaikka tunnin hyvin keskittyneesti. Aina ei voi olla ihmisiä ympärillä. Myös akkujen tankkaustaito yksinäisyydessä on hyvin tärkeää.



Yksinäinen tai yksin -asioita miettiessä törmäämme jälleen kerran ihmisten erilaisuuteen ja temperamenttieroihin. Samaan perheeseen mahtuu yleensä sekä hyvin sosiaalisia, paljon ystäviä kaipaavia ihmisiä että rauhaa ja yksinäisyyttä rakastavia, ehkä hieman ujompia tapauksia. Aina nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan kulje käsikädessä. Yksinäisyyttä rakastava ei ole välttämättä ollenkaan ujo, eikä paljon kavereita tarvitseva sosiaalinen. Lapsi onkin aina ensisijaisesti yksilö ja sellaisena meidän vanhempien pitää hänet myös nähdä.



Pienenä ujous koetaan yleensä selvästi kovempana haasteena, varsinkin, jos lapsi ei oikein rohkene muiden lasten seuraan. Äiti ja isä pääsevät tällöin yleensä ¿helpommalla¿ kaverikaipuisen lapsen kanssa, joka ei kuitenkaan toki tarvitse kavereita ihan joka minuutti. Kun ikää tulee lisää, hillitympi käytös tulee aina vain arvostetumpaan asemaan.



Vanhempien ei tulisi koskaan olla häpeissään oman lapsensa yksinleikkimisen tarpeesta tai halusta kerhossakin puuhata enemmän omia leikkejään. Usein vanhempia kuitenkin itseään harmittaa lapsen halu olla yksin, vaikka lapsi ei siitä itse mitenkään kärsi. Se ie kuitenkaan koskaan ole noloa.



Muutos on tapahtunut muutamien vuosikymmenien aikana. Ennenhän oli hienoa, että lapsi osasi olla kylässäkin hiljaa ja kuunnella aikuisten juttuja. Nykyään pitäisi lapsen olla enemmän aktiivinen. Jos vanhempana itseään harmittaa lapsen yksinvetäytyminen, kannattaa kysyä itseltään, onko jollain tavalla kyse omasta itsetunto-ongelmasta. Lapsen ei tule koskaan paikata mitään vanhemman toteutumattomia asioita. Tulee myös muistaa, että yksin viihtyvässäkin lapsessa on sisäistä vahvuutta, joka tulee varmasti esiin matkan varrella. Myöskään sosiaalisuus ei aina merkitse sosiaalisia taitoja, eikä aktiivisuus aitoa aikaansaamista ja aloitekykyä.



Olette itsekin huomanneet, että yksivetäytyminen ja ujous saattavat myös karista vuosien saatossa. Moni löytää kuitenkin hyvin ystäviä ja saattaa olla isompana varsin sosiaalinen tapaus. Vain silloin tulee huolestua, jos lapsi itse selvästi kärsii yksinäisyydestään ja ehkä myös puhuu ystävien tarpeesta.



Useimmiten ei kuitenkaan ole mitään syytä huolestua, jos lapsi ei kovin aktiivisesti halua leikkiä muiden lasten kanssa. Hän ei ehkä nauti metelistä, vaan haluaa rakentaa leikin maailmaansa omilla ehdoillaan. Mahdolliseen kiusaamiseen on kuitenkin tärkeää puuttua, mutta muuten ei ketään kannata painostaa eikä pakottaa sosiaaliseksi.



Ystävyys on lapselle arvokas tuki ja turva elämän monenlaisissa tilanteissa ja sillä on tärkeä merkitys myös lapsen sosiaalisessa kehityksessä. Vanhemmat voivat auttaa lapsen sosiaalisten taitojen kehitystä vahvistamalla hänen itsetuntoaan ja tukemalla lasta siinä, missä hän on hyvä ja taitava. Viime kädessä vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa varsin vähän lapsensa sosiaalisiin suhteisiin. Seisomisella alkuun lapsen tukena tai ystävien kutsumisella kylään voidaan toki auttaa tilannetta, mutta pitkälle sillä ei kuitenkaan päästä. Pienenä lapsena äiti voi kyllä vahtia hiekkalaatikolla, ettei naapurin lapsen kanssa leikit sujuvat mahdollisimman hyvin, mutta mitä isommaksi lapset tulevat, sitä täydellisemmin he ovat vain ja ainoastaan itse vastuussa yksinäisyydestään ja omista ystävyyssuhteistaan - niissä onnistumisissa ja epäonnistumisissa."