Te, joilla on itsellänne harvinainen nimi

Minulla on erikoinen nimi ja olen kyllä siitä kärsinyt, en ole ikinä ollut ylpeä tai iloinen nimestäni. Monesti harkitsin nuorempana nimenvaihtoa. Sitä en tehny, mutta tänäkään päivän en pidä erikoisesta nimestäni. Lapsillani on aika tavalliset nimet, ei nyt ihan 10 suosituimman kärjessä, mutta ei mitenkään erikoisetkaan.

Minulla harvinainen yhdysnimi, joka muodostuu kahdesta tavallisemmasta nimestä. Nimeni on aina sekoittunut pariin tavallisempaan yhdysnimeen, jotka ovat lähellä nimeäni.



Nimessä on harmittanut lähinnä tuo sekoittuminen muihin nimiin sekä nimen pituus (aina ei meinaa mahtua lomakkeisiin ja muualle). Muuten olen pääosin ollut ylpeä ja iloinen nimestäni. Nimipäivättömyys ei ole minun ongelmani, sillä niitä minulla on kaksin kappalein eli molempien nimen osien nimipäivät on huomioitu enemmän tai vähemmän.

haluaisin sellaisen pienen pointin tuoda esille että kyllä sitä kärsii/iloitsee tavallisemmankin nimen omaava ihan samalla tavalla kuin erikoisemmankin. Minä en ikinä pitänyt myöskään nimestäni, vaihto kävi monta kertaa mielessä. Eikä nimeni vieläkään mielestäni erityisen kaunis ole mutta mihinkäs mä nyt nimeäni vaihtaisin?

Anikos:

haluaisin sellaisen pienen pointin tuoda esille että kyllä sitä kärsii/iloitsee tavallisemmankin nimen omaava ihan samalla tavalla kuin erikoisemmankin. Minä en ikinä pitänyt myöskään nimestäni, vaihto kävi monta kertaa mielessä. Eikä nimeni vieläkään mielestäni erityisen kaunis ole mutta mihinkäs mä nyt nimeäni vaihtaisin?

Joo tästä mä tiedän itsekin kaiken. Itsekään en ole ikinä tykännyt etu- enkä sukunimestäni, sitä paitsi oli syntymäpäivä samana päivänä kuin nimipäivä, joten jälkimmäistä ei edes vietetty. Halusinkin kysyä kokemuksia nimenomaan EPÄTAVALLISTEN nimien omistajilta. Ja toistan kysymykseni, onko heitä?

eli muistaakseni 5 muuta löytyy Suomesta minun lisäkseni. Olen tykännyt aivan älyttömästi nimestäni ja minua ei ole kiusattu siitä. Myöskään minulla ei ole ollut mitään lempinimiä. Nimppareita esim. päivähoidossa vietettiin toisen nimeni mukaan joka löytyy kalenterista. Nimi jää hyvin ihmisten mieleen ja siitä on ollut ihan hyötyäkin.

..ainakaan haittaa ole ollut..



Virallisesti olen siis Piia Arica, mutta tuosta ensimmäisestä nimestä en ole koskaan pitänyt vaikka sitä sukulaiset käyttävät edelleen. Siinä vaiheessa, kun aloin itse tustumaan ihmisiin (siis koulun ulkopuolella), rupesin esittelemään itseni Aricana.



Tietysti se vääntyy aina joksikin muuksi, olen ollut Marika ja Carita jne.. Mutta yhtälailla saa Piiasta tarkentaa, että Pee niinkuin Pekka, ja kahdella iillä.



Siihen on jo tottunut, automaattisesti tavaan kirjain kirjaimelta nimeni aina, jos sitä johonkin kysytään. Myös sukunimeni (sekä tyttönimeni että tämä avioliiton kautta tullut) on senverran harvinainen, että samalla tavaamisella menee sitten sekin =)



Itse pidän Arica-nimestä, voisin jopa sanoa olevani siitä hieman ylpeä *wirn* Muistaakseni mulla suomessa on kaksi kaimaa, joista toinen on kaiken lisäksi mies..



Tyttäremme sai nimekseen Catina, sointuu hyvin omaan nimeeni ja sukunimeemme. Hetken mietin, jos tavaamisesta tulee ongelma, mutta itselleni se ei sitä ainakaan ole ollut. Ja kuten jo tuossa aiemmin mainitsin, niin saa sitä tavallisempiakin nimiä toistaa useamman kerran..



Arica ja Catina 7,5kk

Annika-nimi ei ollut kovin yleinen silloin kun olin pieni, ainakaan suomenkielisillä tytöillä. Tapasin ensimmäisen kerran kaiman, kun olin 18-vuotias.



Tietenkään nimi ei ollut varsinaisesti omaperäinen, saati niin harvinainen, että kantajia olisi vain kourallinen. Kalenteriin se otettiin vuonna 1984, kun olin 11-vuotias.



Lapsena pidin nimeäni kuitenkin harvinaisena, koska ainakin omassa ympäristössäni oli useampikin Satu, Sari, Anne tai Johanna. En kaivannut kaimoja ja pidin asiaa parhaimmillaan vähän kuin etuoikeutenakin. Tietysti kausia oli, jolloin inhosin omaa nimeä.



Sukunimeni on melko harvinainen. Se ei ole mitenkään vaikea, mutta varsinkin joskus vielä 15-20v sitten se oli säännönmukaisesti jotenkin oudolla tavalla väärin kirjoitettu (yleisemmäksi nimeksi). Jollain tavalla musta on ihan hauskaa, ettei maailmassa ole toista, joka kantaisi samaa nimeä. Kaikenlaisista asioistahan sitä voi olla tyytyväinen ;)

Lapsena en pitänyt nimestäni ja olisin halunnut aina olla esim. minna, mutta mutta nyt kun ikää on 30v ja jo noin hiukan yli 10 vuotta sitten aloin todella arvostaa nimeäni ja pidän että siitä ettei sekoitu helpolla muihin. Nimestäni on paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. En enää todella olisi se minna... no omilla lapsillani on harvinaiset nimet joita ei montaa suomessa ole ja olenkin jo varautunut kysely ja syyttely kauteen mutta uskon että viimeistään aikuisena hekin osaavat arvostaa nimiään. Sukunimenikin oli harvinainen ennen kun menin naimisiin ja jotenkin vieläkin kiusaa olla niin sanottu maija meikäläinen koska nykyään myös etunimeni on hyvinkin suosittu lapsilla.

Ei ole nimi koskaan haitannut eikä siitä ole kiusattu, vaikka meidän luokalla muuten tuli kiusatuksi vaikka mistä. Ala-asteella tosin kehitettiin lempinimiä, joista kaikki eivät olleet niin kauniita, mutta ne olivat jo aika kaukana nimestä. Joskus tulee nimen kanssa pieniä sekaannuksia (sekoitetaan toiseen nimeen, luullaan sukunimeksi tms.), mutta sen verran harvoin, että se on pikemminkin koomista. (Nimeni on täysin suomalainen, jonka kirjoitusasusta ei voi erehtyä.)

Minulla on myös sellainen ei harvinainen nimi, mutta yhä ikäluokassani harvinainen tämä nimi oli suosittu 30 vuotta ennen syntymääni. En ole tavannut vielä tänä päivänäkään kuin yhden kaiman ikäluokassani (ovat yleensä noin 60-50v). Nimi on tuottanut hieman kummastusta ja jotku ovat kommentoineet odottaneensa hieman iäkkämpää henkilöä. Olen myös saanut ET-lehden tarjouksia...liekö tässä syy? Itse en nimestä ole koskaan pitänyt, mutta siihen on nyt iän mötä tottunut. Teininä en sitä kehdannut kenellekkään edes sanoa - käytin lempinimeä.

Omilla lapsilla on hieman harvinaisemmat nimet. Ei ihan oudot, mutta ei 20-30 kärjessäkään taida olla (muutamia sellaisia vuodessa kastetaan). Oman kokemuksen perusteella en laittaisi ihan muoditonta nimeä, mutta jos keksii uuden tai muuttaa kivasti kirjotusasua voi olla ihan kivankin.

ja se häiritsi minua ensimmäiset 22 vuotta. Oli tosi rasittavaa, kun ihmiset kummastelivat sitä koko ajan, eikä ikinä voinut sulautua joukkoon. Pienenä harmitti myös, etten olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani jonkun nuorisolehden mielipidepalstalle, jossa kirjeet julkaistiin etunimellä, tai soittaa mielipidettäni mihinkään radiokanavalle tms. ---> koko tuttavapiiri ja tutun tutut tunnistaisivat mut HETI. Eli etunimi ei tuonut MITÄÄN anonymiteettiä.



Sitten kun aloin töitä hakemaan, niin huomasinkin, että etunimestäni on pelkästään hyötyä. Jäin aina työnantajien mieleen, jos he eivät muistaneet nimeäni, he assosioivat minut ainakin " siksi henkilöksi, jolla oli joku jännä nimi... mikäs se nyt olikaan" ja sillä tavalla herätin kiinnostusta. Tämä aukaisi mulle ihan uuden näkökulman nimeeni.



Ja nyt se on vain vahvistunut, enkä vaihtais nimeäni mistään hinnasta! On tosi kiva, kun voin aina olla kaikille etunimituttu, eli mut muistetaan jo pelkästään tästä nimestä. Kivaa.



Ainoo harmitus on, että nimeni on niin toivottoman hankala ulkomailla. Ihan rasittavuuteen asti. Mutta niin voi olla moni muukin suomalainen, täällä tavallinen nimi.



Omalle lapselleni valitsin ikäluokassaan harvinaisen, mutta muuten tavallisen nimen. En halunnut niitä kummeksuvia katseita. Lisäksi tarkistin, että lapseni nimi toimii kutakuinkin myös yleisimmillä eurooppalaisilla kielialueilla.



Nykyään kyllä tuntuu, että lapsella ns. tavallinen nimi on harvinaisempi ja mieleenpainuvampi kuin erikoinen nimi, kun jonkin sortin erikoisuuden tavoittelu on yleistynyt niin paljon.