Kyläily hysteerisesti vierastavan 2-vuotiaan kanssa
Juuri 2-vuotta täyttänyt tyttäreni saa aina hysteerisen itkukohtauksen, kun menemme jonkun vieraan kotiin. Hän on aina ollut vähän varautunut ja ollut vähän aikaa ensin äidin sylissä, kun olemme menneet kylään, mutta nyt tilanne on karannut käsistä, tyttö ei rauhoitu millään. Kuulun leikkiryhmään, jossa tapaamisia järjestetään aina vuorotellen pari kertaa viikossa jonkun kotona ja lapset saavat leikkiä, mutta tänään jo toisen kerran viikon sisällä jouduin lähtemään pois, kun tyttäreni oli hysteerisenä huutanut puoli tuntia.
Luulen, että tämä johtuu siitä, kun meillä oli vähän taukoa kyläilyssä - olin raskaana, sain komplikaatioita ja olin sairaalassa pitkään ja sitten syntyi uusi vauva. Uuden vauvan läsnäolokin on saanut tietysti tytön sylivauvaksi ja muutenkin uhmaikä painaa päälle.
Mutta en tiedä miten pitäisi toimia. Pitäisikö vaan jatkaa hammasta purren leikkiryhmässä käyntiä (puistotreffit ja taaperojumpassa käynti sujuu ongelmitta) vai pitäisikö ottaa taukoa? Tyttö alkaa jo autosta poistuttaessa itkeä, kun olemme menossa jonkun kotiin. Toisaalta pelkään nyt, että hän on huomannut että kun itkee tarpeeksi kauan, niin mennään kotiin. Mutta en voi pitää hysteerisesti huutavaa kakaraa hirveän pitkään häiritsemässä muiden leikkiä ja seurustelua. Pelkään että jos pidän taas taukoa, niin vierastaminen vaan pahenee.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (5)
Tuo ongelma vaatii äitinä tietynlaista sensitiivisyyttä lapsen kanssa ja opettelua siitä miten lapsi reagoi. Itse muistan kuinka tunsin että olen jotenkin epäonnistunut, kun lapseni käyttäytyy noin ja jokunen aikuinen vielä ihmetteli lapseni käytöstä. No mitäänhän tuolle ei silloin enää voinut, kun huuto alkoi, niin mikään ei enää auttanut ja kun ensimmäinen kyläily meni huudoksi, niin sen jälkeen seuraava meni vielä varmemmin. Eli ihan kuin olisi ollut lumivyöryefekti, jota ei saanut katkaistua, muuta kuin tauolla kyläilyistä ja ajan kanssa lapsen kasvaessa.
Kun pahin kausi pikkuhiljaa meni ohi, niin opeteltiin sitten pojan kanssa yhdessä miten uusissa paikoissa ja kylissä rohkaistutaan olemaan. Poika tarvitsi alkuun äidin tukea ja toisaalta yritin myös rohkaista olemaan ilman äitiäkin, en niinkään sanallisesti latistaen (ainakaan että pojalle olisi tullut huonommuuden tunne) vaan pikemminkin tyyliin kannustavasti " kyllä sinä voit mennä" kun näin ilmeestä että halusi tai vain niinkin yksinkertaisella tavalla kuin olemalla paikallaan ankkurina pojan liikkuessa ympäriinsä- siten äidin löysi samalta paikalta mihin oli jättänyt (ihan kuin kyseessä olisi ollut taantuma tuohon 1v äidistä eriintymisaikaan). Muutenkin pidin kummasti omat tuntosarvet pystyssä ja katsoin mihin poika venyi ja yritin käyttää hyväkseni mahdollisuudet pojan opetella olemaan kylässäkin erossa esim. toisessa huoneessa, en todellakaan mennyt heti perässä vaan annoin olla jos itse meni. Yritin myös etukäteen puhella minne olimme menossa (tosin en liian aikaisin, vaan yleensä vasta lähtiessä, ettei pojalle jäänyt aikaa kieltäytyä lähtemästä) ja valmistaa poikaa rauhallisesti kyläilyihin- yritin muistaa kertoa erityisesti kivat asiat kylässä esim. siellä on se kissa jne muuta mistä poika piti. Hitusen vanhempana yli 3v:na sitten jäi sitten itsekseen kerhoon ja sinnekin alussa vein pojan kädestä kiinni pitäen omalle paikalle istumaan. Muutenkin tuin alkuun hieman enemmän kuin moni muu vanhempi lapsen mennessä uuteen paikkaan tai jäädessä ilman vanhempia muiden lasten kanssa. Jossain vaiheessa sitten pikkuhiljaa ei tarvinnutkaan enää olla niin tarkka pojan reagoinnista ja lähemmäs 4v:na tuntuikin sitten jo menevän siinä kuin muut lapsetkin. Ja tosiaan nyt kouluun mennessä tuntuu olevan sieltä reippaimmasta päästä.
Kyllä tuntui aikanaan että tälläinen lapsi vaati enemmän kuin joku reippaampi, mutta toisaalta aika pieniä asioita ja yhdessä niitä opeteltiin. Se ei tietenkään auta jonkun toisen lapsen kanssa, joka on taas toisenlainen persoona ja tarvitsee taas opetella omat keinonsa miten toimia tilanteissa sen lapsen kanssa.
Hei!!
Karkasi hieman....
Kuulostaa hyvinkin tutulle. Itselläni n 2 1/2 vuotias poika, joka on aina ollut arka. kyläilyt juuri niitä pahimpia... Jos haluat kirjoitella niin tässäpä olisi osoitteeni: marieskelinen@netti.fi
Lohdullista kuulla, että muillakin on samanlaisia ongelmia. Oma lapseni on juuri täyttänyt 3 ja kaikki uudet tilanteet ovat nykyään tosi haasteellisia meille. Hän on aina ollut hieman varovainen ja arka, mutta viime aikoina kuvaamasi kaltaiset kohtaukset ovat yleistyneet. Hyväksyn ja arvostan lapseni omaa temperamenttia, mutta on silti ollut tosi hämmentävää kun lapsi vierastaa jopa isovanhempiaan.
Olen lukenut muutaman kirjoituksen aiheesta ja niissä ainakin on sanottu, ettei lasta kannata väen väkisin viedä muskareihin tai muihin häntä stressaaviin paikkoihin. Itse olen huomannut, että kaikenlainen patistaminen pahentaa kohtauksia.
Esikoisellemme (poika) oli 2v pintaan (alkoi vähän alle 2v ja oli pahimmillaan hieman yli 2v:na) myös oli kyläilyt yhtä huutoa. Meilläkin syntyi kakkonen pojan ollessa hitusen yli 1v10kk ja pojan ollessa 1v8kk pintaan oli vielä muutto. Nämä tuskin auttoivat ainakaan asiaa, vaikka kaikki sujuikin silloin hyvin.
Muistan kuinka muutamassa kylässä kun piti mennä sisään poika sai hirveän itkukohtauksen ja rauhoittumisessa meni se puolisen tuntia. Parin tuollaisen kokemuksen jälkeen totesin että kyläilyt saa meiltä hetkeksi jäädä. Vastaavaa huutoa ei pojalta kuitenkaan tullut yleisissä tiloissa kuten kaupoissa, neuvolassa ja perhekerhossa jne. Olihan poika hieman varautunut muutenkin ja ehkä ujohko, mutta vain kyläilyt olivat kauhistus.
Me siis rauhoitimme ja jätimme kyläilyt. Tauon jälkeen ja pojan kasvettua (ymmärsi paremmin) homma alkoi taas sujumaan. Kyllähän poika nyhväsi äitin helmoissa ensin kylässä, mutta ei huutanut hysteerisesti. Jo 2,5v:na homma toimi, eli ei mitään vuosien taukoja tarvittu. Tosin taisin toisen vauva-ajan alun olla mielelläni kotosalla, jotta sai homman paremmin toimimaan.
Ja vaikka kyläilyt ja uudet paikat/ihmiset olivat aikoinaan niin kauhistus pojalle ja oli jonkun mielestä arka/hidas lämpiämään, niin nyt kyseinen poika on koulun aloittava reipas (pöh mikä sana) ja ulospäinsuuntautunut kaveri. Nyt on niin päin että menee mielellään uusiin paikkoihin kyliin ja uusille kavereille, kun taas kavereissa on niitä jotka ovat selkeästi hitaammin lämpiäviä. Ei tosin ole edelleenkään suuna-päänä joka paikassa, mutta normaalisti mukana ja ei arastele ja suostuu/haluaa olla vapaaehtoisena ja ensimmäisenä ja osallistumassa. Ohi siis meni se kausi ja ei ollut edes mitenkään pysyvää temperamentissa tuo varautuneisuus.
Eiköhän se teilläkin mene vielä ohi, odota ja anna lapsen kasvaa. Tsemppiä.