Ystävän lapsen raivarit..
Ystäväni lapset ovat muutamaa vuotta vanhempia kuin oma viisivuotias poikani. Kasvatusperiaatteemme poikkeavat siinä kohtaa toisensa, että meillä on selkeät rajat ja tiukoissa tilanteissa kuri, heillä lapset määräävät mitä tehdään(esim. mitä syödään jne) ja saavat tehdä liki kaiken mitä huvittaa(myös vieraissa).
Alusta asti oon tietoisesti päättänyt ettei lapset tule ystävyyden " väliin" , mutta nyt kun lapset on isompia ja heidän pitäisi oikeasti jo osata leikkiä yhdessä ja ainakin mun mielestä kestää toisiltaan pienimmät erimielisyydet, niin ystäväni kohta seitsemänvuotias poika itkee ja reetuaa JOKA asiasta äidilleen(esim.jos poikani mahtailee hänelle että jaksaa juosta 10km, niin tämä alkaa itkemään ja loukkaantuu verisesti tällaisesta valehtelusta..ok, tietenkään ei saa valehdella, mutta?!) ja sitten ne raivokohtaukset..ja ne siis saattavat revetä pelkästään edellämainitusta tilanteesta, jokatapauksessa pelkästään vaikka että poikani heitti enemmän tikkoja tauluun. Silloin ystäväni poika alkoi itkeä, sitten huutaa, sitten raivota ja lopulta otti puukalikan jolla lähestyi kirkuen poikaani. Tässä kohtaa juoksutin poikani sisälle, joka itkeä tihuutti ymmärtämättä pätkääkään mistä oli kyse! Samalla kuulin kun ystäväni poika haukkui omaani kaikin mahdollisin sanoin.
Ja mitäpä ystäväni? Hän antaa tilanteiden edetä, kyselee miksi tuntuu siltä ja tältä, ottaa syliin ja yrittää kiinnittää poikansa huomion muihin asioihin.
Pahinta on nyt etten kestä enää ystäväni tapaa " kasvattaa" lapsiaan.. varsinkin kun oma lapseni joutuu kärsimään, tai ainakin pahasti ymmälleen. Aihe on kuitenkin niin arka, tiedän että hän varmasti tekee omasta mielestään parhaansa.
Ja näitä esimerkkejä on lukemattomia.. miten voisin suhtautua tällaisissa tilanteissa ystäväni lapsiin ja ystäväänikin? Keskitynkö vain omaan lapseeni, mutta miten selittää tuollaiset raivarit??
Kommentit (9)
mielestäni tuo " miltä tuntuu ja miksi" -kasvatus kuuluu kyllä pienemmille 3-5-vuotiaille, jotka vielä ihmettelevät tunteitaan, ei 7-vuotiaalle, jonka pitäisi jo erottaa tunteita ja asioita sekä osata kohdata pettymyksiä edes tuolla tasolla (pienempi lapsi sanoo osaavansa paremmin jotain tms.).
Vaikea tilanne. Olisiko teidän helposti tavata ilman lapsia muutaman kerran ja ottaa varovasti tilanne esille.
..minäkin, lasten ollessa pienempiä, ihailin ystäväni rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä ottaa vastaan kaikki lapsiltaan. Hiljalleen kuitenkin tajusin että lapsilla onkin koko valta-saavat syödä koska huvittaa ja mitä huvittaa, valvoa mihin asti jaksavat, katsella videoita niin paljon kuin haluavat, määräillä aikuisia jne jne ja mikä ärsyttävintä-käyttäytyä kylässä ollessaan täysin oman tahtonsa mukaan. Ilmeisesti ystäväni toteuttaa jonkin sortin vapaata kasvatusta tai sitten ei kykene aiheuttamaan lapsilleen pettymyksiä. Mulla vain kiehuu kun ajattelenkin niitä tilanteita joissa lapset reetuavat ihan älyttömistä asioista ja vollottavat niin kauan että lapseni on pyydettävä anteeksi jotain olematonta, esim juuri tuommoista lapsekasta mahtailua(ja ovat kuitenkin kaikki olleet mukana mahtailussa!). Ja en, en halua ottaa ystäväni kasvatussysteemiä puheeksi, vaan haluan keinot itselleni noihin tilanteisiin, joilla ehkä annan sitten ystäväni ymmärtää oman mielipiteeni. Tähän asti muut on olleet hiljaa kun jompi kumpi lapsista raivoaa ja kirkuu ja syyttelee, pitäisiköhän mun jotenkin kovaäänisesti ilmoittaa että Petteri, mennään me hetkeksi ulos kun Tero..niin mitä?? Vai vaan antaa olla? En vain tajua miksei ystäväni kiikuta lastaan pihalle ja selvitä tilanteen muualla..Hän yleensä vaan istuu paikoillaan ja on hiljaa säälivän näköisenä. Oma mielipiteenihän on että lapset huutavat rajojaan ja haluavat että joku kertoisi kuinka tilanteesta selvitään. Ystäväni ei ole koskaan tuntunut kyseenalaistavan omia kasvatusmetodeitaan, hänen mielestään lapset vain ovat sellaisia. Kertokaapa siis työkalut noihin tilanteisiin. Tietenkin, jos ystäväni ei ole paikalla(hyvin harvoin)pätee samat säännöt kaikilla, tosin lapsensa eivät niihin helpolla sopeudu, mutta paremmin(pakolla)kuitenkin.
Meilläkin vastaavia ongelmia, mutta pienempiä, kun lapsetkin pienempiä.
Minusta ystäväsi saisi kyllä olla se, joka vie raivoavan lapsensa pois tilanteesta - eihän sinun lapsesi pitäisi kärsiä, kun hän ei ole mitään tehnytkään. Meillä esim. 4-vuotias saa kyllä raivota ja huutaa, mutta hänet ohjataan lastenhuoneeseen tekemään sitä: meidän vanhempien mielestä koko muun perheen ei tarvitse kuunnella karjumista.
Nämä ovat vaikeita tilanteita. Lapset ovat niin iso osa elämää, ja väistämättä he ovat usein mukana tai ainakin heistä puhutaan. On tosi vaikea olla, jos ystävän kasvatus eroaa olennaisesti omasta. Mutta kai sekin on vain opittava sietämään.
Olen yrittänyt puhua oman ystäväni kanssa heidän toimintatavoistaan (kun kyseessä sama ongelma, että minusta he pääsisivät ongelmistaan, joista aina vain valittavat, sillä, että asettaisivat selkeät rajat ja pitäisivät niistä kiinni), mutta jotenkin ystäväni ei joko ymmärrä tai halua ymmärtää kantaani. Hän on sitkeästi sitä mieltä, että meidän lapsemme nyt vain sattuu olemaan helppo ja heidän molemmat lapsensa tosi vaikeita (miksi muuten niin moni käyttää temperamenttista synonyymille hankala? minusta kyseessä ihan eri asia...). Ystäväni ei siis halua myöntää, että kasvatuksella olisi mitenkään ratkaiseva osa siinä, kuinka lapsi käyttäytyy. Totta kai lapset ovat lapsia eivätkä aina ole enkeleitä eikä sitä heiltä voi vaatiakaan, mutta se, kuka päättää, mitä syödään tai mitä puetaan ulos päälle tai saako kaverilta viedä kaiken kädestä - sen pitäisi olla aikuinen eikä lapsi. Ystäväni perustelee välillä, että " ei lapsen luovuutta saa tukahduttaa" . No, eri ihmiset käsittävät näköjään luovuuden hyvin eri tavoin.
Tsemppiä ap. Sinuna ehkä yrittäisin varovasti tai niin suoraan kuin voit ottaa asiaa puheeksi. Jos ei onnistu ja homma jatkuu samana, vähentäisin tapaamisia, koska eihän ole sinun kapsesi edun mukaista, että hän aina hämmentyy tai säikähtää tms. Kyllä minusta 7-vuotiaalta voi ja pitääkin odottaa tiettyjä asioita. Hyvänen aika, kyllähän niiden koulussakin pitää jo osata olla esim. välitunnilla tappelematta, vaikka joku olisikin eri mieltä tai rehentelisi tms.!
- tiukkis
..tuo koko ajan menee kun lapset kasvavat isommiksi ja heitä kohdellaan kuin taaperoikäisiä..sitä olen todella miettinyt, että kuinka heillä koulussa tulee sujumaan, hoidossa ainakin on, varsinkin pojalla, ollut ongelmia mitä nyt rivien välistä oon ymmärtänyt, kun kerran ystäväni mielestä hänen poikansa vain on sellainen.. Vaikeaa, todella.
Ehkäpä tästä lähin tuon selkeästi esille omat kasvatusperiaatteeni ihan tavallisissa keskusteluissa, enkä ainakaan meidän talossa suvaitse raivoamista muiden kustannuksella-kehotan ystävääni viemään lapsensa esim toiseen huoneeseen sen enempiä selittelemättä.
On vain sääli, kun oma lapseni on aina kovin innoissaan saadessaan ikäistään seuraa ja yrittää kaikin tavoin saada vieraansa viihtymään. Sitten lopputulos saattaa pahimmillaan olla että lapseni on parin päivän aikana haukuttu tapoineen ja leluineen täysin toopeksi ja monta kertaa, eikä muuten näiden raivareiden jälkeen oo paljoa anteeksi pyydelty..
Kiitos kaikille mielipiteistä ja tuesta!!
mutta väitän että lapsissa OIKEASTI ON EROJA ja kaikkia lapsia vain ei saa käyttäytymään vaikka mitä tekisi ja miten päin olisi ja kun riittävän kauan yrittää niin aina ei vain yksinkertaisesti jaksa. En suinkaan väitä että alkuperäisen ystävän tapauksessa olisi kyse tästä, mutta jotenkin osaan eläytyä myös tuohon tilanteeseen.
Itselläni on kaksi " hyvin kasvatettua" ja hienosti käyttäytyvää lasta ja yksi " huonosti käyttäytyvä" , ihan mahdoton tapaus. Väitän että olemme käyttäneet tuon yhden kasvattamiseen kymmenen kertaa niin paljon aikaa, vaivaa ja energiaa kuin muiden kahden kasvattamiseen yhteensä, mutta välittä tuntuu että ilman mitään hyötyä. Meillä on vuosien mittaan koetettu kaikki mahdolliset asiantuntijoiden kasvatuskeinot laidasta laitaan, on palkittu ja rankaistu, selitetty, pidetty kiinni, suljettu huoneeseen, istutettu tuumaustuolilla, pidetty sylissä, kehuttu, moitittu, yritetty antaa yksilöllistä huomiota, jätetty huomiotta, huudettu ja puhuttu hiljaa ja matalalta,... Ja kyllä, lasta on tutkittu, hän saanut terapioita, on ollut henkilökohtaista avustajaa, erityisluokkaa jne.. mitään selkeää diagnoosia ei edelleenkään ole ja seurannoistakin meitä yritetään pudottaa pois kun lapsessa ei asiantuntijoiden mielestä ole mitään vikaa.
Itseäni ärsyttää muiden ihmisten seurassa se, että jotkut tosiaankin pitävät lastamme huonosti kasvatettuna ja kehtaavat joskus vielä neuvoa tai näyttää paheksuntaansa sen suhteen miten toimimme. Tavalliset keinot eivät tepsi enkä viitsi niitä teatteriluonteisesti esittää muiden miellyttämiseksi kun lapselle niistä on vain haittaa. Tiedän miten lapseni reagoi ja millä keinoin hänet saa käyttäytymään niin hyvin kuin hänet ylipäänsä voi saada käyttäytymään - ja joskus se vain tarkoittaa sitä että " pikku juttuja" pitää katsoa läpi sormien tai toimia ehkä jonkun tavallisen lapsen vanhemman mielestä väärin tai epäoikeudenmukaisesti. Ja joskus on tietysti vain ihanaa kun joku muukin viitsii kieltää tai komentaa lastani (asiallisesti) eikä vain oleta että minä päivästä toiseen juoksen, käsken ja selitän.
Kun elämä lapsen kanssa on ainaista tappelua niin sitä vain ei aina yksinkertaisesti jaksa - vaikka ulkopuolisen on ehkä helppo sanoa että pitäisi!
mutta en todella kirjoittanut erityislapsista tai erityistä tukea tarvitsevista lapsista, vaan lähinnä kaipailin vinkkejä kuinka toimia tilanteissa romuttamatta ystävyyttä. Tiesin siis mistä kirjoitan, ystäväni lapsilla ei ole kokeiltu minkään sortin eri kasvatussysteemejä. Toki tiedän, varsin hyvinkin, ettei kaikki lapset ole samasta puusta veistettyjä.
Ehkäpä teidän tilanteessanne auttaisi, ainakin lähimmille ystäville, avoin kertominen lapsen vaiheista..itse ainakin olisin kiitollinen, jos mulle kerrottaisiin, etten sitten tuomitsisi liian nopeasti.
vaan jollakulla muulla kirjoittajalla tuntui olevan sellainen asenne että kaikki riippuu siitä miten vanhemmat toimivat ja kasvattavat ja että " joka lapsi oppii" .
Ja tottakai meillä ympäristössä tutut ja puolitututkin tietävät tilanteen ihan hyvin ja suurin osa ymmärtääkin - ja tosiaan ne kaikkein ihanimmat ymmärtävät että joskus se on paljon tehokkaampaa kun joku muu kuin omat vanhemmat kieltävät ja suovat pienen lepohetken meille vanhemmillekin ottamalla ohjat joskus omiin käsiinsä.
" Valitettavasti" kuitenkin lasten kanssa liikutaan aika paljon myös paikoissa joissa tavataan ihan ennestään tuntemattomia ihmisiä, satunnaisia ohikulkijoita tai henkilöitä joita nähdään ehkä kerran vuodessa ja joille ei tosiaankaan ole tullut luontevaa saumaa tilittää koko tarinaa... Valitettavan usein tällaisilta ihmisiltä näkee paheksuntaa ja kuulee epäasiallisia kommentteja siitä kuinka lasta ei ole viitsitty kasvattaa tai sallitaan mitä tahansa. Pahimmillaan nämä ihmiset kommentoivat suoraan lapselle jotain mikä ei todellakaan ole hänelle hyväksi.
Myöskin näillä nettipalstoilla ollaan usein tuomitsemassa suoralta kädeltä ihmiset jotka " eivät saa lastansa kuriin" julkisilla paikoilla, puistoissa tms. Kuitenkin koen että tällaisillakin lapsilla on oikeus elää ja liikkua ja se on heidän kehityksensä kannalta nimenomaan tärkeää ja oleellista. Ei kaikkia erilaisia ihmisiä voi sulkea laitokseen tai kotiin jotta erilaisuutta ei tarvitsisi tavata tai sietää.
Teidän tapauksessanne voi toki olla tilanne että ystäväsi lapsella ei ole mitään " vikaa" (eihän meidänkään lapsella virallisesti ole...) tai sitten on, mutta vanhemmat eivät siitä osaa kertoa tai vielä pahempaa, he kieltävät koko jutun itseltäänkin eivätkä edes yritä hakea apua. Joka tapauksessa he ainakin tarvitsisivat jonkinlaista tukea kasvatukseen... tuollaisella kasvatuksella lapsesta nimittäin vähintäänkin todennäköisesti tulee erityislapsi ellei hän sitä jo ole.
Minusta on ylipäänsä jotenkin huvittavaa tämä jako " erityislapsiin" ja " normaaleihin lapsiin" koska oikeasti kysymyksessä on veteen piirretty viiva ja määrittelykysymys. Ihmisillä on paljon erilaisia ominaisuuksia erilaisina yhdistelminä ja rajat ovat hyvin liukuvia. Ääripäät voivat olla selviä (vaikeasti vammaiset), mutta valtaosa " erityislapsista" on aika tavallisia ja aika moni " normaali" osoittautuisi " erityislapseksi" kun tarpeeksi tutkittaisiin. Aika paljon riippuu ihan vanhempien omasta aktiivisuudesta asioihin puuttumisessa ja avun hakemisessa.
No joo. En osaa kauheasti antaa neuvoja alkuperäiseen kysymykseesi. Ehkä jos saisit jotenkin puheen kääntymään kasvatukseen ja voisitte keskustella keinoista. Toinen hyvä keino voisi olla vaikka kertoa jostain lukemastasi hyvästä kasvatuskirjasta ja suositella sitä, ehkä tarjota lainaksi...
Näinhän se on, että erilaisia kasvatusmetodeita on eri perheissä. Ja ainakin omilleni yritän opettaa että kaikkien kanssa on yritettävä tulla toimeen...
Luultavasti itse tekisin niin, että tapaisin ko. ystävää ilman lapsia. Tekee varmaan hyvää äideillekin päästä välillä johonkin ilman lapsia. Käykää kahvittelemassa ym. mitä teitte ennen kuin saitte lapsia.
Tavallaan kuitenkin ihailen ystäväsi tapaa kasvattaa, siis sitä kun sanoit että ystäväsi kyselee että miksi tuntuu siltä ja tältä ja ohjaa huomiota muihin asioihin. Itse en tarpeeksi jaksa sitä! Isompi tyttöni(on tosin vasta 3v)on tosi temperamenttinen ja mulla on ongelmia sen kanssa että rupeaa helposti käyttäytymään väkivaltaisesti. Nyt on tietysti jo helpottanut vähän, mutta alkaa helposti töniä tai huitoa kun " kiehahtaa" . Itse en tarpeeksi jaksa harrastaa ennaltaehkäisyä, tiedän, sillä jossain pisteessä voisi vielä ohjata lasta tekemään jotain muuta eikä vain kieltää. Yritän kuitenkin kehittyä tässä vielä...Itse puutun ensin kieltämällä, sitten jos alkaa väkivaltaisesti käyttäytymään niin puutun ottamalla lapsesta kiinni ja tarvittaessa lähtemällä pois pihalta/toiseen huoneeseen rauhoittumaan kanssani(jos ollaan sisätiloissa).
Toivottavasti pääsette yhteisymmärrykseen ystäväsi kanssa, väkivaltaisuuksiin viimeistään pitää tilanne katkaista! Mitenhän ystäväsi suhtautuu jos vaikka vähän komentaisit hänen lastaan nätisti mutta tiukasti. Monesti lapset uskovat paremmin jos vieras komentaa. Itsekin komennan omaani, mutta olen sanonut kavereille että tyttöäni saa komentaa jos on tarve, en loukkaannu siitä, sillä ei minullakaan ole aina silmiä selässä.
Toiset ikäkaudet ovat selvästi vaikeampia. 2v4kk uhmaikä, nyt vähän päälle 3v olin taas pari kuukautta " raivopään" äiti. En tiedä vielä helpottaako tämä ajan kanssa vai onko aina joka vuoden välein sama juttu. Luulisi, että jossain vaiheessa kasvatus alkaa auttamaan. Eihän kolmevuotiaskaan enää käy maahan makaamaan ulkona jos saa raivarin eikä halua kävellä...Ehkä neljävuotiaana sitten tyttöni jo hoksaa että huitomalla äitiä ei saa mitään periksi. Nähtäväksi jää...