Kannattaako yrittää toista lasta ja MIKSI!?

Baby en osaa vastata sulle, koska mietin prikuulleen samoja asioita tällä hetkellä! Meidän tarina on melko sama kuin teidän ja mulla painaa omalla kohdalla vaa´assa myös oma terveys. Silti on alkanut mielessä pyörimään ajatus siitä, että pitäisikö yrittää toista? Vauva-vuosi ei meille ollut vaikea samalla tavalla kuin teille, vaikka tyttö edelleen (vuosi tulee täyteen ens viikolla) heräilee JOKA yö parin tunnin välein ja olo on itsellä jatkuvasti vain väsynyt. Meillä ei ole mitään pakkasessa, eli ihan " tyhjästä" pitäisi taas alottaa.



Ainut syy, minkä keksin itselleni toisen yrittämiseksi, on se, että mielestäni jos haluan antaa kaiken lapselleni, edes yritän tarjota hänelle myös pikkusiskon/-veljen. Itselläni on kaksi siskoa, joiden kanssa olen tosi läheinen. Tuntuu surulliselta ajatella, ettei tytöllämme olisi koskaan ketään muita oman perheen jäseniä kuin vain me vanhemmat :/



Odotan mielenkiinnolla muiden pointteja samaan asiaan...

niinkun edellinenkin jo viittasikin, että parasta, mitä voit lapsellesi antaa on sisarus!

Mutta jos koet, että et ole valmis vielä tai varma voit kai (et sanonut ikääsi) odottaa hieman. Itsekin aloin pikkuhilajaa potea vauvakuumetta, kun meidän poika oli hieman yli vuoden, mutta kuitenkaan en ollut aivan varma olisinko valmis toiseen. Annoin ajan kulua ja vauvakuume kasvoi ja yltyi ja kun poika lähestyi kahta vuotta olli varma, että haluisin toisen ja mahdollisimman pian, aloin pehmitellä mietäkin. :)

Nyt poika on 2,7-vuotta ja pikkukakkonen syntyy lokakuussa. ;) Anna ajatuksen kypsyä hetki, niin tiedät haluatko vielä sen toisenkin lapsen. Itse tiedän jo haluavani kolmannenkin ja ehkä neljännenkin... Sitten joskus, jos meille vain sellainen onni suodaan, että saamme niin monta lasta.

Me päädyttiin kahteen lapseen juuri sen vuoksi, että halusin tytölle sisaruksen. Toinen syy oli, että esikoinen on erittäin voimakastahtoinen kaveri, toivon pikkuveljen vähän hiovan pahimpia särmiä.

Tänään oli ihmeellinen päivä, vedin mega tiltit miehelleni ihan yhtäkkiä tajuamatta itsekkään asiasta. Kunnes tajuntaani iski tuo eilinen keskustelu toisesta lapsesta. SEHÄN SE ON...



Mua pelottaa, mutta miksi. Meillä on myös tyttö 1v2kk koeputkihedelmöityksellä saanut alkunsa ja ollaan menossa syksyllä uutta istutusta kokeilemaan pakaste alkioilla. Mutta mikä yhtäkkiä pelottaa, se että se ei enää onnistu vai etten haluakkaan toista. APUA!



Ehkä vanhat traumat siitä ettei se onnistu palasivat, vai pelkäänkö että en selviä/jaksa kahden pienen kanssa. On ehkä liikaa kuunnellut kotiäitien kertomuksia kahdesta, kolmesta pienestä lapsesta....



Onko tämä normaalia vai mikä mulle tuli, olen hämmennyksissä. Miten tästä pääsee yli....



olisipa ihana jutella jonkun kanssa tästä joka on samassa tilanteessa.

en ymmärrä itseäni, miten voin selittää miehelle kun en itsekkään ymmärrä.

Mulle on ollut selvää, että haluan ennemmän kuin yhden lapsen. Onnekseni se on myös toteutunut.



Minä perustelen toista lasta mm.:

- pidän lapsista ja haluan olla äiti ainakin kahdelle lapselle

- sisarrukset ovat tärkeitä. Omassa elämässäni siskollani on hyvin tärkeä rooli, koska vanhempani ovat kuolleet

- sisarrukset opettavat asioita, joita kukaan tai mikään muu voi opettaa

- sisarruksista on seuraa toisilleen, vanhempien ei tartte olla viihdytysautomaatteja.



Voisin tosin listata perusteita myös yksilapsisuuden puolesta ;).Pahoina päivinä löydän monta perustetta lapsettomuudellekin. Tärkein peruste on, kuinka monta lasta haluaa. Minulla on siis kaksi lasta 4 v ja 1,5 v.

Miehelleni olisi yksi lapsi riittänyt, mulle ei. En osaa selittää syytä, mutta jotenkin toisen " hankkiminen" tuntuu oikealta. Varmaan sisaruuden kokemus on yksi syy. Mitään varsinaista vauvakuumetta mulla ei ole koskaan ollut.



Esikoisemme syntyi " isona" keskosena (35+3, 1620 g) ja on toivoaksemme vähän päälle 3-vuotias, kun tämä toinen syntyy. Mutta ei sitä vielä varmana osaa pitää. Esikoinen oli vauvana aika hankala tapaus, ja itsesäätelyn kanssa oli vaikeuksia sekä äidillä että tyttärellä ;) Vaikka muistot vauvavuodesta olivat pääosin hyviä, jotenkin halusin pitää pienen hengähdystauon. Olen ollut tällä välillä töissä, tosin en aluksi omasta halustani. Loppujen lopuksi asiat ovat kuitenkin järjestyneet hyvin, niin kuin niillä on tapana.

Itse en allekirjoita tuota " lapselle täytyy tehdä sisarus" -juttua täysin. Itse olen käytännössä ainoa lapsi - ikäero yli 10 v isoon veljeen - enkä muista siitä kärsineeni. Ei sisaruus tee automaattisesti kovin läheistä suhdetta. Mielestäni tässä kohtaa täytyy olla terveesti itsekäs, eli jos tuntuu, ettei jaksa, niin ei varmaan ihan vielä kannata. Sopiva ikäero on juuri se, minkä perhe itselleen sopivaksi näkee, ja " vauvakuume" voi iskeä ihan aidostikin vaikka kuinka nopsasti. Toki ymmärrän niitä, jotka haluaa saada lapsensa yhteen putkeen - mun pirtaan se ei vaan sovi. Olen jo tottunut siihen, että olen todella yksin näitten ajatusteni kanssa. Uskon silti, että olen parempi äiti edes tälle ainokaiselle, kuin väsynyt, ärtynyt ja kyllästynyt äiti kahdelle pienelle.



Meillä vauva-aika ei kai ollut mitään erityisen hankalaa edes, uni jäi kyllä vähiin, mutta poika on perusterve ja tyytyväinen. Silti olen kokenut ekan vuoden niin raskaaksi, että kauhulla ajattelen tilannetta, että nyt ois nyytti kainalossa. Niinpä ollaan aateltu, että ainakin 3 vuotta tulee meitin lapsille ikäeroksi - jos nyt toiselle tenavalle suodaan edes mahdollisuutta. Näkee sitten vuoden päästä, miltä tuntuu. Ja täysin tietoinen olen siitä, että elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee - eihän raskaaksitulo edes ole ollut meille mitenkään helppoa.



Paljon kiinni myös siitä, että mieheni ei ole kovin perhekeskeinen, vaan menee harrastustensa perässä ympäri maailmaa. En jaksaisi kahden pienen kanssa.



Niin ja miksi sitten edes harkita toista? No, kun kuitenkin tuntuu siltä, että on kovin sääli, jos se tähän yhteen jää... ja joskus pieniä vauvoja katsoessa tulee hiukkiriikkinen vauvakuumekin.



Niin että mun neuvoni on, että odottele hiukan, kunnes toisen lapsen tulo tuntuu hiukan vähemmän " epäilyttävältä" . (Niinkuin mää nyt voisin kellekään neuvoja antaa, mutta muistathan, että nettipalstojen kaikkia juttuja ei kannat vakavissan lukea...; ) ) Olen ajatellut itse, että kun tällä hetkellä haluaisin olla raskaana joka toinen päivä ja joka toinen en, niin että jos edes tulis useampi päivä putkeen sitä haluamista...



Tsemppiä



Meku72

Meillä on kaksi lasta joilla on ikäeroa 3v4kk. Ensimmäistä yritettiin pitkään ja toinen tuli ensiyrityksellä. Minulle oli aina selvää että haluan kaksi lasta, tosin hankala synnytys ja alkuajan hämmennys sai miettimään että jäisikö esikoinen kuitenkin ainoaksi. Kovasti pähkäilin sitäkin että miten rakkautta riittää toiselle lapselle ja onko se esikoiselle huonosta jos tulee vauva ja sekoittaa meidän perheidyllin... Jotenkin sitten päädyttiin se toinen hankkimaan vaikka esikoinen oli yökukkuja ja synnytys oli tosiaan hankala ja siitä jäi minulle pelkoja.



Sanoisin että jos noin kovasti pitää miettiä syytä sille että hankkisi toisen lapsen niin sitä ei kannata hankkia. Vielä. Anna ajan kulua ja odota sitä oikeaa hetkeä, tiedät kyllä kun se hetki tulee. Itse en ikinä olisi ollut valmis uuteen vauva-aikaan siinä vaiheessa kun esikoinen oli vuoden pari. Halusin aikaa hengähtää ja mennä välillä töihin. Siinä esikoisen vauva-aika unohtui mukavasti ja uskalsi aloittaa taas uuden rallin :) Pikkukakkonen onkin ollut sitten sata kertaa vauhdikkaampi tapaus ja puuhaa on riittänyt mutta niin on riittänyt rakkauttakin! Voin sanoa etten hetkeäkään ole katunut toisen lapsen hankkimista, olen uskomattoman iloinen että lapsillani on toisensa.



Mieti vielä rauhassa.

Minä pähkäilin pitkään, että kun ei ole ikinä ollut vauvakuumetta niin tulenkohan ikinä tahtomaan pikkukakkosta. Mies sanoo että tottakai hankitaan! Itse välillä uupuneena äitinä (lapsi 3v) mietin että onko pakko aina olla sisaruksia, tuleeko esikoinen olemaan yksinäinen, mitä jos uuvun toisestakin lapsesta, miten rahat riittää, tahdonko mä vai tahdonko mä vain tahtoa?? Lista on loputon.



Niitä pähkäillessäni kauan.. huomasin olevani raskaana :)



Että se siitä pähkäilystä. Asioilla on tapana lutviutua ;)

Itse lähden siitä, että lapsen tulee olla toivottu. En nyt tarkoita, etteikö osa alun perin yllätyksinä alkunsa saaneista lapsista loppujen lopuksi olisi hyvin rakastettuja. Pointti on pikemminkin, että lapsia en mielestäni kannata hankkia yhteiskunnallisten, itse asetettujen tms. paineiden takia. Eli mielestäni kakkonen vain siinä tapauksessa, että todella haluat lapsen. Jos olet epävarma, niin mikset vielä odottaisi? Pieni ikäero ei automaattisesti kuitenkaan tarkoita sitä, että lapset olisivat hyviä ystäviä keskenään (tai isompi sitä, ettei lapsilla olisi mitään yhteistä). Lapsesi on vielä pieni - mitä jos katsoisit tilannetta vuoden kuluttua?



Suhteellisen voimakas mielipide sen takia, että itsekin mietin näitä asioita. Meillä lapsi on 1 v 5 kk eikä minulla ole mitään vauvakuumetta ja mies on ylipäänsä sitä mieltä, että yksi riittää. Lapsi on myös vilkas, meillä kodin ja lapsen hoito vie nyt jo kaiken liikenevän ajan ja voimat ja synnytys oli vaikea, vaikka lapsen tekeminen ja raskaus sujuivat suhteellisen helposti.



Kuitenkin ympäristöstä tulee koko ajan paineita, että " täytyy" olla kaksi ja mieluiten pienellä ikäerolla. Itse olen ihan suosiolla lykännyt ajatusta seuraavasta tuonnemmaksi, esimerkiksi kolmen - neljän vuoden ikäero olisi ihan ok. Mielelläni keräisin vähän enemmän työkokemustakin tässä välissä. Eikä ainoa lapsikaan automaattisesti ole hemmoteltu/ yksinäinen/ liian kovien suorituspaineiden uhri, kunhan vanhemmat tiedostavat asian.



Et muuten maininnut omaa ikääsi - biologinen kello tietenkin asettaa omat rajoitteensa, jos lapsia haluaa useamman.

Se on minusta ainoa oikea syy, muut syyt menevät selittelyn puolelle.



Eli jos itse ja miehesi haluatte toisen lapsen, niin sitten kannattaa. Jos olette epävarmoja, niin antakaa ajan kulua.

En lukenut kuin nopeasti alkuperäisen viestin läpi. Tosin en voi tähän kirjoittaakaan kuin omat kokemuksemme.



Meillä meni 1,5 vuotta ennen kuin esikoinen sai alkunsa luomuna. Raskaus alkoi kaksosraskautena, mutta rakenneultrassa saimme kuulla toisen vauvan menehtyneen. Loppuaika raskautta menikin lievästi sanottuna ikävissä ja pelokkaissa tunnelmissa. Toinen vauva syntyi rv 35. Hänen kohdallaan epäiltiin, että hänellä tulisi olemaan terveydellisiä ongelmia. En halua tässä vuodattaa sen enempää, mutta sekin polku oli kivinen. Onneksi hän osoittautui täysin terveeksi pojaksi.



Ensimmäisen kerran hän ymmärsi nukkua yönsä putkeen 11 kk:n iässä. Siihen asti kärsin täydellisestä unikonkurssista, sillä jouduin valvomaan pitkään öisin jopa reilun tunnin. Lisäksi herätyksiä oli useita öissä, joten pisimmätkin unen pätkät olivat todella lyhyitä. En kyllä nauttinut äitiyslomasta, sillä olin koko ajan todella väsynyt ja uupunut. Kun vauva alkoi nukkua, alkoi ihan uusi vaihe äitiydessäni! Lisäksi pelko niistä terveydellisistä huolista alkoi osoittautua aiheettomaksi.



Vannoin pitkään ennen missään nimessä halua altistaa itseäni tai miestäni samanlaiselle pyöritykselle uudelleen. Mieli alkoi muuttua jossain vaiheessa. Vajaat kaksi vuotta sitten, esikoisen ollessa noin 1,5-vuotias, lopetimme ehkäisyn käytön. Tosin emme kyllä ehdoin tahdoin yrittäneetkään saada vauvaa alulle. Aika pitkään taisimme vältelläkin seksiä ns. varmoina päivinä. 1,5 vuoden jälkeen toinen vauva sitten ilmoitti tulostaan.



Tottakai aiemmat kokemukset ovat jättäneet jälkensä enkä osaa heittäytyä onnellisen, huolettoman odotuksen valtaan. Takaraivossa on pelko, jos taas tapahtuu jotain pahaa, mutta sen pelon kanssa on opittava elämään.



Omalla kohdallani ehkä suurin syy tämän toisen vauvan yrittämiseen on se, että haluan, että lapsellani on sisarus. Olen itse erittäin läheinen oman veljeni kanssa. Jos ja kun tämä vauva syntyy onnellisesti loppuvuodesta, hän tulee olemaan melkein 4 vuotta isoveljeään nuorempi. Jossain vaiheessa stressasin ikäerosta, mutta nyt ajattelen sen olevan meille oikein loistava. Voi olla, ettei heistä ole seuraa toisilleen kuten olisi, jos ikäero olisi pieni. Toisaalta ei se pienikään ikäero mitään takaa. Me emme olisi jaksaneet ryhtyä uudelleen tähän rumbaan ennen kuin toivuimme tuosta edellisestä.



Mekin muuten satumme asumaan kolmiossa eikä toiveissa ole ihan heti uutta, isompaa asuntoa. Nytkin tuntuu, että sitä hiivatin säilytystilaa ei ole tarpeeksi. Miten sitten, kun tulee toinen lapsi? Toisaalta naapuriasunnossa on asuttu jo kohta kaksi vuotta samanlaisessa asunnossa, jossa on kaksi lasta ja kaksi vanhempaa. Emmeköhän mekin mahdu! Täytyy toivoa, että jossain vaiheessa voimme muuttaa edes yhtä huonetta isompaan asuntoon.



Taloudellinen pärjääminenkin mietityttää, sillä tulot tippuvat kovasti äitiyslomalla. Haluaisin tällä kertaa, että kuopus, joka jää takuuvarmasti viimeiseksi, menisi hoitoon aikaisintaan vajaan 1,5 vuoden ikäisenä. Toivottavasti meillä asiat järjestyvät niin, että mieskin voisi olla jonkin aikaa hoitovapaalla.



Jotenkin ajattelen niin, että kyllä me pärjäämme. Eihän tässä ole oikein vaihtoehtoja, kun on puolivälissä raskautta. :-)



Jos säästymme ensimmäisen raskauden kaltaisilta murheilta, huonot yöunet tuntuvat nyt pieniltä murheilta. MUTTA kaikki on niin suhteellista. Jos ne yöunet ovat suurin murheemme, tuntuvat nekin sitten kuitenkin isoilta ongelmilta. Toisaalta nyt on yksi kokemus taustalla siitä, että nekin paranivat ja kaikki kääntyi muutenkin parhain päin. Eiköhän sitä selviä toisenkin kerran hengissä siitä ekasta vuodesta.



Sen kyllä uskon, että syntyvän vauvan terveys alkaa huolestuttaa jossain vaiheessa. Se taas on sellainen asia, että sitä ei uskalla miettiä tai murehtia etukäteen.



En tiedä, mistä meille tuli rohkeutta yrittää toista. En voi kuin toivottaa teille, Baby, onnea päätöksentekoon. Päätöstähän ei ehkä ole pakko tehdä tässä ja nyt, vaan ehkä voisitte sittenkin antaa ajan kulua, jollei sitten pieni ikäero ole oleellinen asia. Toisaalta tuskin se teille sitä on tai miellätte luonnostaan, ettei sitä voi välttämättä itse päättää. Onnea matkaan!

Totuus vain on se, etten voi odottaa kauaa. Minulla on paha endometrioosi joten voi olla että vaikka vuoden päästä mahdollisuuteni ovat jo niin paljon huonommat ettei kannata enää yrittää (ei välttämättä). Pakkasalkiot pitäisi kokeilla vuoden sisään jos emme halua niiden säilytyksestä lisämaksua (enkä haluaisi sillä edelliskerralla kaikki alkiot kuolivat sulatukseen). Tässäpä syitä miksi mietin

sitä lapsen yrittämistä jo nyt, muuten odottaisin vielä parikin vuotta. Toisen lapsen kyllä haluaisin vielä. Mutta ehken haluaisi yrittää näin pian

.

Mä taas ajattelen, että elämää eikä varsinkaan lapsentekoa kannata eikä voi suunnitella pilkulleen. Ja tarkoitan tällä nyt sellaisia niin sanotusti normaaleja ihmisiä, jotka pystyvät suht koht huolehtimaan itsestään ja elämästään. Koskaan ei tietenkään voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta koska sitä ei voi koskaan tietää, liika murehtiminen ei kannata. Kahdenkin lapsen vanhemmuuteen kasvaa.



Meilläkin esikoisen vauvavuosi oli raskas: koliikit, sairausepäilyt yms... Ajattelimme mieheni kanssa, että jos tästä selviämme, emme enää tee lapsia. No, vauvakuume alkoikin vaivata esikoisen ollessa puolitoista. Mäkin kuitenkin pelkäsin kaikenlaista, yövalvomista, taloudellista katastrofia, lapsen sairautta jne...



Viime syksynä sitten huomasin yllättäen olevani raskaana. Vaikka raskaus oli yllätys, olin heti valtavan onnellinen ja vauva oli todellakin toivottu. Nyt olen niin onnellinen molemmista lapsistamme. He ovat elämän arvokkain asia. Onneksi luonto päätti tämän puolestamme. Kahden lapsen hoitaminen on vaativampaa kuin yhden, mutta väitän, että suurin muutos on kuitenkin ykkösen kohdalla. Silloin elämä muuttuu radikaalisti. kakkosen kohdalla sitä jo tietää paljon enemmän.



Onnea teille, mihin päätökseen sitten päädyttekin.