En osaa ottaa rennosti...
Plussasin vihdoin neljän vuoden yrittämisen jälkeen. Nyt en vaan osaa (uskalla) iloita tulevasta vauvasta, mulla on vaan kauhea keskenmenon pelko. Mitään syytä ei pelkäämiseen pitäisi normaalin riskin lisäksi olla, mutta en voi sille mitään. Yritän uskotella itselleni, että kuulun niihin 90 prosenttiin joiden raskaus menee hyvin..
Onko muilla ollut samoja tuntemisia? Miten ootte niistä päässy yli?
Viikkoja on vasta reilu kuusi. Toivottavasti edes ultran jälkeen osaan huokaista helpotuksesta ja iloita asiasta.
Kommentit (6)
Kiitos lohdutuksesta!
Itsekin olen koittanut ajatella että surut kannattaa surra silloin kun niitä on eikä ennen. Mulla on pari viikkoa ekaan ultraan, sillon saan ainakin varmistuksen että mahassa on joku, ettei ole esim tuulimuna ym.
Oireita on kovasti onneksi, helpompaa kun edes " tuntuu jossain" .
Eiköhän tää tästä, aika vaan matelee kun odottaa ultraa..:)
Puhuin niistä miehen kanssa ja yhdessä yritimme tsempata toisiamme nauttimaan jokaisesta odotuksen päivästä ilman pelkoa tulevasta. Ajattelimme aktiivisesti aina uuden päivän tullen, että hei - olemme jo näin pitkällä! Helppoa se ei ollut, mutta onnistuimme aikahyvin aivopesemään toisemme :)
Olemme jo viime metreillä ja nyt ajatuksissa on silloin tällöin pelko, että mitäs jos synnytyksessä vielä sattuu jotakin? Samoja konsteja pelon väistymiseen olemme käyttäneet nyt.
Nauti ilolla jokaisesta onnen päivästä luottaen siihen, että kaikki menee kyllä omalla painollaan! Tsemppiä toivottelee
M@dicken rv 37+
plussaamisesta. Meillä meni viitisen vuotta plussaan, joka tuli 5. IVF/ICSI:n tuloksena. Alkuraskauden vuotoja oli kahdeksannelle viikolle asti. Nyt on menossa 17+2 ja " pelottaa" edelleen. Aloin tuntea hentoja liikkeitä levossa viime viikolla, se on hieman helpottanut. Koetan tsempata itseäni nauttimaan jokaisesta päivästä, mieheni varsinkin on hyvin positiivinen sen suhteen että kaikki menee hvyin. Ja noiden alun vuotojen jälkeen kaikki onkin sujunut.... Paniikin iskiessä yritän aina rauhoittaa itseäni sanomalla etten voi itse vaikuttaa mitenkään. Ja että stressaaminen vain pahentaa tilannetta. Vauva voi paremmiin kun ei huolehdi, vaan murhetii sitten vasta jos jotain murehtimisen aihetta oikeasti on, ihan kuten itsekin sanoit! Ja yritän välttää tilanteita joissa kerrotaan kauhukertomuksia keskenmenoista, synnytyksistä jne. Omalle kohdalle on sattunut sen verran epäonnea, että jos kaikkeen ryhtyy varautumaan ja kaikkea etukäteen pelkäämään, ei muuta ennätä tekemäänkään :)
Positiivisia ajatuksia sinullekin, vaikka tiedän että se paniikki on joskus vaikea pitää loitolla!
Meillä yritystä takana reilut 4 vuotta ja nyt neljännestä ICSIstä plussaa,edellinen plussa osottautui tuulimunaksi juuri näihin aikoihin... Varhaisultraan ei pääse minnekään eli odottelen hoitopaikan kesälomien päättymistä. Oireita ei juuri ole mikä ei voisi johtua Lugesteroneista eli kovin positiivista asennetta en ole ottanut koko asiaan. Jatkan tukilääkitystä ensimmäiseen ultraan asti ja jatkosta saapi päättää lääkäri,toivoa vain sopii että tällä kertaa kaikki olisi niinkuin pitääkin ja meille saataisiin edes yksi lapsi,toista en lähde edes yrittämään ja jos nyt ei onnistuta niin ollaan lapsettomia.
-eternal rv7+2-
Kiitos tsempeistä!
Taas ollaan muutamaa päivää pidemmällä. Huh. Ehkä tää tästä alkaa helpottamaa tää murehtiminen. Helpotti sekin kun kerrottii läheisille ja kaikki on ollu niin rohkaisevia. Meillä on kaikki tienny yrityksestä ja esim. sisko ja vanhemmat on ollut nyt ihan innoissaan...
Aina silloin tällöin havahtuu että mä olen RASKAANA, ihan oikeasti. Ei ole unta, pitää aina välillä nipistää itteää...:)
Tuttuja ajatuksia sulla ja valitettavasti täytyy kertoa, etteivät ne välttämättä jää sinne ekalle ultrakäynnille :( Itse plussasin 6 vuoden rankkojen hoitojen jälkeen luomusti täysin yllätyksenä ja ajatukset olivat hyvin samankaltaisia kuin sinulla...En voinut uskoa todeksi ja pelkäsin, että jotain tapahtuu..Ekassa ultrassa kävimme 8+4 ja kaikki oli hyvin. En kuitenkaan uskaltanut iloita vieläkään. Olihan se 10% mahdollisuus, että jotain pahaa tapahtuisi ja kun olin tähänkin asti kuulunut aina niihin " pienimpiin prosentteihin" , kun hoidotkaan eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta.
No sitten rv 12, kun kävimme NP-ultrassa alkoi pikkuisen hellittää nuo ajatukset ja yritin toitottaa itselleni, että " NAUTI NAUTI!!!!" Olinhan juuri tätä toivonut niin kauan enkä halunnut koko raskautta pelätä ja surkutella mitä VOISI tapahtua. Voisinhan yhtä hyvin jäädä vaikka auton alle suojatietä kulkiessani, eikö??
Pikku hiljaa aloin pääsemään noista ajatuksista tai ne jäivät ainakin taka-alalle, koska voin oikein hyvin ja ultrissa kaikki näytti enemmän kuin hyvältä:) Rv 21 käytiin rakenneultrassa ja rv 24 4D ultrassa, jota muutoin suosittelen erittäin lämpimästi! Oli aivan UPEA kokemus!!
Nyt olen rv:lla 29+ ja tällä hetkellä mietin välillä vieläkin miten monta viikkoa pitää vielä mennä eteenpäin, jotta vauva voi turvallisesti syntyä.. Eli periaatteessa koko aika on sellanen jokin pieni " pelko" kulkenut mukana. Nauttinut kuitenkin olen ja kun masu alkaa kasvaa sinullakin niin kaikki on entistä konkreettisempaa ja ihanampaa:)
Koita nauttia raskaudestasi heti alkumetreiltä, ethän itse pysty vaikuttamaan siihen mikäli kaikki ei menekään hyvin. Niinpä on parempi uskotella itselleen, että kaikki MENEE hyvin ja kun kuitenkin se on hyvin paljon todennäköisempää kuin se toinen vaihtoehto:)
Itse jo nyt surkuttelen, ettei kohta olekaan enää tätä vauvamasua-kyllä ihminen on ihmeellinen :)
OIKEIN IHANAA, TURVALLISTA JA NAUTINNOLLISTA RASKAUSAIKAA SINULLE!!!
Toivottelee: Je_Ni & Pikku-Isäntä 29+1