Psyykkinen jaksaminen ja hyvinvointi

Sitä samaa myös itse mietin että miten jaksaa jatkaa hoitoja kun psyykkinen jaksaminen on tosi heikoilla kantimilla. Meidän hoidot päättyvät todennäköisesti tämän vuoden lopulla. Monta vuotta ollaan hoitoja käyty läpi, lukuisia inseminaatioita ja vielä enemmän IVF:iä ja sitäkin enemmän passeja..aina vain negaa. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä on suuri suru ja pelko ja se kuinka meidän parisuhteelle käy. Mieheni on valmis luovutettuihin siittiöihin ja ehkä jopa adoptioon, mutta minä en ole valmis siihen..en haluaisi luopua siitä unelmasta että emme koskaan saisi biologista lasta jolla on meidän kummankin piirteitä..mieheni ihana luonne ja suloiset silmät.. itkettää pelkkä ajatuskin.. Unelmani on pirstoutumassa kovaa vauhtia ja pelkään jo sitä hetkeä kun joudumme lopettamaan hoidot omilla sukusoluillamme. kuinka siitä selviää..Tällä hetkellä on vaan sellainen olo että haluaisi itkeä jonkun kainalossa, mutta ei ole ketään kenelle purkaa tätä suurta surua, miehelle en halua koska hän yrittää olla koko ajan niin vahva tämän asian kanssa ja pelkään että jos hänkin murtuu niin se on sitten menoa.

Ystäviä minulla on ja he tietävät näistä meidän hoidoista, mutta koska olen heille jo purkautunut vuosien ajan, tuntuu jotenkin tyhjältä alkaa heille taas vuodattamaan, koska olen tehnyt jo sitä vuosia ja hekin ovat jo varmaan turtuneet näihin vuodatuksiini..

Voimia kaikille, ei se auta kuin yrittää jaksaa jotta pääsisi täältä mustasta aukosta pois..

Ihmismieli on yllättävän vahva. Eihän sitä muuten lähtisi uusiin hoitoihin tietäen, ett onnistumisen mahdollisuus on olematon!

Itselläni on takana vuosien hoidot, kymmenen siirtoa eikä yhtään plussaa. Välillä käydään pohjalla, mut tässä sitä vaan porskutetaan ja yritetään elää asian kanssa. Muiden raskausuutiset ja kasvavat vauvamahat satuttavat aina, koska ne muistuttaa omasta tilanteesta. Parhaiten ne hyväksyy, ku yrittää unohtaa ja elää omaa elämäänsä -Tiedän, " kuulosta" kylmältä! En vaan pysty ajattelemaan asiaa positiivisemmin. Katkesuus onkin asia jonka mielelläni jättäisin pois lapsettomuuden tuomista tunteista..

Tällä hetkellä olemme hoitotauolla, enkä tiedä koska taas yritetään. Kait tässä tietämättään valmistautuu luovuttamaan.

Jenin tarina antaa toivoa, mutta kuitenkin sitä ajattelee, ett tuollaisia yllätyksiä tapahtuu vain muille, ei meille.



Jaksamisia kaikille!

Pitkä on hoitohistoria teilläkin takana :(

Tekstisi oli hyvin lähellä omia ajatuksiani ja itsekin olen aina ajatellut samalla tavalla " Muille vaan ei meille" , mutta näin vaan kävi.....toivottavasti se antaa edes hitusen toivoa teillekin:)

Tsemppiä kovasti jatkoon!! Maailma on välillä suht epäreilu paikka, valitettavasti ;(

Kiitos mukavista sanoista! Sen verran täytyy korjata edellä olevaa kirjoitustani: hoitoja on kaikkinensa kymmenen, ei siirtoa. 4 inssiä, 4icsiä ja 2 passia. Paljon siltikin yhdelle kestettäväksi =(

Sen haluaisin vielä kysyä, että kuinka vaikeaa oli tehdä päätös lopettaa hoidot vai ajauduitteko te siihen vähitellen -niinku meille on käymässä? Suositeltiinko lopettamista hoitopaikassanne?

Ennen hoitoihin lähdettiin tietty raivo päällä ja mahdollisimman pian negan jälkeen, mutta nykyään sitä vaan siirtää ja siirtää. Pelko epäonnistumisesta on niin suuri!



Mukavaa loppuraskautta sinulle!.. ja tarkoitan sitä todella ;)

Tuttu tunne täälläkin: miten jaksaa tarpoa hoitoja taas eteenpäin jatkuvien epäonnistumisten jälkeen, mulla takana 6xiui ja 1 ivf ja 1 pas, eikä koskaan plussaa. Masennus valtaa mielen jatkuvien takapakkien jälkeen, hoidot itsessään ovat sujuneet hyvin, mutta raskaus ei vaan ala ja ollaan selittämättömiä.



En varsinaisesti vastaa kysymykseesi, koska vielä en ole lopettamassa hoitoja. Pakkasessa olevat alkiot aiotaan ainakin käyttää.



Tuo ulkopuolisuuden tunne lapsellisten kanssa on hyvin tuttua, varsinkin isossa porukassa. Onneksi vielä on muutamia lapsettomiakin kavereita, ettei jutut pyöri vain vauvojen ympärillä. Toisaalta suurin osa kavereista on jo toisella kierroksella, joten pahin " vauvahössötys" on ohi.



Jos tuntuu, että jaksaminen on vähissä niin kannattaisi ehkä mennä puhumaan jollekin psykologille, minä olen täältä saanut hyvää tukea tähän asti, mutta jos tätä palstaa ei olisi niin olisin varmasti mennyt puhumaan jollekin ammattiauttajalle.



Voimia ja jaksamista sinulle!

Hoidot ovat varsinkin henkisesti [b]hyvin hyvin[/b] rankkoja!!

Itselläni hoitojen alussa oli odotukset todella korkealla ja ensimmäinen vastoinkäyminen (ei päästy ekassa hoidossa ees siirtoon...) tuntui aivan käsittämättömän pahalta-pahemmalta kuin yksikään nega tuon jälkeen!!! Silloin sitä ajatteli niin " ruusuisesti" tyyliin: " Tottahan toki tää nyt meillä ekalla kertaa onnistuu!" Ja paskat-toisin kävi!!! Seuraaviin hoitoihin sitä osasi suhtautui hieman varovaisemmin ja olla enemmän realistisen optimistinen ja näin negat eivät tuntuneet _niin_ pahoilta, vaikka joka kerta totta kai sitä tiputtiin todella korkalta ja hetkeksi vaivuin epätoivoon ja synkkyyteen ;(

Omaa psyykkistä jaksamista olen jälkeenpäin itsekin ihmetellyt suuresti..että miten sitä oikein pystyi elämään läpi ne kaikki pettymykset toisensa jälkeen-ei annettu pienintäkään toivonkipinää alkavasta raskaudesta. Aina piti kaikki aloittaa alusta, kun ei edes pakkaseen kertaakaan saatu mitään.

Itseni motivoi jaksamaan se, että elin aina periaatteessa niin, että kun " piinailin" hoidon onnistumista-valmistauduin jo henkisesti seuraavaan hoitoon. Yritin niin jotenkin huijata itseäni...en tiedä..??!

Mutta johonkin se raja oli vedettävä ja meillä se raja tuli vastaan, kun emme onnistuneet edes luovutetuilla munasoluilla saamaan raskautta aikaan!!! Silloin piti tehdä se suuri päätös, että kenties meille ei lapsia ikipäivänä suoda. Helppoa ei todellakaan ollut, mutta jollain hullulla tavalla tuo hoitojen lopetus tuntui jopa helpottavalta jossain määrin. Ei tarvinnut kelata koko aikaa päässään milloin aloittaa mitkäkin lääkkeet ja milloin pitää sumplia työt hoitojen mukaan ja ultrien sun muiden...Lapsettomana eläminen lopun elämää tuntui äärettömän pahalta enkä jaksanut uskoa siihen, että voisimme joskus lapsia saada. Itse asiassa sellaiset puheet (eihän sitä koskaan tiedä..tai voittehan te onnistua nyt, kun ei ole paineita...jne.. jne....) suututtivat toden teolla meikäläisen!!! Me emme lapsia saisi ja PISTE!!!! Meillä mies jaksoi valaa toivoa ja uskoa onnistumiseen, sekin otti välillä päähän :( Suhteemmekin kävi karikolla ja siihen varmasti tämä vuosien lapsettomuus vaikutti, vaikken sitä silloin halunnutkaan myöntää...

Elämästä alkoi kuitenkin löytyä kaikkea " muuta kivaa" ...Huomasin, että pystyn olemaan sittenkin onnellinen :) Enää en ihan JOKA päivä miettinyt lapsettomuutta, mutta välillä piti kuitenkin asian vuoksi itkeä tihruttaa...ja tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi :/ Tuosta viimeisestä hoidosta meni 1.5 vuotta, kun huomasinkin olevani raskaana!!! Mitä ihmettä??? MINÄ ja RASKAANA-eihän se VOI olla mitenkään mahdollista??!!! Vikaahan on meissä molemmissa ja yritystä takana 6 vuotta! Aivan, mutta näin vaan oli " Päässyt käymään" .

Ilmeisesti siis olin saanut elimistöni täysin jumiin ja lukkoon noiden hoitojen aikana, koska en ajatellut mitään muuta?! Elämäni pyöri vain lapsettomuuden ja hoitojen ympärillä..Kukaan ei pysty sanomaan miksi tämä onnistui?! Lääkärit sanoivat Väestöliitossa, että aika paljon näitä tapahtuu, että kun " luovuttaa" niin sitten tulee raskaaksi. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole mikään " sääntö" eli ei päde kaikille.

Itse osaan olla kiitollinen tästä pienestä, kohta syntyvästä ihmeestä joka päivä, mutta lapsettomuus tulee jollain tavalla varmasti elämään sisälläni elämäni loppuun saakka. Se on kuitenkin ollut todella raskas elämänvaihe, en voi sitä koskaan unohtaa-enkä haluakaan!!



Tällaisia ajatuksia minulla!!! Itse olen ollut suhteellisen huono puhumaan asiasta kasvotusten kenenkään kanssa, mutta täällä palstalla on sitten tullut pyörittyä sitäkin enemmän- sekään ei aina ollut ihan hyvä asia!! Kannattaa välillä yrittää pysyä täältäkin pois-itse ainakin huomasin sillä olevan ihan positiivista vaikutusta omaan pääkoppaan :)



Muiden raskausuutisten kuuleminen oli itsellekin täyttä myrkkyä ja kannoin siitä todella huonoa omaatuntoa!! Se on kuitenkin täysin normaalia, ettei pysty ihan vilpittömästi iloitsemaan toisten vauvauutisista eli sitä ei kannata murehtia! Tahattomasti lapsetonta ei voi ymmärtää kuin toinen tahattomasti lapseton-on tämä niin ihmeellinen oma maailmansa!



Kaikkea Hyvää Sinulle ja Toivottavasti tämä menossa oleva hoito tuo kuitenkin teille kaipaamanne Plussan!!!! :)



Terkuin: Je_Ni

Siinäpä se! Miten jaksaa enää hoitoja?! Itse olen ainakin aivan puhki ja henkisesti riekaleina. Hoitoihin olen joutunut mieheni sterilisaation vuoksi. Jo kaksi epäonnistunutta icsiä takana. Mieheni exä (jonka vuoksi st aikanaan tehtiin ja joka sitten myöhemmin pamautti itsensä paksuksi toiselle miehelle) sen sijaan ilahdutti maailmaani vähän aikaa sitten, sillä sain kuulla, että hän oli taas synnyttänyt. Sain kuulla siitä raskaudesta juuri kun olin negannut toisen icsini. Miten paha oloni silloin olikaan! Suututtaa kovasti, että exä vaan poikii ja minä joudun kaikki hoidot kestämään. Ehkei tämä kuulosta kovinkaan aikuismaiselta, mutta juuri nyt on taas niin paha olla!

hakea ulkopuolista apua jaksamisen tueksi. Joko yksin tai yhdessä miehen kanssa. Lapsettomuus ja lapsettomuushoidot tuottavat niin paljon sekä vaikeita päätöksentekotilanteita että mielettömän kirjon tunteita, joita kenen tahansa on vaikea jaksaa kestää ja käsitellä!



Haluan tuoda esiin sen puolen, että lapsettomuushoitojen aikana ei ole mahdollista kaikkia tunteita mennä läpi, muuten ei pysty viemään hoitoja ehkä läpi. Siksi olisi tosi tärkeä mielestäni käsitellä ammattiauttajan avulla ne tunteet, jotka ovat mahdollisia. KOSKA, näyttää myös siltä, että hoitojen jälkeen, eritoten, jos saa lapsen, nämä vaikeat tunteet tulevat joka tapauksessa käsiteltäväksi. Eivät ne minnekään vauvantuoksuisiin pyörteisiin huku. Parisuhteessa voi olla sama juttu: hoitojen aikana on " pidettävä" yhtä eikä konflikteja ja vaikeita erimielisyyksiä ole ehkä mahdollista käydä sillon läpi. Monelle vauvan syntymän jälkeen voi tulla sitten tilanne, että konflikteille tulee tilaa.



Mielestäni lapsettomien yksilöiden ja pariskuntien henkinen tuki on olematonta. Yksityissektorilta saat apua, et mistään kunnan palveluista, ainakaan kovin helposti. Siihenkin siis tarvitaan rahaa. Ei ajatella yhtään ihmisten kärsimystä ja sitä, että yksilön pitäisi rankkojen kokemusten jälkeen pystyä hyvään vuorovaikutukseen äitinä ja isänä vauvansa kanssa ja olla yhdessä vanhempia. Kuka siihen pystyy, jos vaikeita tunteita joutuu ensin hoitojen aikana patoamaan ja sitten ne pyrskähtää esiin, kun tilanne hellittää eli usein silloin kun vauva saadaan onnellisesti syntymään maailmaan. Meidän tarttis nousta tämän asian laiminlyönnin vuoksi barrikaareille! Vrt. esim. alkoholin tai tupakan AIHEUTTAMIEN tautien/mielenterveysongelmien hoitoon satsatut yhteiskunnan varat ja lapsettomuuden AIHEUTTAMIEN vaivojen/mielenterveyshuolinen hoitoon satsatut varat!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!



Ps. itselläni takana 15 hoitoa, joista 3 ivf (1 Ivf/icsi) ja selittämätön lapsettomuus...

Kirjoittelin sulle tuonne vko 37-38 pinoon, käypäs kurkkaisemassa.

Voimia ja jaksamisia kaikille, ei tämä helppoa ole kenellekään meistä.

Hei Je_ni! Kiitos kirjoituksestasi, ihanaa että onnistuitte vihdoin. Voin vain kuvitella miten rankkaa on tehdä noin monta isciä. Mulla jo tuo eka ivf oli kokemuksena rankka, punktio teki kipeää ja hyperin vaara olemassa, puhumattakaan henkisestä puolesta, kun negaa tuli. Tai en ehtinyt edes testata.



Ihanaa, että jaksat kirjoitella tänne lapsettomien puolelle vielä ja kannustaa muita!!

Täällä oli minusta paljon hyviä vastauksia (ja Jenin tarinasta saa kylmät väreet, se on ihana!). Minua itseäni on kannustanut eniten primäärisessä - sekä nyt sekundäärisessä - lapsettomuudessa ajatus adoptiosta. On aina olemassa se vaihtoehto, eikä se välttämättä ole ollenkaan huono ratkaisu.



Me saatiin ykkönen lopetettuamme lapsettomuushoidot kyllästyneinä ja väsyneinä (pääni ei kestänyt). Adoptioprosessi alkoi ja ykkönen ilmoitti tulostaan ihan melkein heti adoption alettua. Minä oikeasti rentouduin hirveästi, kun aloin ajatella, että adoptiolla saamme varmasti lapsen.



Nyt olemme taas lapsettomuushoidoissa, mutta matka adoptiojonoon ei ole pitkä, koska voi olla, että milloin tahansa saan tarpeeksi hoitoruljanssista.



Yhdyn myös Jenin ohjeeseen, että näiltä sivuilta kannattaa pysyä poissa. Tai että ei kannata ainakaan tulla riippuvaiseksi tästä palstasta. Menee ennemmin ulos, metsään ja syksyyn kuin nettiin hengaamaan. Olo paranee heti.

Mielelläni kannustan ja jaan kokemuksia sillä uskon aika hyvin tietäväni miltä tuntuu kahlata hoitoja läpi, epäonnistua, kerätä voimia aloittaa alusta, uskoa, toivoa ja....itselleni tuli tuosta kierre, joka päättyi aina epäonnistumiseen ;(



Moni varmasti ajattelee, että hyvä se on täällä kirjoitella, kun kuitenkin lopulta onnistuin.....Itse en todellakaan koe asiaa sillä tavalla vaan kuten aiemminkin kirjoitin, lapsettomuus tulee koskettamaan minua koko lopun elämääni-niin iso osa elämästäni on kuitenkin kulunut lapsettomuuskriisin vallassa! Haluan vain valaa toivoa myös muihin, jotka miettivät miten kauan jaksaa jatkaa hoitoja yms.

Vaikka sillä hetkellä tuntuukin siltä, ettei elämää voi ollakaan ilman lasta ja on hirvittävän vaikeaa tehdä päätös hoitojen lopettamisesta-niin itsekin hämmästyin sitä miten oikeasti pystyin kuitenkin olemaan onnellinen ja ottamaan ilon irti monesta asiasta :)



Jaksuja kaikille :)



T. Je_Ni taas....