uupunut äiti uhmakkaan kanssa
On pakko näin aamutuimaan tull purkamaan itseään tänne. On taas niin huono omatunto omasta käytöksestä.
2 ja puol vuotias tyttö on ihan mahdottomassa uhmaiässä. Raivareita saadaan monta päivässä ja ne ei ole mitään pieniä. Aamullakin tyttö hermostui, kun äiti erehtyi ottamaan yöpuvun housut jalasta pois. Siitä alkoi " itte,itte" huudot jotka eivät loppuneet ollenkaan. Tyttö ei tietenkään tehnyt mitään itse, kunhan huusi ja raivosi. Aikani kuuntelin ja kattelin kelloa, kunnes kilahti. Huusin lapselle ja paiskoin ovia. Pukemisesta ei tullut mitään, 10 minuutin kauhean taistelun jälkeen sain housut ja paidan päälle. Pukematta jäi alusvaatteet ja sukat, ulkovaatteista puhumattakaan. Näillä vaatteilla kannoin huutavan muksun autoon ja hoitoon. Oli todella lähellä etten joutunut viemään alastonta lasta autoon, en meinannut millään saada housujakaan jalkaan. Nyt on vaan niin väsynyt ja pettynyt olo.
Raivareihin ei auta mikään, ei puhuminen, ei syliin ottaminen...
Tiedän, että tällainen on normaalia uhmaikää. Ja että, ei saisi alentua lapsen tasolle ja ruveta raivoamaan lapselle. Mutta, kun tuntuu vaan ettei jaksa, eikä pinna kestä.
Viime ajat on olleet todella raskaita ja tuntuu, että arjesta on hävinnyt ilo näiden raivareiden myötä. Välillä oikein havahdun siihen, että varon tekemästä asioita, että " minä itte" neiti saa varmasti tehdä itse, näin EHKÄ vältetään raivarit.
Voi tätä äitiyden ihanuutta...
Kommentit (7)
halutaan ja halutaan ja kuitenkaan mitään ei tapahdu. Tätänykyä varsinkin aamuisin jolloin pitää ehtiä tiettyyn aikaan tarhaan, olenkin sanonut että " aiomme ehtiä klo 9:ksi tarhaan ja toimimme niin että ehdimme. Jolleivät nuo vaatteet NYT ala menemään päälle niin sitten täytyy lähteä ilman vaatteita" .
Tähän päivään mennessä en ole vielä joutunut alastonta lasta viemään tarhaan, mutta yhdestä vauvalehdestä luin että näinkin on tapahtunut jossakin perheessa kun äiti on halunnut näyttää miten ehditään ajoissa. Joko vaatteet päällä tai ilman :-) Tärkeää onkin siis että kun jotain sanoo, niin on myös valmis sen toteuttamaan ja ilmeisesti olen siinä ainakin onnistunut kun pukemiseen tuli vauhtia. Tietävät myös että jos jompikumpi temppuilee aamulla niin että äiti hermostuu niin kukaan ei lähde pyörällä tarhaan vaan minä pakkaan lapset niine hyvineen autoon ja loput tavarat mukaan ja sitten mentiin.
Turhan usein sitä kuitenkin itsekin huomaa menevänsä siihen huutomoodiin, vaikka nykyään kyllä huomaan selviäväni entistä helpommin näillä käskytyksillä. Ehkä edellinen annos Tahkokalliota on vielä vaikutuksessa :-) Mulla nimittäin niin että kun ote alkaa lipsua ja mennä huudon puolelle niin annos muutamana iltana Keijo Tahkokallion tekstiä niin jo taas pärjätään. Myös Saara Kinnusen " anna mun olla lapsi" -kirja on aivan omaa luokkaansa ja taas äiti jaksaa :-))
Ei muuta kuin tsemppiä ja voimahalit sinnepäin! Tärkeää on tietää että samassa veneessä tässä ollaan.
Olen myös yrittänyt selvittää asioita etukäteen: " äiti auttaa pukemisessa, että ehditään hoitoon." Etukäteen kerron, että aamupalan jälkeen mennään pissalle yms. mutta kun kilahdus tapahtuu, ei siinä sitten auta mikään. Joskus raivari saa alkunsa, kun äiti sammuttaa vessasta valot...Miten siinä sitten toimit, kun toinen ei ota mitään vastaan, ainoastaan raivoaa. Oon sanonutkin tutuille, että nyt ois super nannyn ohjeet paikallaan. :)
Vanhempi lapsistani oli nuorena samanlainen ja on väliin vieläkin. Parhaiten on auttanut tiukka syli ja vanhemman hiljaisuus sekä periksi antamattomuus. Eli meillä pääsee sylistä pois vasta, kun on ollut 2-5 minuuttia ihan rauhassa ja hiljaa. Kun huomaan lapsen rauhoittuvan, alan hiljaa jutella tai laulaa kaikkea satunnaista, en ota puheeksi raivaria ollenkaan. Siitä puhutaan vasta, kun kiukku on kokonaan ohi.
Aamuisin tämä on toki hankalaa, kun aika on kortilla. Pari kertaa vein lapsen tuon ikäisenä ilman vaatteita ulos katsomaan säätilaa, jotta sain vaatteet päälle. Meillä ainakin tajusi syystuulen tai pakkasen avulla, että on parasta pukea päälle. Olen toki vienyt lapsen muutaman kerran yövaatteilla hoitoonkin ja laittanut erilliseen kassiin päivävaatteet, kun en ole jaksanut/ehtinyt taistella aamusta vaatteista. Hoidossa on asiaan suhtauduttu hienosti ja yleensä iltapäivästä on lapsen päällä jo ollut päivävaatteet =) Kerran taidettiin kävelläkin vesisateessa ilman kenkiä, kun ei suostunut pitämään saappaita jalassaan. Metrin kävelyn jälkeen tyttö kyllä pyysi kiltisti saappaat jalkaansa, koska varpaat kastuivat ja varpaita palelsi. Vaihdoin sitten tyynesti tiensivussa tytölle kuivat sukat jalkaan ennen saappaiden laittoa. (Itselläni oli aina iso määrä ylimääräisiä vaatteita mukana, kun liikuin lasten kanssa kaupungissa. Ihan siitä syystä, kun koskaan ei tiennyt mitä tuleman pitää uhmaikäisen kanssa.)
Tärkeintä on mielestäni se ettei annan lapsen ottaa valtaa raivostaan huolimatta ja mikä tärkeitän et saa antaa periksi lapselle raivon aikana. Ihan siitä syystä, että lapsi ei välttämättä edes tiedä mitä vaatii tai tajua ollenkaan mistä asiasta huutaa. Jos periksi antaa niin tilanne vain pahenee. Oli kyse sitten vaatteista, leluista tai ruokailusta niin säännöistä on pidettävä kiinni esim. ruokaa on otettava 2 lusikallista ja sitten voi poistua pöydästä.
Meilläkin käytiin kauheat taistelut lapsen ollessa 3-3,5 v. Samaan syssyyn tuli muutto ja päivähoidon vaihtuminen, sairastuminen infektioastmaan jne. Ne varmastikin vaikuttivat tilanteeseen vielä pahentavasti.
Meillä ei tepsinyt oikeastaan mikään muu kuin tiukka syli. Kun raivari tuli, niin se tuli. Riippumatta olinko itse rauhallinen vai huusinko kuin hyeena.
Päiväkotiin lähdöt olivat painajaista. Kunnes eräänä aamuna lapsi sai taas kilarin, kunnolline. Nappasin puhelimen kouraan, ilmoitin töihin, että lapsi on sairaana, koppasin lapsen rauhallisesti syliin, tiukasti ja ilmoitin, että hän on sylissä niin kauan kunnes rauhoittuu. Tunti meni. Sen jälkeen minulla oli ensimmäisen kerran pitkään aikaan olo, että saan lapseeni taas kontaktin. Makoilimme rauhassa sängyllä, silittelin ja lapsi nukahti rauhallisesti kainaloon.
Päivällä ulos lähtemisestä tuli seuraava raivari, otin taas syliin. Puolen tunnin kuluttua rauhoittui kunnolla. Illalla vielä yksi kilari, syliin ja 15 min. kuluttua oli rauhoittunut. Sen päivän jälkeena alkoivat asiat sujua paremmin. Nappasin yleensä syliin, kun raivo alkoi ja rauhoittui aika nopeasti.
Koin, että sylissäpidolla hallitsen tilanteen itse rauhallisena. Tärkeää lienee, että sen kiinnipidon pystyy tekemään itse rauhallisena pysyen. Juttelin kiinnipidon aika mitä teen ja miksi, ja että lapseni on tärkeä ja hyvä, vaikka kiukkuaakin.
Voimia!
vaikka konstina hyvältä kuulostaakin.
Hemoja ja kärsivällisyyttä, mutta joskus myös huumoria! Tuollainen 2-vuotias unohtaa koko kiukkunsa, kun rupeat itse hassuttelemaan koko tilanteelle. Laita vaikka itse lapsen pipo omaan päähän:)
2-vuotias ei muuten opi mitään siitä, että hänet rahtaa kiukkukohtauksessa alastomana pakkasella hoitoon: se toimii vasta vanhemmalla. Kylmällä pitää pukea, siitä ei pääse mihinkään. Vanhempien tehtävä on tämä -ikävä kyllä-tehdä selväksi.
Ja vielä: äiitikin on ihminen. Ei se metrin pätkä siitä hajoa, että hänelle huutaa. Meillä ainakin huudetaan puolin ja toisin, mutta pyydetään sitten myös anteeksi.
Voimia kaikille uhmisten vanhemmille:)
jos mikään muu ei auta :-) ja se auttaa sekä äitiä että lasta ja taas sujuu hommat. Tosin kannattaa nopeasti keksiä sitten jotain muuta kiinnostavaa sillä ei ne kalsarit loputtomiin jaksa lasta naurttaa!
Sylissäpito ei meidän 2,5v auta ollenkaan, tosin en ole jaksanut tuota korstoa varmaan niin pitkään pitää sylissä että olisi rauhoittunut. jos on aikaa annan vaan raivota... ja kyselen välillä aina että tuletko katsomaan mitä mielenkiintoista täällä on. Onneksi ei kiire ole yleensä kun kotona ollaan.
Vähitellen tässä alkaa pinna pitenemään, ehkä tuon kolmannen (nyt 7kk) kanssa päästään sitten vielä vähemmillä äiti-raivareilla :-)
en osaa mitään neuvoja antaa kun itsekin taistelen 5v. ja 2v lasten kanssa... mutta niin kuin itsekin ajattelit - ei saisi " vajota" lapsen kanssa samalle tasolle... helpommin sanottu kuin tehty.
Joskus itse ajattelen, että minä olen lastani varten ja kun hän saa raivarin, minun tehtävänä on pysyä järkkymättömänä, päämäärätietoisena ja rauhallisena. Tehdä se mitä olin aikonut (kuten pukea) - siinä lapsi ehkä huomaa, että äiti on turvallinen vaikka minulla on turvaton/raivokas olo. Äiti on se järkkymätön kallio johon minä pieni ihminen voin turvata. Ei ole hätää, vaikka minusta tuntuu kurjalta - ei ole hätää kun äitikin pysyy rauhallisena. Jos äiti alkaa myös raivota, ehkä tilanteessa onkin jotain kauheaa - onhan äitikin raivona. Se tilanne pelottaa ehkä vielä enemmän.
Mutta tosiaan eihän sitä joka päivä voi olla se kallio. Ihmisiä me äiditkin olemme. Huonon päivän jälkeen äiti voi yrittää olla taas se peruskallio. Voimia ja jaksamista ;D Täydellisyyteen (tai sinnepäin) on pyrittävä, mutta sinne on matkaa meillä kaikilla. Elämä on oppimista - ja pääasia että on halua kehittyä. Oman vajavaisuutensa myöntäminen on jo " suuruutta" eli oikeilla jäljillä ollaan kun pohditaan omia heikkouksia. Mutta tosiaan - helppoa ei ole kasvattaminen ja vaikeammaksi se käy lapsen kasvaessa. Mutta myös niin paljon antoisammaksi.