poika villiintyy kavereiden kanssa

Lapset ovat lapsia, riehuvat ja riekkuvat eikä siinä ole mitään epänormaalia. Päinvastoin, kuuluu ihan luontaiseen kehitykseen. Kieltämiseen pitää tottua, sitä pitää tehdä vielä vuosikymmen, ehkä kaksikin. Lapsesi osaa tarpeen tullen keskittyä, joten ei mitään hätää. Juoksut, takaa-ajot, rajut leikit, miekkailut tms. kuuluvat ihan normaaliin lapsen elämään. Antakaa vain pojan riehua välillä kotonakin, niin ei tarvitse purkaa kaikkea energiaa kodin ulkopuolella. Malttia näiden kanssa tarvitaan ja tietenkin kärsivällisyyttä tosi paljon. Mutta lapset ovat lapsia ja heille pitää se sallia.

että on normaalia. Eniten minua huolestuttaa se että poikamme ei kotonakaan leiki leluillansa mitään mielikuvitusjuttuja kuten itse ainakin tuli leikittyä. Askartelua jonkin verran ja kaikenlaista ihmeen virittelyä, teippailua, olohuoneessa siirtää kaikki tuolit ja tekee esteitä pikkusiskolle ettei pääse huoneeseen yms. Päiväkodissakin mainittu että hän ei oikein osaa leikkiä mukana mielikuvitusleikeissä vaan leikkii usein vierellä omia juttujaan. Sitten kylläkin kun on juoksemista tai muuta vastaavaa, niin on mukana. Suuttuu helposti jos takaa-ajoleikeissä hänet otetaan kiinni. Aina pitäisi olla ensimmäisenä ulos ovista yms. Päivittäin on aina joku juttu mitä ei saa kertoa vaan hän haluaa yllättää, isän tai jonklun päiväkodissa. Onko tämä tavallista käytöstä?



Tuntuu niinraskaalta aina vääntää joka aisasta.

Yhden asian huomioin, sen että poika haluaa aina ensimmäisenä ulos ovista. Se kertoo keskittymiskyvyn ongelmista ja myös villiintyminen ryhmässä voi olla sitä.

Oma poikani vajaa 5v. ja näkisit mitkä spurtit se ottaa, kun bussi pysähtyy pysäkille. On aina ekana. Lapsella todettu adhd ja asperger piirteitä.

Poikani on myös kovatahtoinen ja vaikea ottaa käskyjä vastaan silloin, kun on impulssiivisuus piikki päällä.

Lapset ovat jokainen omanlaisiansa enkä näe poikanne käytöksessä mitään epänormaalia. Minun yksi kummipoikani eli 4 - 5 ikävuotensa voittamattomana lentäjänä. Hän oli täysin vakuuttunut mielessään, että pystyy lentämään.

Kun muut pojat pärräsivät autoillaan hiekkalaatikolla, tämä lapsi rakensi aamupäivät itsellensä siipiä. Leikkasi, liimasi, muotoili ja suunnitteli. Kun tuotos oli valmis, alkoi kokeilu. Hän kiipesi kotipihansa korkeimmalle kohdalle, levitti askartelusiivet selkään ja lähti juoksemaan. Juoksi ja juoksi ihan hullun lailla, mutta siivet eivät kantaneet. Lopputuloksena oli pettynyt itku ja kiukuttelu koko lopun illan.

Näin hän jatkoi päivästä toiseen yli vuoden ajan. Äitinsä oli ihan hermoraunio niin askartelusilppuun, juoksemiseen kuin kiukutteluunkin. Lopulta poika luovutti pettyneenä, kun hän ei osannutkaan lentää. Perheeseen astui rauha ja mielenkiinto suuntautui uuteen asiaan: ihmisen anatomiaan.

Tätä vaihetta poika käy vieläkin läpi. Ihmisen kaikki luut ja lihakset täytyy oppia nimeltä, samoin sisäelimet ja joka juttu ihmisestä. 6-vuotiaana alkanut kiinnostus on johtanut siihen, että tämän meidän suvun epäonnistunut lentäjä lukee nykyisin lääkäriksi. Fiksu nuori mies.

Entinen naapurin poika herätti vanhemmissaan ja ympäristössään suurta epävarmuutta ja hämmennystä, kun hän 5-vuotiaana kävi jotakin sisäistä sotaansa kaikkea vastaan. Jokainen päivä alkoi sillä, että hän tappoi kaikki kotieläimet, sisarukset ja vanhempansa osoittamalla heitä milloin milläkin harjanvarrella, paperitollolla tms. Kun kaikki muut olivat "kuolleet", poika saattoi elää päivänsä rauhassa. Ja tämä toistui päivästä päivään eikä mikään puhe auttanut.

Epäiltiin jo moneen kertaan, että lapsi ei ole normaali, mutta toisin kävi. Viime kesänä hän pääsi ripille ja lukee nyt innokkaasti yläasteen viimeisellä luokalla tavoitteenaan päästä lukioon. Enää ei ole merkkiäkään lapsuuden kummallisista leikeistä.

Mielestäni ei siis mitään hätää. Varoittaisin ennemminkin siitä, että ette omalla huolellanne ja käytöksellänne aiheuta pojalle ongelmia. Mikäli jotakin vikaa alkaa oikein tosissaan etsimään, niin kohta siihen viallisuuteen alkaa uskomaan itse lapsikin. Siitä voi sitten muodostua lopulta todellinen ongelma, jos lapsi alkaa uskomaan olevansa epänormaali.

Joskisn jo ennen kuin olin ne lukenut, ensi reaktioni oli, että herranjestas ihan normaalin kuuloinen pojanvesseli ap:llä!! Ihan totta, tismalleen samaa mieltä olen minäkin, että niin kauan kuin *osaa* keskittyä ja halutessaan siihen pystyy, ei todellakaan ole mistään "erityisestä" kyse! Eiköhän se ole vähän niinkin, että kaikki pikkupojat mielellään olisivat ekoina ihan joka paikassa, myös siellä bussissa -vähättelemättä toki toisen vastaajan pojan saamaa diagnoosia. Autottomana olen aina liikkuntu ainoastaan julkisilla omien 3 poikani kanssa ja niin se vain on, että meidän vanhempien tehtävä komentaa ja toppuutella - kaiken muun ohella. Hupusta pidän kiinni kuopuksestanikin (6v), jos meinaa etuilla. Jos ollaan oltu jonon alkupäässä, niin sitten saa tietty mennäkin ensin! ;-) Mutta eikös se vanhalla kunnon maalaisjärjellä varustettu ihana Jari Sinkkonenkin puolusta juuri pienten poikien oikeutta olla pieniä poikia? Itselläni tosiaan on kolme poikaa, joista vanhin on jo murkku ja nuorin eskarissa, enkä tyttönä itse oikein tunnu edelleenkään ymmärtävän aina poikien sielunelämää... Juuri se kilpailuhenki ja loputon energian purkamisen tarve on paitsi varsin uuvuttavaa, naisihmiselle toisinaan jopa käsittämätöntäkin. Mutta sitä ne pienetkin testosteronipakkaukset vain tarvitsevat, ei muu auta. Ja toiset ehkä enemmän kuin toiset -- ihan ilman mitään diagnooseja!! Hassua kylläkin, meillä kuvio menee itse asiassa juuri päinvastoin kuin ap:llä... Kotona on sellainen melske päällä lähes koko ajan, että ihan oikeasti olen välillä hätää kärsimässä ja etsimässä itselleni päivystävää retriittipaikkaa, mutta päiväkodista ja koulusta ym. on vähintään 90%sesti aina tullut palautetta, että kun meidän pojat ovat niin rauhallisia... Eli kotona sitten purkavat kai patoumia?? Toisinaan toivoisin, että meillä olisi välillä toisinkin päin -- eli se kultainen keskitie olisi taas se mukavin vaihtoehto. ;-)



Nyytisen tavoin ajattelen minäkin, että olisiko mahdollista välillä pojan saada purkaa sitä energiaa kotonakin?? Tietty sekin on ihan hyvä, että *osaa* rahoittua, vaikka sitten edes kotona, ja ymmärrän senkin, että jos vaikkapa kotona ei ole riekkukaveria, niin mitäpä sitä yksin sitten riehumaan?! Itse olen vähän harrastusvastainen, mutta jos on noin paljon energiaa purettavana, olisko kuitenkin joku liikuntaharrastus vaikka paikallaan?? Tai sitten ihan perheen kesken paljon ulkoilua, riekuntaa ja vaikkapa uintia tms.?



Ja mitä kieltämiseen tulee, niin totta tosiaan, se on hirveän uuvuttavaa, mutta se on meidän vanhempien "leiviskä" ja tosiaan siihen on sitouduttava vähintään n. 15-20 vuoden ajaksi... (Plääh....) Mutta ehkä se kiitos kuitenkin siellä lopussa seisoo - kuten Nyytisenkin esimerkeissä! ;o)



Ihan normaalin kuuloinen poikalapsi teillä - jaksamista vanhemmuuteen ja arkeen! :-)