Uhmaikä muutti lapsen...
Näin kävi meillä.. melkein tasan sinä päivänä kun lapsi täytti kaksi, niin kiltistä ja tottelevaisesta pojastamme tuli uhmakas kitisijä. Kauanko tämä sitten kestää ja millä ihmeellä pitää omat hermonsa kurissa?
Lapsi nukkui ennen omassa sängyssä, meni sinne itse, ei heräillyt öisin, ei kitissyt muutoinkaan..
Toisin on nyt.. päivä ja iltaunille meno on kauheaa taistelua. Omaan sänkyyn ei halua missään tapauksessa. Eikä pelkästää nukkumisasiat, mutta leluista, ruuasta ja kaikesta raivoaa ja kitisee....Ei tässä muutoin, mut syksyllä lähtee taas hoitoon ja hoitotäti muistaa sen kiltin pienen pojan--- jottei hoitaja niin suuresti pettyisi, onko mitään tehtävissä?? kokemuksia?
Kommentit (2)
eli hänen suhteensa voit olla huoletta. jokainen kasvatusalalla työskentelevä tuntee sen kehitysvaiheen, ja sitäpaitsi uhma on yleensä kovinta äidille;) Lohdutukseksi voin sanoa, että oma 2v 3kk on muuttunut hiukan kivammaksi kun oppii koko ajan enemmän puhetta. Ja päivät vaihtelevat; juuri kun ajattelee ettei jaksa enää yhtään, niin tuleekin helpompi viikko! Joten: päivä kerrallaan;)
Meillä kun esikoinen tuli ensimmäiseen uhmaansa 2-vuotiaana, olin kuin puulla päähän lyöty. Tyttö muuttui aivan eri ihmiseksi ja erilaiseksi persoonaksi. Siihen asti erittäin kiltti, rauhallinen, tottelevainen, auttavainen ja helppo lapsi muuttui kitiseväksi, huutavaksi hermoraunioksi. Valvotti öitä ja päivät vain uhmisteli ja sai mielettömiä hermoromahduksia. Se oli oikeasti shokki minulle, koska en osannut odottaa sellaista. Lapsista ei ollut aikaisempaa kokemusta joten kaikki tuli ihan uutena juttuna! Onneksi laitettiin kuopus heti aluille, koska muutoin se olisi jäänyt tekemättä = ) !!
En osaa lohduttaa muuten kuin että, kyllä se siitä rauhoittuu ainakin!! Meillä ei se ylikiltti ja rauhallinen tyttö ole tullut takaisin (en kyllä enää kaipaakaan sitä) mutta tyttö on oppinut hillitsemään hermonsa ja ymmärtää jo paljon mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Meillä pahin aika oli 2-2,5 vuoden iässä. Siitä se pikkuhiljaa laantui ja aika ajoin aina räjähtää! Sitten tulikin 3-vuotis uhma ja näköjään tässä 4 vuoden tienoillakin on jonkinlaista tahtojen taistoa = ) ! Kuopuksen kanssa on ollut helpompaa, kun tietää mitä se on, ja osasi jo siihen varautua.
Olen huomannut omassa suhtautumisessakin muutosta. Esikoisen kanssa sitä oli vähän niinkuin pallohukassa ja otti herneet nenään pienimmästäkin ja tuntui että kaikki katsoo, millainen äiti se on jne. Nyt olen paljon rennompi, enkä välitä muista! Koska jokainen äiti kyllä tietää mitä uhma tarkoittaa ja ymmärtää aivan varmasti! Ja teidän hoitajannekin aivan varmasti tietää jo mitä on tulossa jos on ennekin hoitanut lapsia tai on itse äiti! Ja totuushan on se, että hoitajalle ollaan kiltimpiä kuin äidille...joten voihan olla, että poika onkin se sama ihana enkeli hoitajan luona ja äidille uhmistellaan kotona kaksin verroin...tiedä häntä...aika näyttää. Mutta älä huoli tuollaisista, aivan normaalia ja luonnollista! Omaa tahtoa pitää löytyä ja joskushan se on opittava ja rajansa löydettävä!! Jaksuja paljon, tähän ei mielestäni ole muuta kikkaa kuin aika!