Pienten äidit
Hei,
Aloitan uutta pinoa. Mukavasti oli tullut kirjoittajia. Ekaan pinoon en ikinä ehtinyt kirjoittaa.
Minä olen pk-seudulta, 2,5-v esikoinen ja 1,5 kk vauva. Itse olen 35-v.
Juuri nyt harmittaa se, kun vauvaa on kannettava melkein koko päivä, on liinassa monta monta tuntia päivässä, ja oikeasti esikoinen ei mahdu syliin.
Miten te muut niistä tilanteista selviätte, henkisesti? Siis silloin kun esikoinen itkee ja vauva itkee myös tai on kantoliinassa, jolloin fyysisesti mahdotonta ottaa esikoista syliin.
Mua hajottaa tuollaiset tilanteet!
Ja on esikoinen jo reagoinutkin. Yöllä kömpii isän viereen, ei äidin. Eikä äiti saa silittää edes. Äsken kun häntä sattui, ja olin yksin kotona vauva liinassa, rupesi itkemään että haluaa isän.
Onhan se hyvä, että en ole ainoa tärkeä hänen elämässään, mutta onko muilla tällaisia itsekkäitä fiiliksiä, että haluaa olla se tärkein lapsensa elämässä...?
Aha, nyt on taas mentävä hikipäässä juoksemaan isomman perään vauva liinassa.
Vielä yks juttu, miten te muut toimitte tilanteissa, joissa isompi ei MILLÄÄN KEINOLLA tule vapaaehtoisesti sisälle ja vauva itkee?
Mulla kiristyy tosissaan hermot ja on useamman kerran tullut aivan liian rajusti raahattua huutava lapsi vaikkapa hiekkalaatikolta pois.
Lisäksi mua kypsyttää olla vaan kotona (ollut kotona jo 2,5 v.) päivät, haluaisin tehdä kaikkia kesäjuttuja. Mutta toisaalta lähteminen on niin hankalaa sekin. Vauva kun ei vaunuissa suostu olemaan eikä turvakaukalossa.
Summa summarum, en haluaisi tätä ääneen myöntää, että en osaa nauttia tästä vauva-ajasta yhtä paljon kuin esikoisen. Onko muilla tällaista oloa? Ehkä se johtuu siitä, että joutuu jakamaan itsensä ja se on tosi vaikeaa, kun ei pysty tekemään sitä optimaalisesti.
Esikoisen vauva-aikana olin jotenkin varma, että teen oikein ja että vauvalla on kaikki hyvin. Nyt ei ole sellaista oloa kummankaan lapsen kanssa.
No taitaa olla meikäläisellä tänään vaan aika huono päivä.
Palaillaan.
2,5v ja 1,5 kk
Kommentit (18)
Olen yleensä iltaisin niin loppu, että painun petiin heti, kun lapset on saatu yöunille. Ja tämä tapahtuu vasta noin kello 23! Siksi en ole kirjoittanut muutamaan päivään kuulumisia.
Kovin tutulta kuulostavat nuo teidän ajatuksenne! Mukava kuulla, että muilla on ihan samanlaisia ongelmia ja ajatuksia. Että tietää, etten minä ole ainoa äiti, joka stressaa tästä elämäntilanteesta, vaikka toisaalta nauttiikin lapsista.
Meillä on siis tosi pienellä ikäerolla (1v2kk) lapset, jotka nyt ovat 1,5v ja 4kk. Minunkin on vaikea tunnustaa tätä: Arkipäivät kotona vanhempainlomalla tuntuvat työpäiviltä ja suorittamiselta. En osaa rentoutua lasten kanssa, kun mies on töissä. Minulla on jatkuvasti pieni jännitys päällä siitä, miten tämäkin päivä taas menee ja pysyvätkö lapset tyytyväisinä. Olen sellainen tyyppi, joka on aina elämässään pyrkinyt tavallaan " täydellisyyteen" suorittamisessa, enkä esimerkiksi siedä sitä, jos koti on sotkuinen. Nyt on ollut pakko oppia sietämään, vaikka vaikeaa se onkin. Tilasimme siivoojaan käymään joka toinen viikko, se vähän helpottaa arkea.
Meillä vauvakin joutuu odottamaan usein vuoroaan, koska esikoinen on kuitenkin vielä niin pieni, ettei hän ehkä ymmärrä tilannetta niin hyvin kuin hiukan vanhempi lapsi. Minusta tuntuu aina niin pahalta, jos kumpi tahansa lapsi joutuu itkemään vuoroaan.
Jaahas! Nyt on mentävä imettämään. Pikkuinen heräsi! Että se taas tästä palstasurffailusta! Palaillaan!
Kiisamari ja pojat 1,5v ja 4kk
pk-seudulla asustellaan
No ehdinpä joskus minäkin välillä kirjoittelemaan kun esikoinen on siskoni mukana serkkunsa lastensynttäreillä ja mies kaupassa ja vauva nukkuu...
Juu, tänään en ainakaan ollut ompunäidin kyselevä riittävän hyvä äiti :( Tuli kyllä ekaa kertaa kunnon yhteenotto esikoisen kanssa ja lopulta taisi olla äidillä pahempi olo... ja kun ei päästy viemään yhteenottoa kunnolla loppuun asti rangaistusta ja anteeksiantoa ajatellen kun oli se synttäreille lähtö (jota en nyt voinut jättää väliin) niin siitä jäi tosi huono fiilis. Ja tietty oli vielä nälkää huutava vauva hyvänä lisänä, niin siinä vähän pinna kiristyi liikaa... No, näitä tilanteita varmaan tulee lisää ja täytyy vaan itse olla rauhallisempi, ei tosiaan auta alkaa ainakaan huutamaan.
Tätähän tämä pienten äitien elämä on. Yllättävän hyvin on tämä kaksi kuukautta mennyt mitä nyt vauvan ja esikoisen kanssa kotona ollaan oltu. Uloskin on aika hyvin nyt jo päässyt kun vauvan tämänhetkinen rytmi siihen sopii ja tuo isompi on hyvin saatu sieltä myös sisään :)
Jaaha, en nyt ehtinytkään enempää, toisella nälkä ja toinen tuli kotiin.
Merja ja lapset 2kk ja 2v7kk
*nuorin rinnalla, anteeksi typot ja pienet kirjaimet*
nimimerkkiä en muista, kolmen lapsen äiti, kirjoitti minusta kivasti. riman laskeminen ja relaaminen hommissa auttaa. PAITSI sitä ei itsekään osannut tehdä silloin, kun lapsia oli kaksi ;) ;) Nyt niitä on kolme. Ja huomaan, kun katson taaksepäin, että toisen lapsen tulo jotenkin todella hajotti minut. Ykkönen oli totaalimullistus - koko elämä ympäri jne. mutta kakkonen (ja ykkösen olemassaolo, huomio, mustasukkaisuus jne.) hajottivat henkisesti jaksamiseni. Minä olin hirmu kiukkuinen ykköselle kaikesta pienestä, en enää tajunnut kuinka väsy olin ja mitä kaikkea yritin turhaan saada aikaan. Meille tulikin sitten viikottain, kerran viikossa, perhetyöntekijä käymään ja olemaan minun ja lasten kanssa. Leivottiin ja kaikkea; se kaikki touhuaminen oli nii-iin helppoa sitten, kun oli kaksi aikuista. Ja koetin katsoa häneltä mallia touhuta ja olla isomman kanssa, kun siinäkin oli yht' äkkiä hukassa. Kaikki tuntui olevan nipotusta ja pinna-kireällä -touhua. Tajusin vasta silloi, kuinka saada homma onnistumaan lasten kanssa ;) En enää koettanut saada aikaiseksi aikuisten asioita parivuotiaan kanssa, vaan teimme hommia enemm' n hänen (lapsen) lähtökohdista.
Nyt on paljon helpompaa kolmannen kanssa, 1 ja 2 tukevat myös toisiaan ja saavat toisistaan seuraa. Silti pinna kärähtää välillä ja huonoilla yöunilla on ikävä vaikutus seuraavaan päivään. Mutta asiat eivät tunnu niin maatakaatavilta kuin ed. kerralla.
tsemppiä ja jaksamista.
Jotenkin nuo vauvojen kuukausipinot tuntuvat niin kaukaisilta, kun taas täältä saa lukea juuri samoja tuntemuksia kuin itselläkin on! Elikäs olen 31v. kahden lapsen äiti Uudeltamaalta. Tyttö 2v3kk ja poika 4kk. Esikoinen oli suht helppo vaikkei nukkunutkaan kokonaisia öitä kuin lähemmäs vuosikkaana. Nyt poju onkin toista maata: vaatii huomiota paljon ja ei malttaisi millään asettua syömään maitoa. Päivät ovatkin yhtä taistelua välillä ja huono omatunto iskee kun tytön kanssa ei yksinkertaisesti ehdi tehdä mitään. Tytölle tule välillä turhauduttua ja tiuskittua ihan turhankin kovaa.. Mutta onneksi osaltaan tiettyjen rajojen pitäminen näyttää kantavan hedelmää ja tyttö usein sanookin nukkumaan mennessä halatessa olevansa äidin kulta :) Tippa tulee linssiin. Mutta kuitenkin tuntuu, ettei kummankaan kanssa ehdi kunnolla olemaan. Aina on toinen huomiota vaatimassa. Öisin onneksi saa latautua taas uuteen päivään kunnolla, kun molemmat nukkuvat 20-7, poju syö kerran viiden tienoilla.
Esikoisen jälkeen olin puolisen vuotta töissä ja pk:hon jättäminen tuntui aluksi vaikealta. Päätin, että jos toinen lapsi tulee, olen pidmpään kotona. Saa nyt nähdä, onneksi arki kuitenkin koko ajan helpottuu.
Tyrreli ja pikkuipanat
Liityn joukkoon ja kirjoitan vaikka en yleensä ehdi/jaksa kirjoittaa, mutta tämä pino tuntuu juuri oikealta. Olen ihan samaa mieltä kuin edelliset kirjoittajat, ja haluaisin vain lisätä jotain mitä olen tässä viime aikoina miettinyt.
Kahden lasten äitinä (2v10kk ja 6kk) olen pitkään tuskaillut siitä etten jaksa oikean mitään enää. Kaikki ei johdu siitä että olen nykyään kahden lasten äiti (vaan elämässäni on tapahtunut viime 4 vuoden aikana niin paljon surullista, ja lapset ovat kaksi valopilkkua tässä kaikessa), mutta tuntuu etten jaksa samalla tavalla esikoisen kanssa kuin ennen. Olen laskenut rimaa hyvällä omatunnolla, mutta minua harmittaa aina niin paljon kun en jaksa esikoisen kanssa peuhata ja leikkiä. Ja kun hän puhuu niin paljon koko ajan. Itse asisassa vauvan kanssa sujuu arki hyvin, mutta kun esikoinen on mukana kaikki tuntuu jotenkin aina niin paljon vaikeammalta. Tietenkin osa johtuu hänen uhmaiästä, mutta jotenkin, ja tässä en edes kehtaa myöntää itselleni, tuntuu siltä että hän häiritsee minun ja vauvan suhdetta. Tuntuu pahalta edes ajatella näin, mutta jotenkin se vain on näin. Läheisyys ja loputon rakkaus on ainakin hetkellisesti siirtynyt vauvaan, ja harmittaa kun pinna ei kestä esikoisen juttuja. Vaikeaa on muuttaa tilannetta kun aikaa ei ole riittävästi olla vain esikoisen kanssa kahdestaan jotta voisin yrittää saada takaisin edes vähän siitä mitä minulla oli esikoisen kanssa ennen vauvaa. Luonnollisesti tällaisia ajatuksia tulee vaan silloin tällöin, esim kun vauva huutaa tai esikoinen on erityisen vaikea, ja suurin osa ajasta kaikki menee hyvin, mutta silloin en jaksa kuunnella kaikenlaista höpötystä. Mutta tuntuu siltä että olen epäonnistunut äitinä kun en jaksa olla esikoisen kanssa!
En tiedä saako tästä mut stoorista jotain selvää..... Anyway, on vaikeaa olla kahden lapsen äiti kun vauva mullistaa suhde esikoiseen.
Osmis ja lapset 2v10kk ja 6kk
On kyllä tosi mahtavaa lukea teidän kokemuksistanne, se niin auttaa jaksamaan! Muistetaan aina tiukoissa tilanteissa toisiamme ja sitä, että kyllä me hei selvitään! Mä arvostan koko ajan enemmän meitä kaikkia naisia ja äitejä - monilla miehillä ei ole aavistustakaan siitä, miten paljoon meistä on (vaikkei siltä aina tuntuiskaan) ja miten me venytään vaikka mihin kun tarve vaatii.
Meillä vauva nukahti jo ennen kymmentä, joten vielä jaksaa helposti olla hetken täällä. Iltahuutoa ei ole ollut noin viikkoon (ihanaa!), ja nyttemmin vauva on nukahtanut sohvalle kainalooni, kun on ensin syönyt pitkään ja ollaan juteltu ja naureskeltu vähän : ) Voi miten ihanalta se tuntuu alkuviikkojen huudon, kanniskelun ja kun-mikään-ei auta-fiilisten jälkeen. Tuntuu, että alan vihdoin vähän tunteakin tuota poikaa. Vastaavasti esikoinen herää aamulla vauvaa aikaisemmin, joten me ehditään olla kaksistaan aamupuuhissa ehkä tunnin verran silloin. Sekin on ihanaa. Täytyy yrittää ja muistaa iloita noista mukavista hetkistä, eikä yrittää väkisin " nauttia tästä (koko) ajasta" . Se olis vähän liikaa vaadittu!
Talvisalama kirjoitti tosi kivasti ja rohkaisevasti! Se on ihan totta, ettei kannata olla kovin suuria suunnitelmia päivän varalle, vaan että yrittäis oppia elämään (vain) käsillä olevassa hetkessä. Itse olen huomannut, että oma mielentilani vaikuttaa aivan ratkaisevasti ihan kaikkeen, mitä meillä tapahtuu. Kiisamari kirjoitti jännittämisestä - se on ollut mullekin ihan tuttua. Monesti on jotenkin ylikuormittunut ja jännittynyt olo, vaikka sinänsä tässä meidän tavallisessa pienessä elämässä ei pitäisi olla mitään kauhean vaarallista tai jännittävää!! Mutta nyt olen yrittänyt opetella suhtautumaan asioihin rauhallisin mielin, ja ajattelemaan tosiaan vain tyyliin tunnin päähän. Se helpottaa kummasti, kun ei heti aamusta mieti vaikka sitä, että mikähän on tilanne, jos esikoiselta tulee kakka ja vauva on liinassa enkä pysty pesemään pyllyä jne jne jne... Vaan että tehdään vaan aina tilanteen mukaan se mikä pystytään.
Vaikka tosi paljonhan tää toisaalta vaatii myös ennakoimista, varsinkin ruokajuttujen suhteen. Ekaa kertaa olen myös alkanut seurata säätiedotuksia - en sitten masennu niin paljon, jos aamulla sataakin ja toisaalta ehdin etukäteen miettiä esikoiselle jotain sisäpuuhaa - hän nimittäin kiipeää seinille, jos ollaan koko aamupäivä kotona sisällä. Huomenna esim. voitaisiin yrittää saada aikaiseksi mustikkapiirakka, jos sataa ja jos vauva suostuu nukkumaan sisällä edes jonkinlaisia pätkiä.
Täytyy uskoa, että ajan myötä sitä varmaan kehittyy tosi taitavaksi asioiden organisoimisessa. Tällä hetkellä saan tyydytystä siitä, jos esim. tajuan pilkkoa salaatin valmiiksi jo aamulla tai laittaa esikoiselle aurinkovoidetta jo ennen kuin ollaan ovella ulos lähdössä : )
Likk@ kysyi omien perheenjäsenten merkityksestä. Mulle tärkein on pikkusiskoni, jolla on kaksi pientä lasta ja jonka kanssa soitellaan melkeinpä päivittäin (asuvat kaukana). Siskoni ei samalla tavalla ole stressannut näitä juttuja (tosin: hänen kuopuksensa olikin aika tyytyväinen vauva, mikä varmaan vähän helpotti tilannetta) kuin minä, ja häneltä yritän aina oppia vähän maanläheisempää suhtautumista elämään perheenäitinä. Äitikin on tärkeä. Nyt olen varsinkin ajatellut häntä paljon, sillä meillä siskoni kanssa on ihan sama ikäero kuin näillä omilla lapsillani. Siskoni vauva-aikana isä rakensi veljensä taloa koko kesän, ja äiti oli ihan oikeasti koko ajan yksin meidän kanssa - enkä usko, että hän erityisesti nautti siitä kaikesta! Nyt vasta ihan oikeasti tajuaa, miten paljon omat itsestäänselvinä pidetyt vanhemmat ovat meidän eteen tehneet ja olleet väsyneitä...
Mutta nyt minä taidan siirtyä vähän siistimään keittiötä, että olis kivempi aloitella taas uutta päivää huomenna. Hyvää yötä kaikille ja voimia!
t. Ompunäiti ja lapset 2v3kk + 2kk
Anteeksi heti alkuun, että en muista nimimerkkejä ikinä, mutta monet teistä olivat pohtineet sitä, miten yhdestä äidistä riittää useammalle lapselle. Tuttuja olivat monet mietteet minullekin kakkosen vauva-ajalta. Murehdin kovasti sitä, etten pysty antamaan aikaani tarpeeksi molemmille. Meillähän esikoisen ja kakkosen ikäero on 1v 8kk, joten aika pikkuinen esikoinen oli kun isosiskoksi pääsi. Kamala suorittaminen oli minullakin päällä ja ihan koko ajan tuntui, ettei mikään riitä ja vanne kiristi päätä. Luulisi, että nyt kolmen kanssa kiristäisi vielä pahemmin, mutta yllättäen ei. Kaipa sitä tuli oppirahat useamman lapsen äidiksi kasvamisesta maksettua silloin pari vuotta sitten.
Meillä homma on aina mennyt niin, että aikaisempien lasten päivärytmi on pysynyt aivan täsmälleen samana kun vauva on tullut taloon. Isompi/isommat ovat saaneet ruokaa omina ruoka-aikoinaan ja nukkuneet omina uniaikoinaan. Minusta pelkkä vauvan syntyminen on niin iso mullistus, että jos vaan mahdollista esikoisten ja muiden lapsien rytmit ja rutiinit on syytä pyrkiä säilyttämään niin pitkälle kuin mahdollista. Minusta onkin kehittynyt aika taitava yksikätinen esim. ruoanlaitossa kun meillä yksikään vauva ei ole ikinä viihtynyt hyvin itsekseen lattialla tai sitterissä. Myös imettäminen vauhdissa on pelastanut moooonia tilanteita, vaikka ulkopuolisen silmissä ehkä hurjalta näyttääkin.
Meilläkään vauva ei oikein viihdy hereillä vaunuissa. Monet ulkoilut olen hoitanut vauva kantoliinassa tai sitten sylissä. Meillä on onneksi oma kiva takapiha, jonne isommat voi päästää ihan itsekseenkin. Sadesäälläkin olen työntänyt isommat pihalle sadetamineissa kuraleikkeihin. Puistossakin käymme aina välillä keinumassa ja kiipeilemässä ja sielläkin kantoliina on aivan ehdoton.
Myös oma syöminen on asia, josta ehdottomasti en tingi. Sekin kyllä monesti hoituu vauva sylissä.
Siivoamistakaan tai vaatehuoltoa ei näin isossa perheessä pääse pakoon. Siihenkin kannattaa muuten valjastaa isommat lapset mukaan hommiin. Meidän " isot" tytöt tykkäävät kovasti heilua pölyhuiskujen ja rättien kanssa mukana ja vauva RAKASTAA imurin ääntä. Kotityöt käyvät leikistä ihan siinä missä oikeakin leikki ja siinä samalla saa syyn kehua ja suitsuttaa isompaa kun hän osaa niin hienosti. Meillä esim. tiskoneen tyhjennys, pyykkikoneen täyttäminen, pyykkien ripustus ja viikkaaminen ja sukkien yms. pikkupyykin kaappeihin vieminen ovat isommille kovasti mieleisiä hommia ja vauva roikkuu yleensä kantoliinassa. Meneehän töihin porukalla tehden vähän enemmän aikaa ja tyttöjen jäljiltä saa viikata paidat yms. uudelleen, mutta tekemistä on ja tytöt tuntevat itsensä hyödyllisiksi.
Minusta tärkeintä vanhemmudessa on olla läsnä lapselle ja käytettävissä, vaikka sitten vauva sylissä. Minusta vanhemman ensisijainen rooli ei ole olla viihdyttäjä ja leikittäjä. Lapselle tekee vain hyvää oppia leikkimään myös itsekseen. Tärkeää on pitää huolta lapsen perushoidosta ja huomioida lapsi, ei se miten paljon ehtii esim. askarrella ja leikkiä " kehittäviä" leikkejä.
adalat & tyttötrio 4v 1kk, 2v 4kk ja 3kk
osmis:
Olen laskenut rimaa hyvällä omatunnolla, mutta minua harmittaa aina niin paljon kun en jaksa esikoisen kanssa peuhata ja leikkiä. Ja kun hän puhuu niin paljon koko ajan. Itse asisassa vauvan kanssa sujuu arki hyvin, mutta kun esikoinen on mukana kaikki tuntuu jotenkin aina niin paljon vaikeammalta. Tietenkin osa johtuu hänen uhmaiästä, mutta jotenkin, ja tässä en edes kehtaa myöntää itselleni, tuntuu siltä että hän häiritsee minun ja vauvan suhdetta. Tuntuu pahalta edes ajatella näin, mutta jotenkin se vain on näin. Läheisyys ja loputon rakkaus on ainakin hetkellisesti siirtynyt vauvaan, ja harmittaa kun pinna ei kestä esikoisen juttuja. Vaikeaa on muuttaa tilannetta kun aikaa ei ole riittävästi olla vain esikoisen kanssa kahdestaan jotta voisin yrittää saada takaisin edes vähän siitä mitä minulla oli esikoisen kanssa ennen vauvaa.
Tuo on muuten tuttua minullekin, että isommat tuntuvat väliin vieraammilta ja jotenkin paljon hankalammilta. kuin vauva Tosin nuo tunteet tulivat enimmäkseen heti kohta synnytyksen jälkeisissä hormoonihuuruissa vahvemmin. Kakkosen vauva-aikana tunsin suorastaan häpeää niistä ajatuksistani, että esikoinen tuntui tosi rasittavalta, mutta yritin kuitenkin tsempata ja hoitaa häntä kuten ennenkin. Nyt kolmannen kohdalla tiesin jo ennalta odottaa noita tunteita, joten nyt ne eivät olleet niin järkytys kuin silloin pari vuotta sitten ja mitä olen muiden kanssa jutellut niin nämä tunteet ovat tosi yleisiä.
Minä olen miettinyt niin, ja HUOM! tämä on ihan vaan minun omaa pähkäilyäni, ettei luonnossa tapahdu mitään ilman hyvää syytä. On varmasti vauvan henkiinjäämisen kannalta tarkoituksenmukaista, että äiti herkistyy hänen viesteilleen ja suuntautuu enemmän vauvaan päin. Silloin isommat lapset tavallaan häiritsevät vauvan ja äidin yhteyttä. Ehkä näistä lähtökohdista kumpuaa se, että isommat lapset tuntuvat enemmän rasittavilta kuin ennen vauvaa. Oikeastaan tämä pohdinta lähti alkujaan gorilla luontodokumentista, jossa toisen vauvagorillan synnyttänyt emo ajoi esikoisen luotaan pois. Eläimiähän me ihmisetkin ollaan, mutta sen verran kehittyneempiä, että emme suoranaisesti hylkää esikoisia oman onnensa nojaan. Tiedä sitten onko näissä pohdinnoissa perää, mutta kaikkea sitä tulee välillä pyöriteltyä mielessä.
adalat jälleen
Tosi järkeen käypiä nuo sun pähkäilyt, Adalat, uuden vauvan tuloon liittyen. Myös muiden kirjoituksissa oli hyviä pointteja.
Tästä tulikin lyhyt tarina, kun sisko päräytti juuri pihaan. Ihanaa saada aikuisseuraa :)
Terkuin,
Likk@ + poika 2v2kk ja tyttö 3kk
siis syyllisyys siitä ettei jää enää esikoiselle aikaa niin paljon kuin ennen :/ minä olin ihan pirttihirmu ensimmäiset puoli vuotta kun vauva syntyi. meillähän ei vauva nukkunut öitä ensimmäiseen puoleen vuoteen yhtään. nyt ollaan taas ihan kavereita tuon esikoisen kanssa kun ehditään touhuta vauvan (ei nyt enää niin vauva) nukkuessa. kovasti tehdään yhdessä hommia, pelataan tai luetaan. välillä esikoinen ilmoittaa että haluaa nyt hetken hengähtää (mistähän lie kuullut moiset sanat ;) ) ja katsoo elokuvan kun sisko nukkuu. monesti myös leivotaan (pakastetaikinat on loistava keksintö!) tai tehdään ruokaa. eli aika aikaansa kutakin, vai miten se meni. vaiheittain tämä elämä etenee.
ja nyt hetkeksi hengähtämään :D
Jaahas, mitäs sitä nyt kirjoittelisi kun ehkä kerrankin taas on aikaa...
Nyt näyttäisi siltä että meidän vauvan (2kk) rytmi olisi nyt onneksi aikaistunut yöunien osalta joten kaikki on vähän helpompaa nyt, sekä illat että aamut vaikka mies ei aina olisikaan paikalla. Nyt poika (2v7kk) menee nukkumaan klo 21 ja tyttö 2kk noin klo 22. Ja onpa myöskin helpottunut ja selkiytynyt tuo tytönkin nukkumaanmeno, tutti auttaa asiaa :) Ja aamulla sitten poika herää yleensä kahdeksan aikoihin joten saa aamujutut hänen kanssaan tehtyä ennen kuin vauva herää vaihtelevasti 8.30-10. Aamu on kyllä vauvelilla vähän levottomampaa unta usein.
Hmm, sitten tuosta esikosta juttua. Hänen elämäänsä kun nyt tietty kuuluu tuo uhmailu ja muukin vastustus aina välillä. Suht vähissä nuo kohtaukset onneksi ovat mutta kyselisinkin teiltä muiltakin että mitäs käytänteitä teillä on rangaistusten suhteen käytössä ja kuinka toimii? Ja annatteko varoituksia vai toimitteko heti? Entäs lyömisen ja läpsimisen kanssa, harrastaako lapsenne sitä (siis että löisi ja läpsisi suuttuessaan isiä ja äitiä) ja miten siihen suhtaudutte?
Meillä tuo poika tosiaan on nyt välillä läpsässyt minua kun komennan häntä ja tietää jo aikoessaan tehdä sitä että tekee väärin ja huomaan että hetken epäröi ennen kuin läpsäisee ja siitä vien hänet kyllä heti miettimään omaan sänkyyn, mikä meillä siis toimii rangaistuksena. Minulle tuo lyöminen ja läpsiminen on sellainen juttu jonka haluaisin karsia pois ja todella tietävän että niin ei saa tehdä. Eikä nyt tosiaan joka päivä niin tee, mutta nyt silloin tällöin on tehnyt. Mietin vaan että oliskos jotain erityistä miten vois toimia että sen sais heti kitkettyä pois...
No joo, tässä näitä mietteitä. Ja isompikin heräsi jo uniltaan joten välipalaa syömään ja sitten ruokaostoksille. Mukavaa viikonloppua!
Merja ja lapset 2v7kk, 2kk
hei andina ja muut pienten äidit!
meillä kans esikoinen haluaa syliin aina ku vauva on sylissä, liinan kanssa harvemmin (tai nyt on vähemmän liinailtukin). tai haluaa ylipäätään syliin paljon, oli vauva sylissä tai ei, iskänki syliin aina kampee (välillä ei tullu syliin vaik miten houkutteli!). eli oisko vauvan " aiheuttamaa" et esikoinen kaipaa huomioo? ja meillä esikoinen (eikä vauvakaan) syö tuttia mut vaipoista pietään tiukasti kiinni; esikoinen suorastaan vaatii et vaippa on oltava! ei että tässä hässäkässä rupeisin sitä kuivaks opettamaankaan... kaikki aikanaan.
harmittaa et usein joutuu " työntämään" esikoisen pois ku vauvaa imettää (esikoinen yrittää vähän liian rajusti vauvaa silittää tai kammeta vauvan päälle ni joutuu tosiaan vahtimaan ja vauvaa suojelemaan...). ahdistavia on ne hetket ku molemmat itkee, esikoiselle joutuu useesti tylymmin sanomaan ja komentamaan, tulee liikaa oletettua et se ois iso vaikka eihän se oo...
meillä kans moneen toimintoon kelpaa isi, ei äiti. äitiä jopa tönitään pois... pahalta tuntuu. on se varmaan esikoiselle melkonen järkytys ku vauva tulee ja äiti, joka ennen oli 24h toisen käytettävissä, onkii vauvassa kiinni. ei ihme et alkaa protestoida! joskus oon miettiny et jääkö esikoiselle pahoja muistoja tästä ajasta mut onneks on niin pieni että tuskin jää pahalla muistelemaan...
2v ei usko joskus mitään ja tuntuu et äitiä ei ainakaan. iskä saa esikoisen ulkoa sisälle houkuteltua, saa sen jopa syömään paremmin (yleensä nämä asiat oon ite hoitanu mut nyt mies lomalla ni se on kyllä ihana apu!). oisko sekii jotain mielenosostusta vauvasta? mut ite vien vauvan sisälle ja kannan vaikka taaperon kainalossa jos omat jalat ei kanna (asutaan ok-talossa ni voi hyvin viijä toisen sisälle eka). ja melko kovaäänisesti joutuu joskus komentamaan ja käskemään esikoista, eikä se äänenkorotus auta...
miuta ahistaa se et ei jää aina aikaa ulkoilla esikoisen kaa ku vauva nukkuu pätkäunta eikä vauva oikein hereillä vaunussa viihy eikä pikkusen kanssa voi vielä oikein viltillä ulkoilla (liikaa aurinkoa ja hyttysiä...). yritän kyllä vähän jo vauvaakin ulos viijä vaunussa tai kesäpesässä tai liinassa. ja paljon ollaan käyty perheenä kaupungilla/torilla et tulis vähän vaihtelua ja ulkoilua. kiva ois käyvä jossain puuhapaikassa esikoisen kanssa mut itteeni jännittää miten vauva siellä viihtyy; en nauti ite reissusta yhtään ja kirppuilen jos vauvakaan ei viihy. automatkatkaan ei houkuttele ku vauva ei ole erityisen hyvin autossa viihtyvää sorttia enkä raaskisi vauvaa huudattaa...
että ahdistaa ihan samat jutut ku andinaa! tuntuu et esikoiselle ois kiva järjestää jotain kivaa mut vauvan " takia" se ei aina onnistu. harmittaa ku kahen keskistä aikaa kummankaan lapsen kanssa ei oikein jää ku kumpikaan ei kunnon päikkyjä nuku :( ois tärkeetä saaha leperrellä vauvankii kaa täysillä, ilman et tulis paha mieli esikoisen puolesta et se ois mustis. ja hassutella esikoisen kaa ilman et tarvii koko ajan sanoo et " varo vauvaa, nätisti, nätisti..." . nii tai et " äiti tulee ihan kohta" . tuntuu joskus pahalle ku iskä jaksaa/ehtii hassutella esikoisen kaa ja ite ei, ilmanko esikoiselle iskästä on nyt tosi tärkee tullu ku vauva ei oo sekottanu iskän päätä samalla tavalla tai siis vaadi iskän huomioo niinku äidin.
myönnän: miusta on ollu vaikee kasvaa kahen lapsen äidiks, vaikeita tunteita tää on herättäny! esikoisen kanssa en aina tienny onko joku juttu hyvin ja niuhotin varmaan jostain (tuttien keittämisestä yms), nyt osaan relata niistä mut muuten sit ahdistaa ku pitää jakaa ittensä kahelle lapselle. ja nyt harmittaa ettei voi täysillä panostaa esikoiseen niinku tähän asti (on ollu melko säntilliset ruoka- yms ajat, vaan eipä oo enää!), tuntuu et ressukan elämä on ihan rempallaan... mut molemmat lapset varmaan tottuu tilanteeseen koko ajan. ja siinä sitä kasvetaan kaikki! miehille toisen lapsen syntymäei aiheuta varmaan samanlaista ahistusta ku meille naisille! tosin, oma ahistus on purkautunu silleenkii et on sitten riidelty miehen kanssa enempi ku aikasemmin... on saatu kyllä puhuttuakii asioista enemmän mut välillä paukkuu ja rutisee. kuuluu avioliittoon. miten muilla parisuhde voi?
jep, mut pitänee nyt keskittyä vauvaan ku on kerranki siihen tilaisuus! jatketaan keskustelua!
paperiliima (2v1kk ja 2,5kk)
Tahdon kolmen pienen (3,5v, 1v10kk ja 1,5kk) äitinä lohduttaa teitä kahden pienen äitiä että KYLLÄ SE SIITÄ! Teidän juttuja lukiessa tuli mieleen tuo kakkosen vauva-aika, se oli tosi raskasta henkisesti. Tuolloin esikoinen oli 1v7kk. Nyt tuntuu paljon helpommalta vaikka hommaa on entistä enemmän ja riittämättömyyden tunne kalvaa välillä mieltä aikalailla....
Muutama asia mitä olen muille sanonu: 1. laske rima kaikessa mahdollisessa tarpeeksi alas (siivous ei ole tärkeintä, Saarioisten äidit osaa tehdä hyvää ruokaa...) Älä vaadi itseltäsi samoja asioita kuin ennen. 2. Vauva ei traumatisoidu jos hän joutuu itkemään odottaessaan vuoroaan. Tämän opin kaksosvauvojen äidiltä. Näistä kaksosista on kasvanut sangen tasapainoiset yksilöt vaikka ovat joutuneet itkemään ja odottamaan enen kuin äiti on kerennyt hätiin:) Esikoiselle tekee hyvää että äiti välillä pyytää myös vauvaa odottamaan kun äiti onkin nyt esim pukemassa esikoista. 3. Vauva ei mene rikki jos esikoinen himan kovemmin halaa. Yritä olla kieltämättä tai sanomatta negatiivisesti esim. " Älä niin kovasti taputa! " -> " Silitä, hyvä!" . Meillä ainakin tuo komentaminen on aina saanut raivokkaan vastareaktion. Nyt olen oppinut kakkosen kohdalla että pyydän tekemään toisin tai kiellän ja pyrin välittömästi kiinnittämään huomio johonkin muualle (Ei saa lyödä!, tuo äidille auto)
4. Ota vauva mukaan lattialle leikkeihin. Meillä vauva on ollut sitterissä katsomassa leikkejä ja välillä hänkin on saanut " kahvia ja pullaa" tai häntä pitkin on autot ajellu.
Ja muista! Alku on raskasta mutta noin vuoden päästä elämä helpottaa! Meillä nämä kaksi ensimmäistä veijaria ovat todella hyvät ystävät. " Yhteisleikit" alkoi jo kakkosen ollessa reilu 6kk. Tuolloin ehdoton ilo oli peräkkäin konttaaminen ja sängyssä nakuna meuhaaminen :) Nyt kun olen esim syöttämässä vauvaa niin kakkonen osaa jo hakea apua ja lohtua esikoiselta. Heitä on niin hellyyttävä seurata :) Kakkonen meni tässä yks päivä esikoisen syliin istumaan ja halusi että veikka lukee hänelle kirjaa :) Osaavat he kyllä myös tapella...
Mä aloin taas tämän vauvan synnyttyä stressaamaan ruoista ja kodin siisteydestä, mutta onneksi tajusin lopettaa ajoissa ennen kuin todellinen stressi tulee. Nyt osaan jo suhteuttaa asioita ja jos joku uskaltaa kritisoida meidän likaisia ikkunoita tai lattioita niin tervetuloa siivoamaan! :) Nyt eletään vauva-aikaa ja lapset ja lasten tarpeet on ensisijalla. Kotitöistä hoidetaan pakolliset ja suuremmat siivoukset saa odottaa. Ruoatkin tehdään itse silloin kun ehditään. Noin puolet viikon aterioista on valmisruokia. Lounas on oltava aina valmiina. Aamu on tosi vaikeeta, aamutoimet, aamupalat, vauvan syötöt, ulkoilut... Aika menee hujauksessa et ei siinä kerkee ruokia tekemään... Ykskin päivä tein 2h jauhelihapihvejä... Onneks vanhemmat lapset ei ole kellontarkkoja ruokailuajoista :) Hieman jännittyneenä odotan elokuuta kun lomat on ohi ja arki alkaa. Toivon vain että vauvalle olis muodostunu jo jonkinlainen rytmi et olis helpompaa...
Jaahas. Kello on puol yks yöllä... Tää oma-aika jää aina näille pikkutunneille kun vauva nukahtaa yleensä vasta klo 23.00... Onneks miehellä on kesäloma ja saan nukkua aamulla pidempään.
Oikein paljon voimia kaikille arvon " kollegoille" ja paljon auringon paistetta päiviinne!
-Vanttu ja vekaratx3
Tosi hyviä pointteja edellisen viestin kirjoittajalla (olikohan Vanttu nimeltään?)! Täytyy painaa mieleen ja yrittää " suorittaa" vähemmän.
Hiukan hirvittää kun mies palaa viiden viikon loman jälkeen nyt maanantaina töihin ja joutuu yksin päivisin pyörittämään tätä rumbaa. Näin kesällä se on tietty helpompaa mutta sitten kun tulee kurakelit ja talvi, niin ulos pääseminen on varmaan tuskaa. Noh, jos ei vielä murehtisi sitä :)
Terkuin,
Likk@ + poika 2v2kk ja tyttö 3 kk
Hei kaikki,
kiva kun niin moni on tullut mukaan tähän joukkoon! On huojentavaa lukea samassa tilanteessa olevien ajatuksista ja arjesta. Kirjoittamaan en vaan ole ehtinyt, on tää vähän sellaista säätämistä koko ajan..
Minultakin kiitokset Vantun rohkaiseville sanoille. Mä olen miettinyt todella tuota riman laskemista, koska tämä kokoaikainen riittämättömyyden tunne uuvuttaa ihan mielettömästi. Itse koen riittämättömyyttä erityisesti siitä, että 1) en (läheskään) aina ymmärrä, mitä vauva milloinkin haluaa, 2) en ehdi touhuamaan esikoisen kanssa juuri mitään, 3) en pysty pitämään elämää mitenkään " hallinnassa" , ts. kuten tiedätte, tilanteet muuttuvat silmänräpäyksessä ja siihen pitäisi osata sopeutua... Niin ja kotihommat ovat vielä asia erikseen. Meillä on ihan hirveä kaaos, jota ei yleensä voi muuta kuin katsella... Andinan ja Paperiliiman ajatukset on tosi tuttuja täälläkin.
Edelliseen liittyen, mitä ajattelette, mikä on teidän mielestänne " riittävän hyvää vanhemmuutta" ? Millainen äiti " riittää" 2-vuotiaalle esikoiselle? Riittääkö, että äiti suunnilleen vain on kotona, saa pidettyä huolta lapsen perushoivasta, juttelee kyllä mutta ehtii olla lapsen kanssa rauhassa ehkä 2x15minuuttia päivässä? Niin ja on muuten kiinni vauvassa; imettää, kanniskelee, yrittää nukuttaa jne...
Eilen mietin, että ehkä todella pitäisi opetella tyytymään vähempään myös esikoisen suhteen ja olla tyytyväinen, jos esim. saa päivän aikana luettua hänen kanssaan vaikka yhden kirjan + syötyä rauhassa välipalaa yhdessä (meillä vauva yleensä nukkuu silloin). Että pitäisi sellaista päivää ainakin esikoisen osalta onnistuneena, eikä koko ajan miettisi, miten vähään sitä kykenee.
Ennen pystyi antamaan lapselle niin paljon enemmän! Olen tajunnut, että tämä kriisi ei varmaan ole ainoastaan sitä, että esikoinen (ehkä) kärsii, vaan myös sitä, että itsekin kärsin kun en voi olla hänelle se sama iloinen (no, ei aina) ja jaksava (ei aina sitäkään) äiti kuten ennen.
Sekavaa, mutta varmaan ymmärrätte.
Andina, noi kuvailemasi sisääntulot kiristää varmaan kaikkien hermoja! Me asutaan kerrostalon 2.kerroksessa (ei hissiä), ja joskus joudun kantamaan esikoisen kainalossa ylös vaikka vauvakin on liinassa. Se menee jotenkuten jollain suunnilleen härän raivolla, mutta se sisäänlähdön ennakoiminen onkin vaikeampaa - vauva kun voi tietyst herätä ja hermostua minä hetkenä tahansa. Yleensä mä olen yrittänyt imettää vauvan vielä ulkona ollessamme, ja sisään ollaan menty sitten kun hän on suurinpiirtein tyytyväinen taas. Mutta onhan se sellaista säätämistä kumminkin aina...
Ja niitä kaikkia kesämenoja ja -juttuja minäkin kaipaan. Olen yrittänyt ajatella, että tää kesä menee nyt näin, ja uusia tulee. Ensi kesänä voidaan tehdä taas jo ihan eri juttuja (esim vauvakin istuu jo silloin fillarin kyydissä, päästään paljon kauemmaksi!). Ja kunhan mieheni kesäloma alkaa, niin varmaan me tehdään jotain pieniä päivä- ja iltaretkiä kaupungille tai muualle lähistöön. Isoja lomasuunnitelmia ei ole!
Likk@, mulle tuli juuri yksi sadepäivä mieleen, että miten ihmeessä me suoriudutaan ulkoiluista syksyllä ja talvella!! Mutta sitten ajattelin kuten sinäkin, että ei varmaan kannata sitä murehtia vielä. Ja onneksi vauvakin on sitten taas jo paljon isompi ja " kestävämpi" , ja jonkinlaiset rytmit ehkä jo olemassa.
Nyt täytyy laitella tuota pientä unille. Voimia kaikille!
t. Ompunäiti ja lapset 2v3kk + 8vkoa
Helpottavaa tosiaan lukea, että on muitakin. Ja kaikki asiaa, mitä Vanttu kirjoitti. Ja kaikki muutkin.
PITÄÄ LÖYSÄTÄ VAATIMUKSISSA. Sen kun itsekin muistaisin. Mutta näin on. On helpompaa nauttia niistä kaikista pienistä hetkistä kuin hokea mielessään, kuinka " vielä pitää sitä ja pitää tätä eikä tuokaan ole tehty..." Myös on opittava ottamaan rennommin, stressattava vähemmän ja hyväksyttävä se, että elämä etenee vallan spontaanilla kaavalla. Muutoksia ja yllätyksiä riittää. Toki tietty rytmi on hyvä olla jollain tasolla.
Meillä tulee esikoinen syksyllä 4v, kakkonen täytti 2v ja nuorin 8kk. Ikäerot 1v8kk ja 1v5kk. Tottakai on muistettava, että kaikki ovat persoonia, perheet ja tilanteet yksilöllisiä, eli kaikkiea ei voi verrata tai antaa täyspäteviä ohjeita :-) Itselläni kaikkein eniten omaan yleistilaan vaikuttaa jatkuva väsymys. Mitä enemmän univelkaa sen herkemmin pinna palaa.
Yritän muistaa, että lapset eivät mene rikki niin helposti tai saa traumoja ihan pienistä, lasten mustasukkaisuus oireilee eri tavalla eri aikoina, lapset rakastavat vanhempiaan yhtä ehdoitta kuin me heitä :-)
Olen pyrkinyt ottamaan esikoisen ja nyt kakkosen vauvanhoitoon mukaan ja kaikin tavoin muutenkin pyrin tukemaan sisarusten keskinäistä sidettä toisiinsa. Yritän napata pienistä hetkistä kiinni enkä suunnitella, kuinka " sitten askarrellaan ja luetaan ja..." . Ja KUN uhmakohtauksia ja raivareita tulee, niin niistä vain selvitään ja äiti päättää, kun mennään sisään (vaikka sitten huutava ja potkiva lapsi sylissä ja vauva kainalossa ja kolmas karjuva rappukäytävässä... kokemusta on, asumme kolmannessa kerroksessa ilman hissiä...). Yritän kehua kutakin heidän omista taidoistaan (lapset luonnostaan haluavat täsmälleen sen kuin veli/siskokin) ja kertoa kuinka ylpeä olen kustakin juuri sellaisena (vaikka suutunkin, jos tehdään tuhmuuksia). Asioita pitää toistaa, toistaa, toistaa... niin kieltoja kuin kehujakin! Ja pitää muistaa, että vaikka kehuukin kuinka " iso ja reipas poika olet, kun osaat autta äitiä noin hyvin" , niin hetkessä sama iso poika on tosi pieni ja tarvitsee syliä ja lupaa olla pieni. Vaikeaa tasapainoilla, mutta yritän.
Ja kyllä, uskon, että melko paljon sitä ollaan riittävän hyviä äitejä, kun vain ollaan lapsen läsnä ja käytettävissä. Ilman päiviä täyttäviä suuria suunnitelmia ja tekoja. Tärkeintä lienee se, että lapsi saa raukkautta, hellyyttä ja ymmärrystä.
Meillä elämä tuntuu välillä olevan kaaosta ja toisinaan epäilen, tuleeko lapsistani koskaan tasapainoisia. Suurin pelkoni. Mutta sitten he tulevat syliin ja ovat NIIIIN ihania. Meillä mies on paljon töissä, joten paljon on tilanteita, että olen oikeasti " riittämätön" , mutta sitä se elämä vain on :-)
Jaksamisia kaikkien pienten ja isojenkin äideillä ja isille :-)
eli ihana edelleenkin lukea muiden ajatuksia kun on ihan kuin omasta päästä lähtöisin!
Ompunäiti, tuosta " riittävän hyvästä vanhemmuudesta" : taisin jo edellisessä pinossa mainita, että meidän neuvolan täti sanoi ihanasti, että ihan oikeasti tärkeintä on, että on läsnä. Ei koko ajan tarvitse yrittää jotain ohjelmaa järjestää eikä revetä kaikkeen. Vuorollaan tosiaan joutuvat lapset odottamaan eivätkä mene rikki siitä. Vauva-oppaat sun muut ovat kyllä pahinta mitä tässä kohtaa voi lukea, kun niissähän kehoitetaan mm. reagoimaan vauvan itkuun heti ym. Hulluksi tulee jos " uskoo" kaiken tuon.
Nykyään tämä vanhemmuus on niin älytöntä suorittamista. Ovatko muuten muut huomanneet, että lasten myötä omien vanhempien ja sisarusten tärkeys on korostunut? Mun oma isä on jo kuollut mutta nyt oikeasti tuntuu oman äidin tuki ja apu tosi ihanalta etenkin kun näkee, että esikoinen nauttii myös mummin kanssa puuhastelusta. Kurjaa vain, että mun äiti asuu Oulun seudulla ja me taas Varsinais-Suomessa. Samaten mun siskot on ihania, kun mielellään tulevat käymään ja auttamaan. Tosin hekään eivät asu lähellä :( Nyt ymmärrän entisajan monen sukupolven samassa talossa asumisen hyvät puolet - huonojakin varmaan kyllä oli :)
Tällaisia ajatuksia kaatosateen keskeltä...
Terkuin,
Likk@ + poika 2v2kk ja tyttö 3kk
kun oli tämä pino tippunut noin kauas. Tai uutta pinoa en ainakaan löytänyt. Pitäisiköhän tehdä viikkopinoja, niin löytää sitten paremmin oikean pinon?
Mies meni sitten eilen töihin ja nyt jo tunnen mökkihöperyyttä :) Asutaan tosiaan syrjässä, joten edes muiden kohtalotovereiden hiekkalaatikkoseuraa ei ole. Miten ikinä jaksan syksyn ja talven?!
Vauvan päiväunet on " sopivasti" lyhentyneet, joten aamupäiväulkoilu on aina välillä vaunuissa kitisevän hyssyttelyä. Nyt esikoinen meni juuri päikkäreille (juttelee kyllä vielä sängyssä) ja vauva vaikeni aikakin toistaiseksi. Ehkä siis minuutti aikaa hengähtää :)
Miten muille sujuu?
Terkuin,
Likk@ + poika 2v2kk ja tyttö 3 kk