36 ja elämä jo ehtoopuolella

Juu. 37-vee. Mutta en edes halua perhettä. Tuntuu että kaikilla samanikäisillä vapailla naisilla on joko lapsia tai alkavat puhua lapsista heti ekoilla treffeillä. Varma tapa karkottaa meikäläinen.

Tosin itse työn lisäksi soittelen kahdessa hevibändissä ja tykkään reissailla. Mutta joku asiallinen nainen olisi kyllä kiva löytää rinnalle.

Mulla on lapset mutta jotenkin muuten tunnistan tuon, että enää ei spontaanisti innostu mistään. Se innostus ja motivaatio pitää ihan itse rakentaa ja houkutella itsensä pois niistä arkipäivän masentavan samanlaisista ympyröistä aina välillä että jaksaa. Minä olen aloittanut monella lailla elämäni alusta työttömyyden vuoksi (eli ammatti ja asuinpaikka on vaihtuneet ja isoon osaan ystävistä on pitkä välimatka), ja valmistun kohta uudelle alalle. Luulisi että olen iloinen, mut ei, tää on vaan asia joka on tehtävä että lapsilla riittää leipää. Jotenkin maailmasta on tullut värittömämpi ja ankeampi paikka kuin ennen. On vaan valtavasti asioita joita on tehtävä että arki pyörisi. On tehtävä töitä että voi ylläpitää sellaista hyvää tuulta, mikä nuorempana tuli luonnostaan. 

Kuulostaa mukavalta! Eläkeläisellä on aikaa harrastaa sydämen asioita. ;)

Mutta juu, olen kohta 33-vuotias nainen ja kyllästynyt baareihin, bilettämiseen, kaikkiin puolittaisiin biletuttuihin ja pintaliitoon. Ennen ravasin kissanristiäisissä kilometrikoroissa, skippasin ainakin yhden yön unet kokonaan per viikko ja sunnuntai kului lähinnä palautuessa viikonlopusta. Nyt baareilu ei enää kiinnosta. Viikonloppuisin sen sijaan teen musaa, katson hyviä elokuvia ja käyn aamuisin kahviloissa lukemassa hyviä kirjoja. Enimmäkseen yksin. Työni on mukava ja elämäni kaiken kaikkiaan miellyttävää. Ja juu, haluaisin kyllä miehen ja perheenkin, mutta olen totaalisen kyllästynyt vaikeisiin ihmissuhteisiin ja ikäisiini miehiin, joiden on pakko vetää lärvit kolme kertaa viikossa. :)

Entinen minäni olisi kauhistunut nykyisestä elämästäni. Nyt vain hymyilyttää. Tilanteeni ei ole siis täysin samanlainen kuin aloittajalla. Tavoittelen elämässäni moniakin asioita. Intohimoni ja tavoitteeni liittyvät lähinnä työhöni ja musiikkiin. Perhe ja ihmissuhde tulevat jos ovat tullakseen ilman epätoivoista etsimistä.

Naurattaa myös, että kirjoittelen Vauva.fi-foorumille perjantai-iltana. :D 

Tää on mun guilty pleasure. 3/N33

Olen 35-vuotias nainen ja vaikka minulla on lapsi, niin tunnen tietynlaista tyhjyyttä kun ajattelen tulevaisuutta. Mitään lapsenlapsia en edes odota enkä aio hoitaa. Riittää tämä perhe-elämä, mikä nyt on.

Alaa olen vaihtanut jo kertaalleen ja näyttäisi siltä, että taas täytyisi vaihtaa kun kroppa ei kestä nykyistä työtä. Tulee tunne, että joudun jälleen lähtöruutuun. En osaa nähdä tätä asiaa minään uutena mahdollisuutena vaan koen olevani epäonnistunut.

Naisena olen parhaat vuotena nähnyt enkä voi enää saada ihanaa nuorta miestä. Ottaahan sekin päähän.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 20:55"]

Olen nuori mies mutta elän kuin eläkeläinen. Ei kiinnosta enää bilettäminen, työnteko eikä elämässä ole muutenkaan enää mitään erityisiä ambitioita. En ole pettynyt tilanteeseeni mutta välillä tulee mieleen, että mitähän sitä vielä seuraavat 50 vuotta tekisi.

Monella ikäiselläni on perhe ja silloin on aika selkeää, millä päivänsä täyttää. Silloin on myös odotettavaa 30 vuoden kuluttua lastenlasten muodossa. En ole masentunut enkä luovuttanut. Elin normaalisti elämäni ensimmäiset kolme vuosikymmentä hauskaa pitäen, nauttien ja opiskellen. Yhtäkkiä olen vain löytänyt itseni tilanteesta, jossa elämässäni ei ole mitään tavoiteltavaa, joskaan mikään ei ole varsinaisesti viallakaan.

Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?

[/quote]

Ei kait elämään mitään sen erityisempää tarvi, ota rennosti, tee työsi ja etsi "sisältöä" elämääsi ;).

40v täytettyä se paska vasta alkoi. Tuli jatkuva ahdistus ja pelko. Pelko omasta terveydestä ja lähommäisten. Jatkuva tunne että tämä loppuu. Olen myös viimeset 5 vuotta käynyt läpi hirveää surutyötä lapsista joita en saanut. Miesystävä ei ymmärrä mun masennusta ja ahdistusta, koska hänen mielestään ei voi surra asiaa mitä ei ole ollut.... Hänellä itsellään on lapsia. Olen nyt 45v ja pelko ja ahdistus on vaan lisääntynyt. En halua olla vanha. On hirveää katsoa vaikka ympärilleen ruokakaupassa ja todeta että on usein vanhimmasta päästä.

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 20:55"]Olen nuori mies mutta elän kuin eläkeläinen. Ei kiinnosta enää bilettäminen, työnteko eikä elämässä ole muutenkaan enää mitään erityisiä ambitioita. En ole pettynyt tilanteeseeni mutta välillä tulee mieleen, että mitähän sitä vielä seuraavat 50 vuotta tekisi.

Monella ikäiselläni on perhe ja silloin on aika selkeää, millä päivänsä täyttää. Silloin on myös odotettavaa 30 vuoden kuluttua lastenlasten muodossa. En ole masentunut enkä luovuttanut. Elin normaalisti elämäni ensimmäiset kolme vuosikymmentä hauskaa pitäen, nauttien ja opiskellen. Yhtäkkiä olen vain löytänyt itseni tilanteesta, jossa elämässäni ei ole mitään tavoiteltavaa, joskaan mikään ei ole varsinaisesti viallakaan.

Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?
[/quote]

Olitko siis biledani?

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 21:32"]

Olen 35-vuotias nainen ja vaikka minulla on lapsi, niin tunnen tietynlaista tyhjyyttä kun ajattelen tulevaisuutta. Mitään lapsenlapsia en edes odota enkä aio hoitaa. Riittää tämä perhe-elämä, mikä nyt on. Alaa olen vaihtanut jo kertaalleen ja näyttäisi siltä, että taas täytyisi vaihtaa kun kroppa ei kestä nykyistä työtä. Tulee tunne, että joudun jälleen lähtöruutuun. En osaa nähdä tätä asiaa minään uutena mahdollisuutena vaan koen olevani epäonnistunut. Naisena olen parhaat vuotena nähnyt enkä voi enää saada ihanaa nuorta miestä. Ottaahan sekin päähän.

[/quote]

Niin minäkin koen olevani aivan ensisijaisesti epäonnistunut, en tosiaankaan mikään uudistumiskykyinen yksilö, kun joudun opiskelemaan uuden ammatin. Kävelin tässä yksi päivä entisen työpaikan rakennuksen ohi lomareissulla, ja siitä lähti sellainen vitutus että oksat pois. Sitä miettii, oisko sittenkin voinut tehdä jotain ettei olisi joutunut työttömäksi, ja missä sitä ois jos olisi saanut jäädä töihin. Mitä osaisi ja missä olisi kehittynyt. 

Joskus tuntuu, että ainoa ilo elämässä on syöminen, ja kun aineenvaihdunta hidastuu iän myötä niin siitäkin on sitten luovuttava. :P Näin kaveria kaupassa, sillä oli kori täynnä keksejä ja hän ilmoitti että näitten keksien voimalla hän pärjää tässä elämässä, koska ensin eletään aamupäiväkahviin ja keksiin, sitten iltapäiväkahviin ja keksiin, ja illalla kun lapset nukkuu saa ottaa vielä vähän salakeksiä iltateen kanssa. Ymmärsin häntä täysin. :D

-3-

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 21:38"]40v täytettyä se paska vasta alkoi. Tuli jatkuva ahdistus ja pelko. Pelko omasta terveydestä ja lähommäisten. Jatkuva tunne että tämä loppuu. Olen myös viimeset 5 vuotta käynyt läpi hirveää surutyötä lapsista joita en saanut. Miesystävä ei ymmärrä mun masennusta ja ahdistusta, koska hänen mielestään ei voi surra asiaa mitä ei ole ollut.... Hänellä itsellään on lapsia. Olen nyt 45v ja pelko ja ahdistus on vaan lisääntynyt. En halua olla vanha. On hirveää katsoa vaikka ympärilleen ruokakaupassa ja todeta että on usein vanhimmasta päästä.
[/quote]

No jestas. Olisit onnellinen että olet vanhimmasta päästä. Moni niistä näkemistäsi nuorista ei edes elä niin pitkälle kuin sinä. Ikä on vain numeroita, kenen tahansa taival voi päättyä milloin vaan, ei se ikää katso.

Sun kannattaa ehkä hakeutua terapiaan. Käsittelemään tuota lapsiasiaa jne... Muuten loppuelämäsi murehdit ihan suotta

Mulla taas niin rankkoja suhteita takana etten näkisi yhtään pahana elää loppuelämäni ilman miestä. N37

Joo herkut on alkanut täyttää elämän. Joskus iltaisin tuntuu että ainut motivaatio seuraavaan päivään on se, että saa aloitaa ns.puhtaalta pöydältä herkuttelun. :( Mikää ei enään innosta ja tuo iloa muuta kun noi keksit, viinerit ja irtokarkkihetket. Ikää 44n.

Ja mina kun luulin, etta kolmenkympin kriisista paastyani vahan alkaisi olo helpottamaan! :D No, voin samaistua ap:n ja #3 juttuihin taysin. Olen lapseton nainen (eika lapsia ole suunnitelmissa), opiskelemassa uuteen ammattiin. Paljon on ihania ystavia ja ihmisia ymparilla, mutta silti useinkin mielen valtaa ihan sanoinkuvaamaton tyhjyys ja apeus!

Tosin niin monta asiaa on paremmin nyt kuin esim. 10 tai 15 vuotta sitten... Etta en ymmarra, mista tuo apeus ja jonkinlainen kateuskin parikymppisia kohtaan oikein johtuu.

Tuo menee ohi, se on ikäkausikriisiä. Minusta tuntui samalta 35-37-vuotiaana. Nyt 41-vuotiaana olen hyvin onnellinen, vaikken edelleenkään ole saavuttanut mitään. En enää haluakaan. Olen oppinut nauttimaan pienestä arjesta niin paljon, että en kaipaa mitään muuta. Minua ilahduttaa kukkaset, pikkulinnut, hyvä ruoka, lasi viiniä, lemmikkikoirani, hyönteiset, lämpimät suihkut, kaikenlaiset pienet asiat joita arjessani kohtaan.

Arvostan teitä jotka olette jaksaneet uudelleenkouluttautua vaikkei se elämä senkään jälkeen automaattisesti hienoksi muutu. Usein kuitenkin paremmaksi kuin sitä ennen. Itse en ole löytänyt motivaatiota edes siihen koska minulla on motivaatio kadonnut kokonaan mihinkään uran luomiseen.

16 kirjoittaja siis ap.

Kuulostaa surulliselta. Olen itse 37 vuotias ja elän nyt tähän astisen elämäni parasta aikaa. Meillähän on vielä mahdollisuuksia vaikka mihin!

pitäkää itsestänne huolta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Syökää terveellisesti, nukkukaa tarpeeksi ja liikkukaa. Haastakaa itsenne joka päivä. Kukaan ei teille anna parempaa elämää ellette te itse!

[quote author="Vierailija" time="31.07.2015 klo 20:55"]

Olen nuori mies mutta elän kuin eläkeläinen. Ei kiinnosta enää bilettäminen, työnteko eikä elämässä ole muutenkaan enää mitään erityisiä ambitioita. En ole pettynyt tilanteeseeni mutta välillä tulee mieleen, että mitähän sitä vielä seuraavat 50 vuotta tekisi.

Monella ikäiselläni on perhe ja silloin on aika selkeää, millä päivänsä täyttää. Silloin on myös odotettavaa 30 vuoden kuluttua lastenlasten muodossa. En ole masentunut enkä luovuttanut. Elin normaalisti elämäni ensimmäiset kolme vuosikymmentä hauskaa pitäen, nauttien ja opiskellen. Yhtäkkiä olen vain löytänyt itseni tilanteesta, jossa elämässäni ei ole mitään tavoiteltavaa, joskaan mikään ei ole varsinaisesti viallakaan.

Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?

[/quote]

Miten niin ei ole tavoiteltavaa? Missäs se antoisa työ on? Oletko omillasi toimeentuleva ja vakavarainen? Onko sinulla mielenkiintoisia harrastuksia, joista nautit? Entä se oma perhe?

Olen 41 ja ottaa aivoon, että kaikesta opiskelusta huolimatta en ole päässyt tekemään oman alani työtä kuin alle puoli vuotta! Hukkaan meni sekin 7 vuotta. Ja kaikki on niin onnesta kiinni, jotkut opiskelukaverit ne vaan painavat uraa ja minä roikun pätkätöissä ja työttömänä. Perhe ja mies on, mutta ei omanarvontuntoa. Olen yhteiskunnan turhake-maisteri, epäolio jolla ei ole enää mitään tulevaisuudennäkymiä, opiskelu ei kiinnosta, mikään ei kiinnosta, minusta ei tule mitään. En tunne itseäni. 

20 vuotta sitten olin erittäin kykenevä, reipas ja elin naiivissa itsetuntokuplassa. Maailma oli avoinna. Kuvittelin että saan työtä, perheen, elän perushyvää taviselämää. Joopa joo.

Olen nelikymppinen perheenäiti ja löytänyt kiinnostavan työuran ja erityisesti riittävästi töitä (yrittäjänä) vasta muutamia vuosia sitten. Köyhyydestä "normaalituloiseksi" pääsy on avannut tien haaveiden maailmaan. Kun on elänyt pitkään raskasta elämää, elämän keventyminen on tuonut tullessaan mahdollisuuden haaveilla milloin mistäkin. Haaveilen ahkerasti esim. matkoista ja ulkomaille muutosta. Haaveilen ajasta, jolloin pienimmät lapset ovat niin isoja, että voimme vapaasti vailla lapsenhoitohuolia katsella maailmaa. En ole koskaan ollut näin onnellinen enkä ole koskaan nähnyt tulevaisuutta niin positiivisesti kuin nykyään.