Mietityttää

Koin siis km:n pari viikkoako siitä on, ja jotenkin koko raskaus + km tuntuu kuin unelta. En osaa siis edes surra ! Ihan kuin olisi joku lukko päällä en pysty ajattelemaankaan asiaa...

Mieheni toivoi kovasti tätä lasta, minulla kesti tottua koko ajatukseen, että nyt on vielä tulossa lapsi. En toki olisi pois antanut.



Itku tuli kun ensimmäisen kerran vuosin raskauden aikana, ehdinkö siis jo tottua km:oon kun viikon päivät odottelin ja (vuosin) ennenkuin pääsin ultraan jossa todettiin km, rv 11 noin. Ultrasta kun ajoin kotiin itkin, siihen se loppui kuitenkin ja olen todella tunteellinen ihminen kuitenkin....



Olen vaan pyöritellyt tätä ajatusta omassa päässäni, km:stä ei tiedä suvusta muut kuin mieheni. Ehkä olisi hyvä puhua, vaan kun ei raskaudestakaan kukaan tiennyt niin en ole osannut tästäkään puhua.

Pelkään, että tämä jää käsittelemättä koko asia ja sitten joskus se iskee lekalla päähän...

Onko muut kokeneet tai selvinneet menetyksestä "näin vähällä". Koen, että surra pitisi enemmän, onhan menetysin suuri....