Äiti taas huolissaan ekaluokkaisen käyttäytymisestä...

mutta nuo tietynlaiset rutiinit ja luopumisen vaikeus kertoo siitä perusturvan hakemisesta. Jos kaikki asiat tehdään samalla lailla, on turvallinen olo. Tuo koulun aloittamisen aikahan voi olla lapselle tosi kova paikka, kun maailma avautuu suurena edessä, mutta äiti tai isä ei voikaan olla jatkuvasti turvana ja tukena vaan on alettava luoda turvallista suhdetta muihinkin aikuisiin. Lapsi revitään maailmanpyörään häneltä lupaa kysymättä =( Onko lapsi ollut ennen kouluikää kodin ulkopuolella hoidossa vai onko saanut olla kotona? Jos varhaislapsuus on vietetty pääasiassa kotona, lapsi voi kokea hyvinkin rankkana jokapäiväiset monen tunnin koulupäivät ja siihen taitaa auttaa vain niiden arkirutiinien ylläpitäminen, että tietää mitä joka päivä koulun jälkeen tapahtuu..En osaa kyllä muuta neuvoa antaa, mutta itse varmaan järjestäisin arkiaskareet niin, ettei keskelle viikkoa tule kovain paljoa muutoksia, koulupäivän aikanahan voi tapahtua kuitenkin niin paljon, että " rutiinejarakastava" lapsi ahdistuu jo pelkästä ajatuksesta. Halailua ja hellyyttä paljon, sitä ihan perusturvaa, kyllä lapsi varmaan ajan kanssa ja hiukan isommaksi kasvaessaan osaa luopua teistäkin muutamaksi tuniksi päivässä =)

Huuto ja raivoaminen ovat tulleet meilläkin ekaluokkalaisen pojan lähes päivittäiseksi käyttäytymismuodoksi. Kaipaan sitä enkelimäisen kilttiä ja sosiaalista lasta, joka minulla oli vielä pari vuotta sitten!

Hän lyö varsinkin äitiä hyvin herkästi ja suorastaan tärisee raivosta, syy voi olla varsin pieni.



Myös hän keräilee kaikki karkkipaperit, repussa esimerkiksi kulkee kouluun ja takaisin karkki- ja purkkapaperikokoelma, josta reppu on jo puolillaan!



Uskon samoin kuin edellinenkin kirjoittaja, että tämän ikäiset kamppailevat turvallisuuden ja itsenäistymisen. Itse olen ajatellut katsella rauhassa, miten poika kehittyy esim tokaluokkalaiseksi. Tietty jos raivoaminen jatkuu ja lyö minua ja veljeään, niin jossain vaiheessa täytyy lähteä perheneuvolaan.

Varsinkin kun ei jotain saa, mitä kauheasti haluaa, niin alkaa haukkua äitiään (vähintään valehtelijaksi, pölhöksi tm.) ja kiristelee hampaitaan. Tai jos jossain riidan selvittämisessä häntä syytetään väärin, niin raivari tulee, vaikka asia selviäisi (siis pakkohan on kysyä, teitkö sinä niin tai miksi teit niin). Huuto on jokapäiväistä arkea ja olenkin miettinyt, kuinka paljon itse huudan ja sillä sitä huutamista ruokin (jos ei ääntä korota, monikaan asia ei mene perille tai ei saa ääntään kuuluville lapsen raivoamisen yli).



Jonkinlaista tunneherkkyyttähän tuo myös on. Siis että kokee asiat vahvasti ja tuntee vahvasti, ja vielä on vaikea hillitä omia tunteitaan ja niiden ilmaisemista liian voimakkaasti. Nytkin juuri lähti juoksemaan pihalta jonnekin riidan päätteeksi (hänen mielestään nuorempi syyttää häntä väärin padon rikkomisesta, en saanut selvää, mitä oikein on tapahtunut oikeasti) raivoten ja melskaten. Juoksee jo niin kovin, ettei edes hyödytä lähteä perään. Mutta aika huoli tulee tuollaisesta, ja pelkään, että oikeasti pian sattuu jotain, kun on niin tunteidensa vallassa. On puhunut monet kerrat itsensä tappamisestakin, kun esimerkiksi karkkipäivä perutaan tai joku muu vastaava seuraamus tulee huonosta käytöksestä. Tosissani olen miettinyt, että pitäisikö viedä lastenpsykiatrille...