Karverini käytös ihmetyttää. Mitä mieltä olette?
Asia ei vissiin kuulu tänne mutta pakko purkaa itseäni jonnekin, sen verran sapettaa ja ottaa pannuun...
Tutustuin yhteen toiseen äitiin pojan ollessa noin 6kk ikäinen. Hänellä on saman ikäinen poika kun meidän ja asuivat meidän lähellä. Tapailimme ulkoilun merkeissä melkein päivittäin kunnes menimme molemmat töihin (hän syksyllä -04 ja minä tammikuussa -05). Sen jälkeen tapailime kerran viikossa jumpassa (ilman lapsia) sekä joskus viikonloppuisin lapsineen. Jumpat jäi molemmilta lasten ja omien sairastelujen takia hetkeksi jonka jälkeen aloitimme taas viime vuoden tammikuussa jumpan. Minun osalta se taas jäi koska sairastelin paljon sekä opiskelujen takia (opiskelin työn ohella) eli ei ollut aikaa saati jaksamista. Tuolloin kaverini odotti jo toista lasta josta hän innoissaan minulle kertoi. Olin iloinen hänen puolestaan, sehän on selvä.
Me muutimme pois silloisesta asunnosta, joten välimatka piteni ja taplailuja ei ollut koska ohjelmat eivät sopineet yhteen. Puhelimitse yritin olla yhteydessä häneen. Keväällä saimme kutsun hänen poikansa synttäreille mutta koska minulla sattui koulun päättäjäiset ja valmistumisjuhlat samalle päivälle jouduin kieltäytymään. Laitoin toki viestin pahoittelujen kera mutta sain vastaukseksi aika tylyn viestin. Oli tietenkin pettynyt mutta... Laitoin heille kutsun meidän synttäreille mutta ei sopinut ja viestin sanoma (rivien välistä luettuna) oli sellainen, että koska te ette tulleet meille niin ei mekään tulla teille. No en välittänyt siitä sen kummempaa.
Muutama kuukausi sitten sain viestin, jossa kyseli kuulumisia ja kertoi jäävänsä äitiyslomalle ym jokapäiväistä. Hän oli myös mitä ilmeisemmin vaihtanut numeroa koska viesti tuli eri numerosta. En silloin heti voinut vastata viestiin tai tallentaa uuden numeron, joten unohdin koko asian. Muistin asian jokin aika sitten ja olin tietenkin hävittänyt viestin ja numeron. Yritin saada numeron montakin kautta mutta ei löydy, joten en voi ottaa häneen yhteyttä. Ajattelin, että hän ilmoittaa ilouutisen kun ovat saanet vauvan mutta ei ole viestiä kuulunut. Satuin näkemään hänet kadulla pari päivää sitten ja hänkin näki minut. Nosti nokkansa pystyyn ja jatkoi matkaansa. Yritin huikata perään mutta ei ollut kuulevinaankaan. Olisin vain kysellyt numeron ja onnitellut jos hänellä ei olisi ollut aikaa jäädä turisemaan.
Mitä olen tehnyt väärin? Joo jättänyt vahingossa vastaamatta hänen viestiinsä?! Harmittaa, sapettaa ja ottaa kaaliin tollainen käytös. Huomasin oikein että hänellä ajatuksissa " äkkiä pois täältä, minulla ei ole tuolle tyypille mitään asiaa kun ei ikinä vaivaudu vastaamaan viesteihin/tapaamaan" . Mitä mieltä olett tästä? Täytynee varmaan jättää moiset tyypit oman onnensa nojaan. Ottakoot yhteyttä jos haluaa. Minä en voi sitä tehdä kun numeroa en löydä mistään. Mitä muuta voi tehdä?
Tulipa tarina ja helpottihan se oloa kun sai purkaa mieltään tänne. Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun. Vinkeistä olen myös kiitollinen!
Kommentit (9)
tai ainakin yrittää. monestihan kyse on todellakin väärinkäsityksistä.
Itse lähettäisin kirjeen tai pudottaisin vaikka postilaatikkoon, kirje tai meili on hyvä tapa lähestyä.
Kirjoita minä- mudossa, älä syyttele ja kirjoita erittäin postitiiviseen sävyyn ja kannustavasti, niin saat parhaiten vastauksen.
Toivottavasti saat ystäväsi kanssa välit kuntoon, hän on selvästikin merkinnyt sinulle paljon, eikö ?
Voi olla, että on väärinkäsitys puolin ja toisin mutta silti kummastuttaa tuolainen käytös. Ihan kun se olisi katkera jostain mitä olen tehnyt. En voi uskoa, että aikuinen ihminen ottaa nokkiinsa noin helposti jos aikataulut ei mene yksiin. Kaikilla perheillähän on omat ohjelmansa. Ja varsinkin kun minulla oli ne opiskelut jotka veivät ison osan meidän perheen vapaa-ajasta sekä vielä sairastelut päälle niin ei hirveesti jää aikaa eikä voimia sumplia mitään tapaamisia. No ehkä tämä kuullostaa itsekkäältä mutta ihmetyttää vaan. En minä ottaisi nokkiini jos joku toinen vastaavassa tilanteessa.
Tätyy ruveta selvittää tilannetta kirjeen avulla (mailiosoitetta en teidä enkä kuolemaksenikaan muista sen miehen sukunimeä kun eivät ole naimisissa). Ottaa yhteyttä jos ottaa ja jos ei niin ei. Olen ainakin yrittänyt paikkailla asiaa. Ystäviä kun ei ikinä ole liikaa vaikka hän ei ns " paras kaveri" olekaan mutta ihan mukava ihminen kuitenkin. Arvomaailmat aika erilaiset mutta silti.
vinkkejä tilanteeseen jo saitkin toisilta kirjoittajilta. Olen heidän kanssa samaa mieltä. Jotain kirjettä tai kaverin miehen " perään soittelua" voisi yrittää.
Minulle on käynyt hieman samoin. Tuli ihan mieleeni, että ei kai vaan ole sama henkilö. Mutta ei, minun tapauksessa on vaan yksi lapsi. Ihmisillä on joskus todella outoja käytöksiä. Se on kummallista. Minunkin tapauksessa muuton jälkeen yhteys on kuivunut aika pieneksi ja aina saan treffiperuutuksia toisen perään milloin milläkin selityksellä.
Käytösasiaa vielä. Lapseni on puistotädillä hoidossa. Viedessä lastani sinne yritän avoimin silmin ja iloisella ilmeellä etsiä toisten äitien naamoja, tervehtiä ja/tai nostaa kättä. Outoa, että usein ei saa vastausta. Siis niin ei ole käynyt, että minä tervehdin, mutta toinen ei sano mitään. Vaan, että ei edes katsota minuun/toisiin äiteihin. Eräskin äiti tuo lapsensa puistoon, jättää hänet sinne sanaakaan sanomatta ja luikkii pois. Minusta se on huippujunttia! Mitä tämä tällainen on?! Itse ihmettelen sitä päivittäin, kun yritän käyttäytyä korrektisti. Joskus onkin oikein kiva vaihtaa kuulumisia äidin/äitien kanssa, jotka vastaavat ja puhuvat sinulle.
Maikku35:
Käytösasiaa vielä. Lapseni on puistotädillä hoidossa. Viedessä lastani sinne yritän avoimin silmin ja iloisella ilmeellä etsiä toisten äitien naamoja, tervehtiä ja/tai nostaa kättä. Outoa, että usein ei saa vastausta. Siis niin ei ole käynyt, että minä tervehdin, mutta toinen ei sano mitään. Vaan, että ei edes katsota minuun/toisiin äiteihin. Eräskin äiti tuo lapsensa puistoon, jättää hänet sinne sanaakaan sanomatta ja luikkii pois. Minusta se on huippujunttia! Mitä tämä tällainen on?! Itse ihmettelen sitä päivittäin, kun yritän käyttäytyä korrektisti. Joskus onkin oikein kiva vaihtaa kuulumisia äidin/äitien kanssa, jotka vastaavat ja puhuvat sinulle.
Tämä on niin totta. Nyt olen päivät töissä mutta silloin kun vielä olin pojan kanssa kotona kävimme puistossa melkein joka päivä. Koska minä kaipailen aikuista seuraa eikä kavereita ollut samassa tilanteessa niin ajattelin saada aikuiskontaketja puistossa mutta, ei.... Kun saavuimme paikalle ja tervehdin niin minua katsottiin kun " halpaa makkaraa" . Siellä oli aikakin ne omat pienet piirit johon ulkopuolinen ei sovi tulla sotekemaan... Tämän kaiken minkä kirjoitit olen myös huomannut itse puistoissa sekä omalla pph:lla (toisen pojan äiti). Poika tuodaan sinne sanotaan hoitajalle huomenta ja sitten luikitaan äkkiä pois ettei vaan joudu puhumaan pari sanaa minun kanssani. Eilen olimme myös puistossa ja oli pitkästä aikaa ihan hauskaa koska yksi äiti todella puhui minun kanssani. Muut eivät edes tervehtineet. Tekisi joskus mieli oikein kovalla äänellä huutaa HUOMENTA kun menee puistoon ja katsoa muiden reaktioita. Olen kuvitellut, että tämä minulle puhumattomuus johtuu kieli-asiasta, mutta taitaa johtua jostain muusta...
Hei, minulla on sinänsä samantyyppinen tarina. Lapseni synnyttyä tapailin silloin lähes päivittäin lähellä asuvan samanikäisen lapsen äitiä, kävimme yhdessä jumpassa, puhuimme henk.koht. asioista jne. Tätä jatkui vajaan vuoden verran kunnes muutimme - tosin ihan kävelymatkan päähän edelleen, mutta kumminkin, ja sitten tulivat työkuviot ja vastaavat mukaan.
Olen aina välillä lähettänyt kaverille tekstiviestejä, kysellyt kuulumisia jne., ja hän ei vastaa ollenkaan tai kovasti myöhässä. Kerran kutsuin heidät meille, mutta sinne päin ei ole tullut kutsua, vaikka pyörimme hyvin paljon juuri heidän suunnallaan. Yhden kerran sain sovittua tapaamisen leikkipuistoon, mutta silloinkaan kaveri ei juuri kysellyt kuulumisia vaan touhotti vaan oman lapsensa kanssa (ok, tiedän että lapsi vaatii hyvin paljon huomiota, mutta silti).
Järkitasolla ymmärrän tilanteen oikein hyvin: meillä oli paljon yhteistä silloin, kun oli pienet vauvat ja minä olin sopivasti lähistöllä. Nyt tapaaminen pitäisi aina erikseen sopia, ja tarhan, puiston jne. kautta kaveri on saanut jo uusia äiti- ja lapsikavereita. He tuntuvat viihtyvän myös tosi hyvin ihan perheen kesken (itse taas kaipaan aika paljon myös muuta aikuista seuraa).
Kuitenkin huomaan välillä miettiväni ajatuksia tyyliin " olenko minä jotenkin tylsä ihminen, kun he eivät halua tavata" , " onko XXX kateellinen meille, kun meillä on puheen kehitys pitemmällä" , " ovatpa he itse-/ perhekeskeisiä, kun ei tapaaminen kiinnosta" jne. Kai se on sitten jotain loukattua ylpeyttä, huonoa itsetuntoa tai vastaavaa.
Kaverin tullessa vastaan minä jään kyllä mielelläni juttelemaan, ettei sen puoleen. Joskus muuten huomaan kyllä " maastoutuvani" välillä, jos tulee sellainen tuttu vastaan, jonka kanssa pitäisi jutella mutta on sellainen olo, ettei keksi mitään sanottavaa. Jospa kaverillasi oli sama juttu, ja itse tulkitsit sen ylpeydeksi?
Sinänsä yrittäisin kyllä ottaa vielä yhteyttä. Minulla ovat jotkut vanhat kaverit jääneet, toiset taas löytyneet uudestaan pienen tauon jälkeen.
Olemme hitaastilämpiäviä. Itsekin ihmettelen välillä moista, kun kuitenkin aika herkästi sanon jotakin tuikituntemattomallekin ihmiselle, jos satutaan johonkin tilanteeseen yhdessä. Voisiko teidän tapauksissa muuten olla kyse ujoudesta? Sehän usein tulkitaan virheellisesti ylpeydeksi..
Minäkin olen tuolla lasten päiväkodilla ihmetellyt yhtä äitiä. Hänen miehensä ensitapaamisella oikein rupesi juttelemaan minulle ja lapsilleni ja kyselemään kohteliaasti lasten ikiä jne. Minusta se on kiva tapa! Hänen vaimonsa kun tulee hakemaan lapsia, näkee vain omat lapsensa ja (ihan oikeasti!) lässyttää heille eikä luo silmäystäkään minuun. Minusta se tuntuu oudolta, kun saatamme olla esim. samassa pienessä eteisessä samaan aikaan enkä saa mitään mahdollisuutta tervehtiä. Hän ei varmaan vain tule ajatelleeksi, että niinkin voisi tehdä, mutta väkisinkin siitä tulee olo, että olenko näkymätön vai kenties seinien värinen tms.
Vaikken yleensä tykkää yleistää tyyliin " suomalaiset ovat juroja moukkia" ... ;o) Mutta lapsoseni on ollut päiväkodissa Englannissa eikä siellä olisi tullut kuuloonkaan olla tervehtimättä toisia vanhempia! Ei sitä tarvitse sydänystäviksi heittäytyäkään...!! Vaikka Suomikin on kovin kansainvälistynyt ja maailma ylipäänsä sen kun pienenee, niin meillä nuo edellä kuvatut tavat kyllä istuvat sitkeässä. Tosin, hassua kyllä, se on totta, että ulkomailla puolestaan voi olla vaikeaa saada jumppakaverista ap:n tapauksenkaan kaltaista ystävää. Että tiedä sitten kumpi on parempi... Tai molempi parempi minusta! Ei se tervehtiminen niin kovin paljon maksa... (Ihmettelen itse myös sitä, etteivät monetkaan vanhemmat myöskään tunnu vaihtavan kuulumisia pk:n henkilökunnankaan kanssa... Eipä silti, että he ehkä haluaisivatkaan niitä samoja juttuja jauhaa, mutta itse kyllä vaihdan aina muutaman sanan ja usein ihan muistakin asioista kuin siitä, mitä oma mussukka on juuri sinä päivänä puuhastellut... Mutta olenkin suulas ihminen! ;-))
Ja mitä ap:n ongelmaan tulee, sanon kuten viisas rakas isoäitini muinoin: " joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy" ... :-)
Mitäs jos ottaisit ystävääsi yhteyttä ja kävisitte läpi kaikki nämä kohdat, mitkä tässä mainitsit, jotka on ehkä jääneet vaivaamaan.
Sinä jouduit jäämään jumpasta pois sairastelujen ja opiskelujen takia - ymmärrettävää kun sen sanot, mutta ehkä kaverisi ajatteli toisin.
Sitten teidän ohjelmat eivät sopineet yhteen, se on kai molempien " syytä" . Tämän jälkeen et ihan hyvästä syystä päässyt juhliin, ehkä ystäväsi oikeasti ajatteli, että ne ovat vain tekosyitä etkä halua enää ta vata kun edellisestä kerrastakin oli aikaa.
Sitten kaverisi lähettää viestin johon et voi ihan ok syistä vastata. Mutta kaverilla ei ole mitään hajua, mikset vastaa, ehkä hän ajattelee, että nyt todella näytät, ettet halua enää jatkaa kaveeraamista.
Yritän siis vain nähdä asian myös hänen kannaltaan, en ajattele että sinussa on vika!! Molempia ehkä harmittaa nyt toisen käytös, mutta teillä ei ole mitään isoa ja painavaa syytä, miksi ette enää olisi ystäviä, eli niin kun ehdotin, jospa yrittäisit jotenkin ottaa häneen yhteyttä. Sori, unohdin, tiedätkö missä hän nyt asuu, tai olisiko jokin muu konsti? Voisitte nostaa kissan pöydälle ja selvittää asiat.