Huonoissa perheissä kasvaneet vanhemmat

Vanhemmuusaiheista kirjallisuutta on paljon ja esim. MLL:n Vanhempainnetti-sivustolla on paljon tietoa ja pohtimisvinkkejä, mm. tämä "Epätäydellisten vanhempien lapset"-työkirja, jonka avulla voi pohtia omaa lapsuuttaan ja normalisoida tilannetta. Minullakin on ollut jokseenkin karu lapsuus ja lopputuloksena olen joutunut pohtimaan vanhemmuutta. Esim. alkoholinkäyttöön saatan reagoida yllättävänkin vahvasti, petyn syvästi itseeni, jos joku lasten lähipiiriin kuuluva aikuinen on kännissä (ei tartte olla edes mikään oksut rinnuksilla -umpikänni) lasteni lähellä ja sitten suutun. Olen sopeutunut kohtuukäyttöön eli esim. lasilliseen viiniä ruokajuomana, mutta kruununkorkillisia olutpulloja en halua ruokapöytään, mökille enkä kotiini, se ääni vetää kananlihalle ja ahdistaa.

Kyllä ne "hyvätkin" vanhemmat mokaavat tasaiseen tahtiin, koskaan ei voi olla täydellinen vanhempi. :) Aina välillä itkettää, raivostuttaa, suututtaa, omat lapset tuntuvat ärsyttäviltä, oma käytös tuntuu ihan idioottimaiselta, kumppanikin saattaa olla pahin juntti maan päällä, eli ihan kaikkea ei tarvitse laskea omasta huonosta lapsuudesta kumpuavaksi. Turha laittaa rimaa niin korkealle, ettei siitä kukaan pääse yli. Pitää olla rehellinen ja armollinen itselleen. Lapset onneksi kasvattavat, siksi vauva tulee perheeseen vauvana ja kasvaa siitä vähitellen isommaksi, niin aikuinenkin ehtii kyytiin. :) Lisäksi ihminen on oppivainen ja mukautuvainen, eli vaikka vauva-arki ei menisi ihan nappiin, niin leikki-ikäisen kanssa voi tehdä asiat toisin ja jopa murrosikäisen kanssa voi käydä pohdiskelevia keskusteluja ja korjata tilannetta, jos on joku mennyt tosi keturalleen.

Olet selkeästi pohtinut tilannettasi ja se on hyvä juttu. Vanhemmuus on aina yllätyksiä täynnä, mutta jos tietää että on epävarma oman vanhemmuuden suhteen ja saattaa kaivata tukea ja apua ja kannustusta, niin siitä on hyvä puhua ystävien ja tarvittaessa ammattilaisten kanssa ennen perheen perustamista. Meillä on nyt kolme lasta ja sen kolmannen kohdalla osasin jo täysin luottaa siihen, että "kyllä mä tän osaan". :)

No ihan rehellisesti sanottuna, mua aina välillä kaduttaa että tuli ryhdyttyä tähän. Olen koettanut työstää omia traumojani, mutta koen silti olevani äitinä huono ja riittämätön. Minulla on huono stressinsietokyky. On sanonta, että rakkautta ei riitä annettavaksi jos ei ole sitä saanut ja välillä pelkään että se on totta. Lapsillani on onneksi hyvä, tasapainoinen isä. 

Lisää kokemuksia?

En ainnakaan ottaisi eroperheessä kasvanutta miestä, heillä on kaikilla tunne-elämä invalidisoitunut.

Mä olen aika huonoista oloista, äitini oli huume- ja alkoholiriippuvainen heikkolahjainen yksinhuoltaja. Kumma kyllä, minulla aikuiseen elämään tai vanhemmuuteen ei ole liittynyt mitään traumoja, ahdistuksia tai mitään ihmeempää. Minulla se vaikea aika oli teininä, jolloin olin vähällä mennä äitini teille. Kai minä sitten silloin kipuilin tarpeeksi hyvin ahdistukseni niin ettei aikuisena enää ole tarvinnut. 

Kumma kyllä taustani on mulle jotenkin myös vahvuus. Olen nähnyt niin kaikenlaista etten pienestä säikähdä eikä minulla ole elämästä mitään ruusuisia kuvitelmia. Kun ei ole paljon odotuksia, ei pety. Lasten kanssa olen aina ottanut asiat hetki kerrallaan murehtimatta monenlaisia asioita joita monet muut näyttävät murehtivan. Ja olen vaan kiitollinen siitä että mulla on hyvä mies, ollaan terveitä, ja että meidän lapsilla on ihan eri lähtökohdat kasvulleen kuin itselläni oli. Ja sittenkin - minäkin olen pärjännyt elämässäni hyvin vaikka alku oli mitä oli.

Meillä molemmat vanhemmat ovat ongelmaperheistä (muun muassa alkoholi) ja me olemme streittareita. Muistan kun ystävättäreni odotti ihmetyksen lopettamista jotta pääsisi dokaamaan. 

Me olemme olleet liiankin huolehtivaisia ja huolestuneita vanhempia. Lapsenvahtiakaan ei ole ollut ikinä ja kaikki tehdään yhdessä. Tunnetaan jo nyt haikeutta siitä että lapset lähtevät joskus pois kotoa.

Sain hyvää tukea AA:n alkoholistien aikuisten lasten toiminnasta. Nyt heräsin pohtimaan että ovatko nuo lapset minulle jonkinlainen päihde?

Täällä on yksi kohtalotoveri... Lapsuuden perheessä alkoholismia, mt-ongelmia ja perheväkivaltaa. Itsekin olin pitkään sitä mieltä, että en edes halua lapsia. Viime vuosina on kuitenkin mieli muuttunut ja toivon jonain päivänä että minulla on normaali, tervepäinen mies ja lapsia. Pelottaa vaan hitosti, kun ei ole mitään esimerkkiä normaalin perheen arjesta (paitsi mitä on ystävien kautta nähnyt, kuten sinäkin). Miten toimia erilaisissa tilanteissa.... Haluaisin taata lapsille niin hyvän ja turvallisen lapsuuden kuin mahdollista... Myöskään turvaverkkoa ei, sattuneesta syystä, juurikaan ole joten omillaan olisi pärjättävä. Menneisyys jarruttaa omalla kohdallani myös parisuhteiden solmimista (olen nytkin sinkku), häpeän ihan valtavasti sitä millaisista oloista tulen ja koen itseni jotenkin "epänormaaliksi" normaalien ihmisten keskellä... Vaikka tiedostan toki, että eihän se minun syytäni ollut että vanhemmat oli/on niin sekaisin. Siksi on suuri kynnys sitoutua edes seurustelemaan, kun pitäisi avautua toiselle menneisyydestään ja lähisukulaisistaan. Pelkään, että "normaalista oloista" tuleva mies kaikkoaa siinä vaiheessa kun tuhka tuuleen :/.

Minun isäni on äärimmäisen huonoista oloista. Elänyt surkean lapsuuden sekä materian, että tunnepuolen suhteen. Ollut aina hyvä ja rakastava isä. Ehkä kuitenkin huono lapsuus näkyy siinä, että oli aina meitä lapsia kohtaan vähän ylisuojelevainen ja vielä teini-iässäkin halusi kontrolloida asioitamme tiukasti. Lisäksi lapsuus jättänyt tietunlaisen näyttämisen halun. On pakko todistaa itselleen ja muille olevansa kaiken sen paskan yläpuolella.

Tulen monin tavoin vaikeista perheoloista. En ennen voinut kuvitellakaan itselleni lapsia. Tilanne kuitenkin muuttui iän, hyväksyvän miehen ja terapian myötä. Olet jo tehnyt suuren askeleen pois vanhempiesi kasvatustavoista, kun pohdit omaa lähtökohtaasi ja sen vaikutuksia elämääsi, itseesi ja tapoihisi toimia.

Sain lapsen vuosi sitten. Takaraivossa pelko, etten kiinny lapseen. Toisin kävi. Tajusin etten ole vanhempani. Meidän perhe on omanlaisensa kokonaisuus, jonka dynamiikkaan minulla on vaikutusvaltaa.

Kiitos, mukava kuulla kohtalotoverien kokemuksia. Ja hienoa, että teillä on mennyt noin hyvin. Kiitos MLL linkeistä, kävin lueskelemassa materiaaleja.

Uskoisin, että minulla olisi tarve olla ylisuojeleva ja omistautuva äiti. Minullakin on huono stressinsietokyky ja kärsin melusta. Minun on vaikea sietää tarvitsevuutta ja avuttomuutta. Tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa. Suurin pelkoni vanhemmuuden suhteen on, että en jaksaisi ja vain häipyisin. Olen kuitenkin tunnollinen ja työteliäs. Suurimmat ongelmani ovat läheisyyden säätelyssä. Juuri kuten yksi teistä kirjoitti, parisuhteessa oleminen ja sitoutuminen on minullekin vaikeaa. Tarvitsen oman pakopaikan. Tunnistan myös näyttämisen halun.

Sinulle, joka koet häpeää, I feel you. Oman suhteeni alussa pelkäsin etten kelpaa, että olen viallinen. Terapia on auttanut minua tosi paljon noissa tunteissa. Suosittelen terapiaa lämpimästi.

Kiitos teille kun jaoitte kokemuksianne ja tunteitanne, se on mulle tosi iso juttu ja auttaa prosessoimaan asioita. <3

T: ketjun aloittaja