Miten suhtaudutte synnytykseen?

Minullakin on joitain epämiellyttäviä hoitokokemuksia lapsettomuuteen liittyen, lähinnä jonkin verran kivulias hysteroskopia ja sitten tuo laparoskopia.



Jotenkin molemmista toimenpiteistä jäi minulle kivusta huolimatta positiivinen olo, kiitos mahtavan henkilökunnan. Hysteroskopiassa minulta kysyttiin, kestänkö kivun, vaikka sille ei kai siinä tilanteessa olisi juuri voinut mitään kummempaa tehdä. Operaatio on kuitenkin hyvin lyhytkestoinen. Mutta jo se, että minut otettiin huomioon, tuntui hyvältä ja auttoi kestämään.



Laparoskopiasta toipuessa kivut äityivät sairaalassa pahoiksi. Olin yksityssairaalassa (Laseri), jossa oli todella hyvä käytäntö kivun lääkitsemiseen. Minulta kysyttiin, miltä kipu tuntuu asteikolla yhdestä kymmeneen. Jos kipu oli paha, sain lisää jotain morfiinin tapaista suoraan suoneen. Vaikka kipuni kävivät pahimmillaan asteikolla 7:ssä eli ne olivat jo sietämättömät, muistot toipumisesta eivät ole ikäviä, sillä minut otettiin taas potilaana hyvin huomioon ja kipua lääkittiin nopeasti. Tästä minulle jäi melkeinpä positiivinen kokemus siitä, että minut otetaan sairaalaympäristössä huomioon, ja saan kipulääkitystä, jos tarvitsen sitä. Vaikka synnytys ja etenkin se kipu vähän jännittääkin, toivon, että minulle sattuisi joku mukava ja ymmärtävä kätilö, ja että kipuani lääkittäisiin tehokkaasti.



Noista piuhoista minulla ei niinkään ole kokemusta. NKL:n kierroksella kerrottiin, että seurantapiuhat ovat sellaisia, että niiden kanssa voi liikkua niin halutessaan. Eli ne eivät siis sido sänkyyn, vaan ovat langattomasti yhteydessä valvontalaitteeseen. Epiduraalin jälkeen kai harva synnyttäjä enää haluaa tai voi liikkua, sillä epiduraali veltostaa jalat.



Jos asia kovin mietityttää, kannattaa ehkä käväistä juttelemassa siitä pelkopolilla. Joskus auttaa, että näkee etukäteen, miten asiat tehdään, ja pelko poistuu sitä kautta.



Lene rv 39+1

siinä tilanteessa sitä suhtautuu yhtään sen " jalommin" ko. kipuun, vaikka olis hoidoissa käynytkin. Se tuska oli ainakin minulle jotain niin käsittämätöntä, että ei olis tullut mieleenkään haluta mitään luomusynnytyksiä.



Mua ei yhtään haitannut piuhat tai piikit siinä vaiheessa, halusin vain jotain lievitystä siihen kipuun. Mutta en olekaan mikään luomuilija. Seuraavalla kerralla haluan myös kivunlievitystä ja otan vastaan synnytyksen tai mahdollisen sektion ( koskaanhan ei tiedä, mitä tapahtuu) sellaisena kuin se tulee. Vaikka mitä synnytysoppaissa sanotaan, niin itse ei kauheasti voi ko.. tapahtumaan vaikuttaa. Supistuksia tulee silloin kun tulee ja paikat aukenee juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin ne aukenee. Siinä ei voi muuta kuin olla ja kärsiä ja ottaa tilanne vastaan sellaisena kuin se tulee. Ei kannata suunnitella mitään, koska esim. ko. kipuun ei voi mitenkään varautua. Kaikenlaiset riisipussit ja synnytyslaulut mua ainakin lähinnä nauratti siinä vaiheessa....



Itse en kokenut SSG:tä kivuliaana, en myöskä

än mitään hoitoja. Hammaslääkärissä en ota puudutusta enkä koe olevani mitenkään kipuherkkä muuten. MullA vain sattuu olemaan semmonen " alakerta" , että hitaasti aukesi kuin mikä. Mutta siltikin olen uudelleen sinne menossa ja tiedän,e ttä selviän. Luotan lääketieteeseeN!

Eli jos hoitohenkilökunta katsoo, että seurantalaitteita tarvitaan, niin luotan heidän ammattitaitoonsa, enkä kyseenalaista ratkaisua (vaikka itse olenkin hoitoalan koulutuksen saanut ja esim. tehnyt töitä vuosia teho-osastolla).



Lapsettomuushoitoja (3 inssiä ja 1 IVF) en kokenut kovin vaikeina ja kivuliaina vaikka eihän se miellyttävää ole olla jalat jatkuvasti levällään jossain tutkimushuoneessa. Pahimman hetken tullessa ajattelin aina, että jos onnistaa, niin synnytys on sitten ihan oma lukunsa, eikä niitä kipuja voi varmasti milläänlailla vertailla.



Synnytyksen otan sellaisena kun se on tullakseen. Jos en kestä kipua, niin hyvä, jos onnistuvat minulle löytämään hyvän tavan lievittää kipua ja piuhat saa laittaa kiinni, koska useinhan se lääkkeellinen kivunlievitys sitä tosiaan vaatii.

kyseessä on niin alkukantainen ja raju tapahtuma, että harva ihminen siinä vaiheessa haluaa mitään luomujuttuja. Ainakaan ensisynnyttäjä, jollan yleensä ( ei aina) homma etenee suht hitaasti. Minä myös luotin täysillä kätilöihin ( vaikka minäkin olen sh-koulutuksen saanut). Kun tekee niinkuin he käskee, niin kaikki menee ok. SUomessa viedään kyllä sektioon heti, kun tilanne alkaa niin vaatia. Ja jos kätilö sanoo,e ttä " ihan hyvin menee" , niin kyllä se yleensä niin on...



Kaikesta huolimatta kivun kyllä kummalla tavalla kestää ( ei ole edes vaihtoehtoja) kun tietää, että pian lapsi syntyy. Epiduraalipuudutus on tehokas, joskaan vaikutus ei aina kestä kauan ja ennen sitä yleensä on jo hyvin kipeä. Mutta se auttaa ja sitä saa useammankin kerran. Siinä vaiheessa , kun kätilö sanoo,että on auki 10 cm ja saa ponnistaa, niin itse en kokenut sitä ollenkaan raskaana. Kuten eräs tuttava sanoi, niin siinä vaiheessa tiesin, että pian se loppuu ja kyse on enää muutamista kymmenistä minuuteista korkeintaan. Pään ulostulo on oma lukunsa, mutt siinä vaiheessa, kun ne sanoo, että " näkyy tukkaa" , niin sitä jaksaa vaikka mitä, kun tietää, että se loppuu kohta. Lisäksi luonto hoitaa asian niin, että sitä kyllä jaksaa. Jos ei jaksa, niin vetävät imukupilla. Itselläni oli miltei 20 h kestänyt ensisynnytys. Lapsi syntyi illalla ja seuraavana aamuna olin tosi hyvässä kunnossa fyysisesti ( ei leikattu välilhaa tms). Heti olin valmis uuteen koetukseen. On se luontoäiti kyllä kummallinen!

Minä en etukäteen pahemmin pelännyt synnytystä. Odotin raskauden edetessä koko ajan sitä, että milloin iskee paniikki, mutta sitä ei tullut (tai jollain tavalla se kyllä vaivasi alitajuisesti, huomasin). Ajattelin, että koska " kaikki" naiset synnyttävät ja siitä selviytyvät, niin miksi sitten en minäkin. Suurin osa naisista ei ole läpikäynyt IVF:n punktioita ja alkionsiirtoja, kolposkopiaa, hysteroskopiaa, ssg:aa ja laparoskopiaa kuten minä, mutta ovat silti selvinneet synnytyksestä, joka on paljon rankempi kuin em. toimenpiteet. Jotenkin noin yritin järkeillä.



Monesti kuulee sanottavan, että synnytys on yhtä raskas kuin maratonjuoksu, ja se hieman hermostutti minua. Olen nimittäin aikanaan osallistunut erilaisiin juoksukilpailuihin (n. 10km), mutta maraton olisi ollut minulle liikaa. Näin jälkikäteen en kyllä itse rinnastaisi synnytystä ja maratonia, mielestäni synnyttäen pääsin vähemmällä. Mutta synnytyksethän ovat kaikki erilaisia, jonkun toisen kohdalla tuo varmasti pätee.



Nkl:n tutustumiskäynnillä huomasin hieman hermostuvani, kun näin sen synnytyshuoneen kaikkine laitteineen ja piuhoineen. Varsinaisena synnytyspäivänä se huone ei kyllä sitten enää ahdistanut ollenkaan. " Ai kun ihanaa, äkkiä nyt tohon" ajattelin, kun näin sen synnytyspöydän (siinä vaiheessa olin aivan järkyttävien supistusten kourissa). Ei tullut mieleenkään, että olisin enää kävellyt askeltakaan tai mennyt keinutuoliin istumaan. En itse asiassa edes huomannut mitään piuhoja, jotka minuun kiinnitettiin. Vedin niin paljon ilokaasua, etten edes huomannut kun epiduraali laitettiin. Ja epiduraali auttoi niin hyvin, etten ponnistusvaiheessa tuntenut kipua lainkaan.



Näin jälkikäteen tuntuu, että minulla oli helppo synnytys ainakin siitä lähtien, kun pääsin sairaalaan ja sain ilokaasumaskin kasvoilleni ja melko pian sen jälkeen epiduraalin. Mutta en voisi kuvitellakaan, että voisin koskaan haluta mitään luomusynnytystä, niin hirveitä ne kotona yhtäkkiä alkaneet synnytyssupistukset olivat. Siinä vaiheessa ajattelin, että miten ihmeessä selviän, jos jo tässä vaiheessa tuntuu tältä. Mutta kiitos nykylääketieteen, pääsinkin sitten loppujen lopuksi aika helpolla.

Eli eiköhän itse synnytyksessä tuskineen ole ihan tarpeeksi miettimistä niin ettei ennätä turhia murehtia. Jos vielä tuolloinkin mietityttää, pitää ehkä kärvistellä synnytyksen käynnistyttyä kotona tavallista pidempään, niin on sitten tuplasti iloisempi mistä tahansa avusta jahka lopulta sairaalaan pääsee. ;)