Muita joilla kakkosen yritys hoidoilla menee " ihan rutiinilla" ?
Meidän ensimmäinen lapsemme sai alkunsa inseminaatiolla 1,5 v yrittämisen jälkeen ja itseeni jo iskeneen lapsettomuuskriisin vuoristoradalla.
Nyt olemme aloittaneet hoidot kun puolen vuoden yrityksen jälkeen en edelleenkään ole tullut eläessäni kertaakaan luomusti raskaaksi (meillä selittämätön lapsettomuus) ja ikää kuitenkin pian 35. Tyttö on pian 2 v.
Musta on jännää huomata, miten eri lailla sitä tällä kertaa suhtautuu koko rumbaan - testailuun, klinikalle menoon, itse toimenpiteeseen, piinailuun. Ihan niinkuin tää olis maailman luonnollisin asia. " Mistä vauvat saa alkunsa - no sieltä lääkärisedän pöydältä tietenkin." Tuntuu, ettei mulla ole edes mitään kriisiä, sekin tuntuu jo " luonnottomalta" , ihan kuin lapsi voisi saada alkunsa vasta hirmuisen itkun ja hammastekiristysten jälkeen, kun ekankin kanssa oli niin. Tokihan tässä voi tapahtua vielä vaikka mitä, jos hoidot ei tuota tulosta, tulee keskenmenoja tai tapahtuu jotain muuta kamalaa, mutta tää musta vähän absurdin tilanteen seesteisyys on vaan jotenkin, noh, hassua.
Onko muita, joilla olisi samanlaisia kokemuksia tai fiiliksiä? Onko meille muuten jotain nimitystä - me ei varmaan olla sedundaarisesti lapsettomia kun ekakin yritys tuli vasta hoidoilla, muttei ihan lapettomiakaan, kun lapsi kuitenkin on. Vai miten te ajattelette?
Kommentit (2)
Siis joo, helpompaa tämä on selvästi kun viimeksi. Me oltiin 11 vuotta yritetty erinäisin keinoin lasta, kun lopulta IVF-hoidoilla saatiin ihana tyttö. Silti lapsettoman identiteetti on tiukassa ja pysyy!
Viime hoidoista jäi yksi alkio pakkaseen, joka nyt on sitten jo siirrettykin. Eli yhdeksäs piinapäivä menossa. Saapa nähdä mitä tapahtuu! Aika rauhallisena täällä odottelen, kun tuntuu, että oli tulos mikä tahansa, niin maailma ei siihen kaadu. Ollaan niin mielettömän kiitollisia jo tästä yhdestäkin. Tosin se sisaruksen puute jää tietysti vähän harmittamaan!
Viimeksi kun sen elämäni toistaiseksi ainoan plussan sain, tunsin sen jo pian siirron jälkeen, vaikka en uskaltanutkaan uskoa tuntemuksiini. Nyt on vähän samantuntuisia fiiliksiä, ei tosin yhtä selkeitä kun viimeksi. Katsotaan nyt...
Joka tapauksessa tämä on meidän viimeinen yrityksemme. Enää ei hoitoihin lähdetä. Mutta kiitetään ja kumarretaan -ja syvään. Ilman hoitoja meillä ei olisi ihanaa peikkoprinsessaamme!
Meillä on toinen kierros menossa, ja yksi icsi nyt takana. Hoidossa käynti oli aika helppoa kauraa, tosiaan oikein ihmettelin, että mites tää nyt näin helppoa on. Mutta piina oli lopussa hirveetä, etenkin kun tiesin, että ei ollut onnistunut. Ja hoidon jälkeinen aika on ollut aika hankalaa, ne vanhat möröt palasivat kummittelemaan, etenkin typerä kateus siitä, että toiset saavat lapsensa nopeasti pienellä yrittämisellä.
Ensi kuussa ollaan (olen? kun eihän tuo mies siinä hoidossa mitään tee...) menossa elämäni ensimmäiseen PAS:iin ja luulen, että tälläkin kertaa lääkärissä käynti sujuu kohtuullisen kivuttomasti, saa sitten nähdä miten piinailun kestää.
Mä pidän itseäni edelleen lapsettomana, vaikka tälläkin palstalla asiasta ollaan montaa mieltä. En siis sekundäärisesti lapsettomana, koska ensimmäinen ei tullut helposti, mä siis ymmärrän sekundäärisen " yhtäkkisenä" lapsettomuutena normaalin raskautumisen jälkeen. Mut jokainen määrittelee tietysti tavallaan. :)
Onnea hoitoon! JA toivottavasti ahdistus ei koskaan iskekään!