Arki kahden lapsen kanssa

Hei!

Meillä pojilla ikäeroa 2,5 vuotta ja kolmas lapsi syntyy tammikuussa, ikäeroksi tulee vajaa 2v.

Sairaala-aika sujui hyvin. Esikoinen oli kummitädillä ekan päivän, isän kanssa yhden päivän, kunnes kotiuduin (su-päivä) ja eläkkeellä oleva äitini tuli pariksi päiväksi " huushollaamaan" . Oli ihanaa, kun hän hoiti esikoiselle aamupuurot , kävi ulkona tämän kanssa ym. Isä jäi isyyslomalle äitini lähdettyä kotiin.

Esikoinen otti pikkuveljen hyvin vastaan. Ei ollut onneksi mustasukkainen. Koko imetysajan (n. 7 kk) luin hänelle lähes joka kerta imettäessäni, joten siinä tarjoutui samalla " meidän hetkemme" . Ulkoilimme yhdessä vauvan nukkuessa jne. Isoveli oli myös auttamassa vaipanvaihdossa: tehtävänä " vaipanpäiden avaaminen" eli avata vaippa valmiiksi. Pieni, mutta hänelle tärkeä tehtävä.

Ajan riittäminen ei ole mielestäni ollut ongelma, en koe että minun pitäisi varta vasten esim. istua vieressä lapsen leikkiessä. Me teemme sen sijaanpieniä kotiaskareita yhdessä, luemme yhdessä, juttelemme, pelaamme. Pienemmän kanssa on aamuhetket, kun esikoinen nukkuu yleensä hieman pidempään, samoin iltaisin, koska kuopus menee myöhemmin nukkumaan kuin isoveljensä. Ja pikkuveljen päiväunien aikaan katselemme jotakin lastenohjelmaa tai luemme tms. Toisinaan menen jommankumman kanssa kauppaan ja toinen jää isän kanssa kotiin. Tällöin on kummallakin mahdollisuus toisaalta omaan leikkirauhaansa, toisaalta hetkeen vain isän/äidin kanssa. Pieniä asioita, jotka tuntuvat riittävän heille.

Se, mitä ennen toisen lapsen syntymää pelkäsin oli, että mahtaako rakkaus riittää kahdelle? Heh! Sehän on vähintään tuplaantunut! Äitini (meitä on myös kolme lasta, minä kuopus) sanoi lämpimästi tästä asiasta puhuessani hänelle, että tuntuuko minusta, ettei rakkaus olisi riittänyt lapsuudessani. En voinut muuta kuin hymähtää huojentuneena.



Rankinta on ollut väsymys huonosti nukuttujen öiden takia. Ja se, että sitten väsyneenä kiukuttelee lapsille turhasta. Ja se, että yhdestä jos toisesta seikasta tuntee - turhaakin - huonoa omaatuntoa! Ihanuuksia ja onnen aiheita on onneksi enemmän! Ihanaa on ollut huomata, kuinka erilaisia saman perheen lapset voivat olla! Ihanaa on, kun pienempi on oppinut rutistamaan kaulasta, isompi kirjoittamaan nimensä, pienempi auttamaan pöydäntyhjentämisessä, isompi leipomaan pipareita ym. Eikä lapsen nauruun ja hymyyn väsy koskaan! Esikoinen nauraa käkättää ja pienempi hymyilee virnuillen, siitä ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle, vaikka kuinka väsyttäisi.



Väsymykseen on auttanut toisinaan se, että otan " puolipekkasia" : lähden kaupungille yksikseni ja isä hoitaa muutaman tunnin poikia. Otan myös nyt odotusaikana 5-15 min. tirsoja, kun kuopus on päiväunilla ja isompi katsoo esim. videota tai tekee palapeliä vieressä. Torkahdan hetkeksi ja sitten taas jaksan paremmin. Kun kuopus oli vauva, esikoinen nukkui vilä päiväunia. Silloin painelin pehkuihin minäkin! " Oma aikani" oli tirsoja tai ainakin lepäilyä. Kyllä saivat pyykit ja tiskit odottaa! Ne sai hoidettua myöhemminkin eikä huusholli kuitenkaan ollut kuin pommin jäljiltä, ainakaan jatkuvasti ;-)



Päivissä on selkeä " rakenne" , ei minuuttiaikataulu, mutta selkeä rytmi. Se on toiminut meillä. Rytmiin on helppo palata jos on jotakin poikkeavaa menoa. Kauppareissut ovat tosin " ohjelmoituja" ja lähes minuuttipeliä, koska ajomatkaa tulee sen verran, että esikoinen tuppaa nukahtamaan, ellei ajoitus ole oikea ;-)) Se riepoo välillä.

Olen oppinut hieman löysäämään esim. " turhista" siivoamisista, liian työläistä ruuista jne. Ruokaa pyrin tekemään vähintäää parin-kolmen viikon välein isoja satseja ja pakastamaan kerta-annoksina (sekä meille päivällä kotona oleville että koko perheen aterioita varten). Ja pakkasessa on toisinaan myös silkkaa valmisruokaa tai nappaan sitä kauppareissulta, kun olen jälleen kerran unohtanut ottaa aamusta sulamaan. Kuopuskin syö silloin tällöin vielä purkkiruokaa samasta syystä.

Mies osallistuu lastenhoitoon kiitettävästi. Tekee asioita omalla tavallaan, mutta hoitaa homman. En viitsi niihin juuri puuttua ettei häneltä mene pienikin mielenkiinto siihen hommaan. Suostuu jopa laittamaan kestovaipan lapselle, vaikka oli alkuun hieman nihkeää ;-)) Hän myös auttaa toisinaan siivoamisissa ja tekee - tosin harvakseltaan - ruokaa.

Välillä minusta kyllä tuntuu että minulla onkin kaksi pientä ja yksi iso lapsi, mutta tämä lienee yleismaailmallinen tunne kaikilla äideillä! ;-))

Yhden päivän oli eskoinen mummun kanssa kun olin sairaalassa, muuten oli isin kanssa.

Eka puoli vuotta oli hankalampaa kun aamupäivällä oltiin puistossa niin vauva nukkui siellä kun tultiin sisälle niin syötiin ja esikoinen nukkumaan ja vauva hereillä ja ku toinen heräs vauva nukkumaan. Noin puolen vuoden iässä tuli sama päikkäriaika niin silloin sain itsekin nukkua.

Päivät menee kun suunnittelen enkä yritä liikaa tehdä tai hoitaa asoita jos olen lasten kanssa.

itse käyn vesijumpassa ja partiossa joka piristää arkea.

Elokuussa esikoinen meni hoitoon 11 päivää kk ( 2v 6kk nyt) kuopus 1v3kk on kotona veilä kun hoitopaikkaa ei samalta pph:ta saanut. itse palasin lokakuun alussa töihin. isi hoitaa kun olen töissä, teemme vuorotyötä.



Nykyään pojat viihtyvät yhdessä leikkien eikä tarvitse vieressä vahtia et jompi kumpi kävis toisen kimppuun.

Kyllä siitä selviää, ja rakkaushan kyllä tuplaantuu, molemmille!!! Sitä ei kannata pelätä että rakkautta ei riittäisi!!! Kai se on sisäänrakennettua, vaikka itsekin asiaa epäilin. Ainoa jolloin tuli tippa silmään oli, kun esikoinen tuli minua ja vauvaa sairaalaan katsomaan. paikka tuntui jännittävän, ja itkua tuhersi pikkuinen, mutta kun itse olin reipas, meni se ohi. Esikoinen vietti aikaa mummolassa, jossa oli muutenkin paljon, isä oli synnytyksen jälkeen myös mummolassa, mikä tietysti helpotti.



Ekat 9 kk meni hienosti, jos univelkaa ei lasl´keta. ,utta kun kuopus lähti kävelemään hänestä tuli ilm uhka isosikolle, ja siitä alkoi vasta mustasukkaisuus. Sen kanssa voi elää, mutta taitoa ja tasapainottelua tarvitaan.

Kaksi ei mene samassa kuin yksi. se on totta. Meillä asiaa helpotti kuitnekin suurikin ikäero, sillä eka osasi jo pukea ja syödä, eikä ollut vaipoissa. Ikäeroksi siis aika hyvä.



Mutta ei kuin toimeen vaan!!! Hyvää joulua!

Oli kiva lukea niitä!

Meille on siis jo tulossa toinen vauva ja oon alkanut mietiskelemään kaikenlaista. Mutta enköhän mäkin selviä!

Meidän lapsilla ikäeroa 1v8kk. Kuopus nyt 9,5 kk ja esikoinen kohta 2,5 v.



Minulla, kuten muillakaan kirjoittaneilla, ei ole ollut ongelmia rakkauden riittävyyden suhteen. Ja minustakin on ollut ihana seurata, kuinka erilaisia lapset voivat olla. Lapset osoittavat monin pienin tavoin kiintymyksensä toisiaan kohtaan, mikä on liikuttavaa.



Mutta rankkaahan tämä on, toisinaan enemmän, joskus vähemmän (juuri tänään on huono päivä, mikä kannattaa huomioida kirjoitustani lukiessa). Synnytyksen jälkeen minulla meni jonkin aikaa hormonipöllystä selvitessä, itkeskelin kotiin paluun jälkeenkin vielä useamman päivän milloin mistäkin syystä. Esikoisella alkoivat pian kuopuksen syntymän jälkeen uhman merkit, ja parhaillaan uhma on todella voimakasta. Juuri äsken sisääntullessa esim. poika huusi hississä kuin palosireeni, kun ei saanut seisomalautaa vaunuista irti. Sen jälkeen hän alkoi huutaa, ettei äiti saa tulla hissiin ja läpsi minua. Sitten hän ei halunnut tulla hississä sisälle kotiin, ei halunnut ottaa vaatteita pois, ei halunnut mennä potalle, ei halunnut mennä nukkumaan, ei halunnut yhtä tiettyä unilelua, mutta heitettyään sen pois tietysti halusi juuri sen ja huusi sananmukaisesti räkä poskella jne. jne. Sisaruskateudesta meillä kärsitään myös kovasti. Se alkoi lievänä ja pienellä viiveellä, kun poika tajusi, että pikkusisko on tullut jäädäkseen. Parin kuukauden päästä luulin tilanteen helpottaneen, mutta sitten pikkusisko lähti liikkeelle ja nyt meillä tapellaan entistä enemmän. Pikkusisko ei saa tulla sekoittamaan leikkejä, ei saa tulla häiritsemään esikoisen syömistä, ei saa tulla vessaan, kun esikoinen on siellä potalla jne. Heti, kun silmä välttää, pikkusiskoa käydään läpsimässä, astumassa sormille ja kaikkea mahdollista. Kun pikkusiskoa syötetään, esikoinen halusi myös itseään syötettävän (tästä olemme tosin päässeet nyt - tappelun jälkeen - aika hyvin eroon) jne. Hermoja koetellaan useamman kerran päivässä. Juuri tänään ajattelin, että pitäisi varmaan tyynenä kuunnella korvalappustereoita lastenhoidon lomassa, ettei pinna kiristyisi niin kovasti. Kriittisimmät hetket ovat aamuisin ulos lähtiessä ja varsinkin illalla yöunille mennessä, mutta myös ruokailuhetket menevät helposti itkuksi ja hampaiden kiristykseksi, jos joku sattuu olemaan väsynyt tms.



Kaiken sekoittaa vielä entisestään sairasteleminen. Meille sairastelut osuvat useimmiten miehen ollessa työmatkalla. Ja menisihän sekin vielä, jos ei tauti iskisi myös itseen. Lapsia on sitten hoidettava omasta kunnosta huolimatta päivin öin, vaikka kuinka tekisi mieli mennä sänkyyn ja vetää peitto korville. Viime viikonloppuna esim. jouduin oksentelun takia vaihtamaan lasten petivaatteet yöllä useampaan kertaan, käydä välillä itse yökkäämässä ja sitten taas katsomassa, kummalla lapsella sillä kertaa oli hätä. Kävi muutamaan kertaan mielessä, että kun aina toitotetaan sitä, että jos kerran lapset hankkii, ne pitää itse pystyä myös hoitamaan, kuinkahan moni tällaisiakin tilanteita osaa etukäteen visioida mielessään (ehkä parempi niin). Ei voi edes sanoa, että nämä ovat vain poikkeustilanteita, sillä ainakin meillä on kyllä sairasteltu ihan kiitettävästi.



Mutta siis kaiken kestää, kun pakko on, ja toki niitä hyviäkin päiviä silloin tällöin kohdalle osuu :)

Meillä lapsilla on ikäeroa 1v 9kk.Esikoinen oli sairaalassa oloni ajan mummolassa,joten sain ihan rauhassa opetella tuntemaan kuopusta.Meillä alku sujui hyvin.Esikoinen oli innoissaan auttamassa ja hellimässä pikku siskoaan.Niin esikoinen on siis poika.Ja kun kuopus alkoi liikkua ja leikkiä leikkivät kivasti yhdessä ja välillä tietysti riitääkin tuli.

Näin jälkeenpäin muisteltuna kaikki ainakin tuntui sujuvan tosi helposti ja ihanasti.Nythän lapsukaiset ovat jo 3 ja 5v.Ja toistensa parhaita kavereita,vaikka kyllä muitakin kavereita riittää.Kotona leikkivät yhdessä ja tietenkin riitelevät.Mutta tosi ihania ovat.

Hyvin kahden lapsen kanssa pärjää.=)