ärsyttävä esikoinen...

Neuvoa en osaa, sillä itselläni juuri samat ongelmat. Meillä tosin nuorin 11kk ja esikoinen 5v 9kk. Ennen niin omatoiminen ja kiltti esikoinen on vauvan syntymän jälkeen ollut jopa " hoidettavampi" kuin vauva. Tykkää todella paljon vauvasta ja leikkii ja touhuaa ja on siten äitin apuna, mutta oma toimiminen on sitten sitä ja tätä. Yrittää puetuttaa itseään, jopa vaatii että syötetään. Haluaa, että lauletaan " vauvan" loruja ja leikitetään kuin vauvaa. Haluaa juoda nokkamukista jne...

Olen ajatellut, että esikoinen on jo niin iso, että ei näytä mustasukkaisuuttaan lyömällä ym. vauvaa vaan juuri tällaisena huomionhakuna ja vauvaksi tekeytymällä. Usein kysyy, että rakastatko enää minua tai rakastatko vauvaa enemmän kuin minua ym. En ole koskaan antanut aihetta esikoisen epäillä moista ja olen parhaani mukaan yrittänyt antaa huomiota myös hänelle. Joskus vain tilanne on se, että vauvaa joutuu hoitamaan enemmän ja antamaan hänelle enemmän aikaa, luonnollisesti.

Täytyy myöntää, että välillä on todella raskasta ja hermot kireällä, kun esim. uloslähtiessä joutuu pukemaan kahta vauvaa. Olen yrittänyt rohkaista esikoista toimimaan itsenäisesti ja kehunut reippaaksi, aina ei vain auta. Joskus täytyy antaa periksi ja pukea iso tyttö, vaikka on osannut pukea itsensä jo vuosikausia.

Nyt kyllä viimeisen kuukauden aikana on alkanut helpottamaan syömistilanteet. Syö taas paremmin ilman kokoaikaista käskemistä, johtunee varmaan osin siitäkin, että olen pyrkinyt keskittämään kaikkien syönnit samanaikaiseksi, jotta esikoinen saa syödä yhtäaikaa vauvan kanssa. Ollaan myös koko ajan pyritty tekemään juttuja pelkästään myös esikoisen kanssa, esim. yhteiset ulkoilureissut ym, jotta kokee, että myös hänet otetaan kokonaan huomioon. Pikkuhiljaa tuntuu, että alkaa helpottamaan. En muuta osaa sanoa, kuin että aika auttaa ja pyrkikää antamaan huomiota ja aikaa myös esikoiselle, vaikka se varsinkin alussa on hankalaa, kun on imetys jutut ym. niin keskeisellä sijalla. Selittäkää esikoiselle, että rakastatte häntä yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka vauva onkin nyt myös osa perhettä. Kyllä se teilläkin ajan kanssa alkaa helpottamaan!



Lopuksi paljon jaksamista ja " hermoja" :) Toivottelee Meimi

mutta olin iloinen nähdessäni kirjoituksesi! Meillä on nimittäin aivan samanlaista. Esikoinen on nyt 3 v 9 kk ja vauva 3,5-kuinen. Tuntuu siltä, että olen ihan koko ajan huonolla tuulella ja vihainen esikoiselleni. Joskus jopa tuntuu siltä, että kaikki rakkauteni kohdistuu vain vauvaan, kun esikoinen on niin hankala. Helpottavaa huomata, etten ole ainoa tämän tilanteen kanssa elävä.

Ja niin monessa muussakin perheessä - joten yksin ette ole!!



Toivon mukaan joku muu osaa antaa parempia ohjeita, mutta omani on valitettavasti se kovin kulunut ja usein vaikea ellei jopa mahdoton toteuttaa käytännössä eli kahdenkeskistä aikaa esikoiselle ja kosolti positiivista huomiota - niin vaikea kuin sitä tuntuu olevan antaa, kun lapsi käyttäytyy kielteisesti... :-(



Puhun sikäli omasta menneestä kokemuksesta, että oma " vauvani" täyttää viikon kuluttua 4v ja se " hankala tapaus" on jo 8v! Mulla on kyllä 3 lasta, eli tuo " hankalikko" on keskimmäinen, joka monesti (kuulemma) tuntee olevansa väliinputoaja muutenin. Oma tapaukseni siköli hiukan erilainen, että olin jo kahden yh, kun kuopus syntyi ja olin jo odotusajan yksin. Nyt käydessämme läpi mm. perheneuvolan avulla keskimmäisen käytösongelmia ymmärrän, miten vähän aikaa todella olen hänelle pystynyt antamaan... Olin todella uupunut (sain vieläpä synnytyksen jälkeisiä komplikaatioita ym.) ja muutenkin oli vaikeaa aikaa jne. ja yksinhuoltajana en ole moneen vuoteen voinut juuri kenellekään lapsista omaa aikaa saanut tilaisuutta antaa (puhumattakaan omasta omasta ajasta, mikä lisää uupumusta), se ei kerta kaikkiaan ole käytännössä mahdollista.



Noh, siis tarkoituksena ei ole kirjoittaa tähän omaelämäkertaa tai olla kaikkitietäväinen, mutta sanonpa vain sen omakohtaisesta kokemuksesta kummuten, että jos teillä on puolisot ja kummeja ja mummeja yrittäkää järjestää esikoiselle myös kahdenkeskistä aikaa! Se ei ole tokikaan mikään kaikkivoipa ratkaisu, mutta ihan varmasti auttaa hylätyksitulemisen tunteeseen ja saattaa tosiaan olla merkittävä ihan pitkälläkin aikavälillä! Lisäksi se positiivinen huomio... Itse olen siinä melkoisen surkea, mutta yritän parantaa tapojani ja muistaa huomioida aina kun lapset tejevät jotain positiivista - ja samaan aikaan pitää jättää ne negatiiviset asiat huomiotta... EI silloin, kun pikkusisaruksen kimppuun käydään fyysisesti, mutta ne muut " vauvittelut" ja vastaavat. Olen itse yrittänyt asettua vanhemman lapsen asemaan - ajatelkaas, kun yhtäkkiä tulee vauvantuoksuinen, avuton paketti, josta kaikki - lähikaupan kassatätiä myöten - ovat niiiiin kiinnostuneita eikä kukaan jaksa muistaa enää kysyä sinulta, miten ne satujumppa- tai luisteluharjoitukset sujuvat... Lisäksi oma rakas äiti viettää kaiken aikansa vauvan kanssa (toki on pakko...) ja jaksaa kehua ja hihkua jopa siitä kun vauva röyhtäisee - samaan aikaan kun itse saat siitä ruokapöydässä toruja. ;o) Ihan totta, mikä avuksi?? No ainakin vauvaksi ryhtyminen voisi olla hyvä keino! Ja muutenkin, jos sitä huomiota ei tunne saavansa tarpeeksi, niin lapset ottavat sitä aina väkisin = negatiivinen huomio. Tämä on niin tuttua kaikille meistä... Mun omassa perheessä se ainakin on juuri noin.



Kuten sanottu, patenttiratkaisua tuskin on ja me kaikki olemme vain ihmisiä, etenkin jos on univelkaa sun muuta, mutta oma vaatimaton neuvo on: positiivinen huomio (niin kuluneelta kliseeltä kuin se kuulostaakin), kahdenkeskistä aikaa lapsen kanssa sekä ilman tunnevarausta (siis ei niin, että " noin iso tyttö/poika EI enää juo tuttipullosta tms.) isona ja pienenä olemisen puolien korostaminen ja ennen kaikkea niiden isona olemisen HYVIEN puolien korostaminen: ISOT tytöt/pojat pääsevät vaikkapa johonkin isin kanssa (tai äidin kanssa, vaikkapa jäätelölle, jos elokuvateattereita ei ole ja kahdenkeskinen kauppareissukin usein riittää!), lumenluontikaan ei vielä 3kk:n iköiseltä onnistu, mutta ISOT tytöt/pojat siihen jo pystyvät ja upean urakan jälkeen ISOILLE tytöille/pojille maistuu vaikkapa kuuma kaakao ja pulla, mitä 3kk vanhat eivät saakaan... Ja niin edelleen, kaikki mahdolliset hommat, mitä mieleen tulee, mitä isommat voivat jo tehdä (vaikkapa vihannesten pilkkominen salaattiin, sitä eivät vielä 11kk vanhatkaan osaa...;-)) kannattaa yrittää käyttää hyväksi.



Että semmosia ohjeita wanhalta kukkahattutädiltä. ;-) Jaksamista kaikille!

eli tietysti ne perinteiset " huomiota ja kehuja kaikille" on tärkeä.



Mutta sitten olen lapsilleni yrittänyt tehdä selväksi, että koska en aio esikoista (tai keskimmäistä) varjellakseni lopettaa vauvan hellimistä, se on kestettävä. Esikoinen oli viiden vahha ja keskimmäinen 1-vuotias ja esikoinen tuntu välillä tosi mustasukkaselta jos vaikka halasin vauvaa. Sanoin että tämä on meidän lapsi, ei enempää eikä vähempää arvokas kuin sinä ja aion jatkossakin pussailla vauvaa, ihan niin kun sinua. Ei auta mitään, että kiukuttelet. Minä rakastan kaikkia lapsia aina yhtä paljon, ihan riippumatta siitä kiukuttelevatko vai eivät.



Keskimmäinen taas on saanut varmaan tuntea, että kuopus on tosi taitava, oppii asioita ja uskaltaa välillä enemmän kun hän. Tätäkään ei minusta voi eikä pidä peitellä ja kuopusta pitää saada kehua siitä mitä hän osaa. Yhtä lailla kehun keskimmäistä kun hän jotain osaa, vaikka oppisi tämän myöhemmin kuin kuopus. Tärkeitä siis meillä on ollut, että viestitämme selvästi kaikille lapsille, että he kehittyvät eri tahtiin, osaavat eri asioita hyvin tai huonosti, ovat erilaisia. Tämä on meistä hyvä asia eikä vaikuta lapsen arvostukseen ja siihen miten paljon lasta rakastamme, mitenkään.

Tuo onkin hyvä huomio, että " jokaisella on oikeutensa" ! Koska niinhän se toki on... Mutta sitä yritin itsekin vähän perätä erittelemällä isojen ja pienten juttuja. On tosiaan ihan ok kehua 6vkoa vanhaa röyhtäisystä, mutta se ei enää menettele 3 vuotiaalle... Eli kaikkien taidot kunniaaan!

Jaksamista - tuota aikaa muistellen voin vain kertoa asioiden helpottuvan ajan myötä. Tästä toteamuksesta ei nyt tietysti apua ole, mutta usko pois - kyllä se siitä : )



edelleen varapäreostoksilla,



osanderi



ps. vieläkin yritän kerran päivässä päästä kehumaan esikkoa jostain ihan oikeasta asiasta - kuten pehmolelun lainaamisesta itkevälle sisarukselle. Kehu kääntää usein (muttei aina...) esikon känkkäränkkävaihteen parempaan suuntaan.