Miten jaksaisi pysyä itse rauhallisena..?
Voi ei.. Itku meinaa välillä itseltäkin tulla 3v uhmaikäisen pojan kanssa.. Kiukkukohtaukset alkaa tietysti aina " huonoimmalla" hetkellä, kun pitäisi juuri astua ovesta ulos tms. niin alkaakin mahdoton ruikutus ja samantien kengät ja kaikki on taas otettu jalasta pois.
Välillä auttaa huumori ja lapsikin unohtaa kiukun syyn jos sellaista nyt aina onkaan.. Mutta kyllä multa välillä menee maltti ja jälkikäteen voisi vajota maan alle kun on niin paha mieli omastakin käytöksestä..
Mun on vaan tosi vaikea sietää sellaista itkun ja valituksen sekaista vinkumista jostain mitättömästä asiasta.. Onko muitakin äitejä/isiä, jotka kokee tällaiia epäonnistumisen tunteita? Pitäisi olla aikuinen ja pysyä rauhallisena ja tilanteen yläpuolella, tiedän.. :-/
Kommentit (3)
Eli mitään poppakonsteja en ole minäkään löytänyt, vaan usein harmittelen sitä, kuinka helposti oma pinna palaa lasten kanssa. Noista pahimmista kiukuttelukausista selviää aina ajan kanssa, ja niiden aikana täytyy vaan muistaa pitää itsensä ja lapset fyysisesti mahdollisimman hyvässä kunnossa. Kuulostaa hassulta, mutta tarkoitan sitä, että pidetään hyvää huolta kunnon syömisistä ja nukkumisista, myös äidin kohdalta. Itse ainakin hermostun pahiten juuri silloin kun itse olen syönyt huonosti tai kukkunut illalla liian myöhään lasten mentyä nukkumaan.
PS: Yksi konkreettinen keinokin mulla on pahimpiin tilanteisiin: poistun toiseen huoneeseen ja kiroilen siellä hiljaa kaikki pahimmat tuntemani kirosanat. Ainakin tällaiselle verbaaliselle ihmiselle se auttaa paineiden purkamiseen. :-)
Ja yllätys, minullakaan ei ole esitellä mitään kikkakolmosta, mutta sen verran voin 3,5-vuotiaan vilkkaan ja kekseliään pojan äitinä sanoa, että noita tilanteita on tullut koettua ja sitten tietysti harmiteltua ja hävettyä, kun ei itse ole jaksanut pysytellä aikuisena. Älkää siis pelätkö, ette ole yksin. Hyvä puoli on, että aina tulee se seuraava tilanne, että pääsee itseään testaamaan ;-) Niin monta kertaa olen ollut pahoillani, että näen viisaimmaksi yrittää estää ne hankalat tilanteet. Monesti, jos oma pinna pitää, niin mitää aivan karseaa kohtausta ei tulekaan. Eikös ole niin, että nämä kullanmurut haluavat saada äidin reagoimaan ja ikään kuin innostuvat eli käytös pahenee, jos äiti reagoi tosi voimakkaasti. Mutta jos äiti malttaa mielensä, niin auktoriteettikin säilyy ja lapsi saa turvallisen tunteen, että " tosiaan, kyllä äiti meillä päättää nämä asiat, minun ei tarvitse" .
Voimia!
- tiukkis
Sama pulma meilläpäin. Pojat 2,5 v ja 3,5 v. Tuntuu että kun toinen lopettaa niin johan toinen aloittaa. On aika koetteleva aikakausi meneillään. Juuri kun päätät pysyä itse rauhallisena niin johan 15 minsan päästä se unohtuu ja huomaa itse olevansa yhtä kiukkuinen kuin lapsi.
Tämä viesti ei, anteeksi vain, ole kovin kannustava kun on itsellä juuri nyt takki tyhjä, ja toivoisin myös vain kannustusta.
Toisaalta nämä samat asiat pyörii jatkuvasti jossakin lapsiperheessä ja ei kai niihin juuri ole muuta kuin elää ne vaiheet vain läpi ja yrittää pysyä urheana. Lohduttaa kyllä lukea että muillakin todella on samanlaista...
Tsemppiä!