Olis mielenkiintoista tietää kuinka moni äiti tai isä oikeasti käyttää vähän kovempia otteita kotona lasta kohtaan niin

Poika jo pelkää minua kun suutun. Eskarin myötä siitä on vaan tullut niin luupää että keinot loppu.. umpikujassa olen.. :(

On ihan kamalaa jälkeen ajatella itseän...

Lapsi on arka muutenkin, sitten minä vielä varmasti pahennan sitä huutamalla. Huutamista pahempaa onneksi tapahtuu harvoin, mutta sekin on liikaa!

riehuminen . Puhe ei tehoa

Eikä varmasti jätä traumoja. Riippuu tavasta miten se tehdään. Jos täytyy asiaa salailla, johtuu tukkapölly äidin/isän väsymyksestä lapseen, eikä ole kasvatuksellista.

Itse en kuitenkaan ole kurittanut ruumiillisesti lastani. Hän onkin kovin kiltti ja rauhallinen luonne. Ymmärrän kurinpidon enkä rinnasta sitä lyömiseen kuten jotkut hihhulit.



Itsekin sain lapsena selkäsaunoja enkä ole saanut traumoja. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, että kasvattamisessa olisi vain tietyt yhdet oikeat tavat. Rajat ja rangaistuksetkin tuovat sitä turvaa, jota lapsi tarvitsee. Rakkautta minulta ei koskaan lapsena puuttunut selkäsaunoista huolimatta.

Mulla on 3 lasta, vanhin yli 5-vuotias.



Esikoisen aikaan tuli annettua tukkapöllyä ja vieläkin harvemmin luunappia.



Tunsin hirvittävää syyllisyyttä tuosta ja tuntui etten pysty päätöksestäni huolimatta sitä lopettamaan. Mutta...



muistaakseni esikoinen oli täyttänyt juuri 3-vuotta ja ns. uhma alkoi lapsen iän lisäännyttyä muuttamaan muotoaan elikkä kuten kaikki varmaan tietääkin, lapsi kasvaessaan ei enää huuda ja raivoa nuppi punasena kun tahtoo sitä ja tätä...alkaa väittämään vastaan yms. " raivostuttavaa" .



Siispä asiaan...niin, itselläni tilanne alkoi mennä siihen pisteeseen, että tukkapöllyt ei tehonnut pätkääkään...mitäs sitten?? alanko enempi ja rajummin tukkaa riepottamaan vai mitä ihmettä?? Kenties läpsimään?? Vai lopetanko kerralla väkivallan ja alan pelkällä keskustelulla setvimään asioita??



Tässä oli tienhaara jossa toinen polku vie toiseen ja toinen toiseen.



Minä valitsin sen väkivallattoman.

Tuohon loppui kaikki vähäinenkään fyysinen satuttaminen ja siinä se on pysynyt..ei yhtään repsahduksia ole sattunut...mikä siinä olikaan niin vaikeata?! En ymmärrä??



Tuo mennyt episodi on ihan avointa meidän perheessämme keskusteluissa. Sitä ei salailla taikka yritetä " lakaista maton alle" ...hävettää ihan mielettömästi oma käytökseni, mieskään ei ymmärrä miksi joskus hänkin tukisteli (hänkin siis lopetti kerralla)...



Arvatkaapa vaan te kaikki lukijat, miltä tuntuu nähdä ja kuunnella poikani kertomuksia miltä se hänestä silloin tuntui?!! Sydämeeni niin koskee....lapseni tietää ettei niin olisi saanut tehdä ja kysyy miksi sitten hänelle silleen tehtiin? En tiedä, vastaan minä..olen kertonut itsekin lapsena saaneeni tukistusta jopa sähköjohdosta piiskaa takamuksellenikin....en itse niistä rankaisutavoista tunne kaunaa, mutta muistan kyllä että kamalempaa oli se kun rakas ihminen satutti...etenkin jos ilman syytä sai piiskaa.



Kerronpa nyt senkin, että ihan oikeasti...en minä päivittäin tukistellut lastani yms., tässä sen huomaa vaan että onpa hyvin nekin kerrat rekisteröityneet lapseni mieleen.



Ja nyt kun hän on jo yli 5-vuotias, niin asiasta hän ei ole enää jutellut moniin kuukausiin....enpä sitten tiedä unohtaako ikinä? tai voiko ikinä anteeksi antaa!!

Omalta osaltani yritän kovasti paikkailla tapahtunutta, toivottavasti hänestä kuitenkin kasvaa terveen itsetunnon omaava reipas ja rehellinen nuori mies!!



t. kolmen äiti

Mina en ole ollut perheeni kanssa yhteyksissa vuosiin, koska en voi unohtaa niita selkasaunoja, ja jokapaivaista pelkaamista etta mita tulee seuraavaksi. Lapseen kohdistuva vakivalta pitaisi lopettaa kokonaan, se pitaisi olla laitonta. Ei ne luunapit lapsen paata kirkasta, painvastoin, jos haluatte korjata lapsen kayttaytymista, tehkaa se esimerkin avulla (siis minkalaisen esimerkin lapselle annat lyomalla toista ja huutamalla?), rakkaudella ja selittamalla asioita. Ja halatkaa ja pussutelkaa enemman. Eras aiti sanoikin etta lapsi on arka ja pelkaa aidin suuttumista... Tekee mielen surulliseksi koska muistan niin selvasti oman lapsuuteni, ja valitettavasti juuri ne ikavat muistot varjoavat mukavammat, enka usein halua lapsuuttani muistaa, enka siita puhua. Aion kasvattaa oman lapseni rakkaudella ja hellyydella, vaikka se ei helppoa olisikaan.

usein jo pelkkä varoitus riittää, tietävät että vähän sattuu kun otan siihen korvaan kiinni...

kaverini tietävät tämän, en sitä mitenkää yritä peittää...

tukkapöllyä tai luunappeja en ole koskaan harrastanut...

Aina teen pyhän päätöksen, ja sitten taas huomaan antaneeni tukkapöllyä. Ja syyllisyys on kamala, pyytelen taas uudestaan ja uudestaan lapselta anteeksi...

en sitä kiellä ollenkaan. ja joskus on ollut vitsakin tuolla uunin päällä pelokkeena...