Hankala hyväksyä omia "huonoja" tunteita

Perfektionisti? Haluat olla kaikessa hyvä, etkä halua aiheuttaa harmia muille ihmisille? Netistä löytyy paljon matskua, löytyy varmaan kirjojakin, nyt en osaa antaa yhtään neuvoa kyllä.

Tärkeintä on, ettet lähde tunteitasi pakoon. Ole hiljaisuudessa ja ryve niissä..keskity oikein. Sitten huomaat, että pikkuhiljaa tunteet päästävät otteensa. Vuoristorata jatkuu, mutta kerta kerralta on helpompaa. 

Ainiin. Isosiskoni oli neuroottinen perfektionisti mutta parantui puheavulla ja ongelman kohtaamisella. Käyppä lukemassa vähän neuroottisen perfektionismin merkeistä,
kannattaa hakeutua puheapuun, ei välttämättä
enää itsehoito-opas auta jos suorittamisen tarve on tullut kovin ongelmalliseksi elämässäsi.

Salli hyvä ihminen itsellesi kaikki tunteesi. Älä kiusaa itseäsi kieltämällä niitä.

Tunteet, joita tunnet ystäväpiirissäsi entistä poikaystävääsi kohtaan, vaikuttavat minusta varsin normaaleilta. Mielestäni et ole itsekäs, jos haluat olla eri porukassa kuin eksäsi. Eron jälkeen luultavasti enemmistö tuntisi samoin kuin sinä.

Anna tunteiden tulla ja hyväksy oma inhimillisyytesi. Me emme ole täydellisiä eikä se ole tarkoituskaan, vaan vajavaisia, ja juuri sellaisina rakastettavia.

Ei kukaan voi olla työssä hyvä heti ja avun/neuvojen pyytäminen ei ole merkki mistään huonoudesta vaan se yhtenä asiana osoittaa halusta oppia kyseinen työ oikein.  Taidettiin nyt vain palauttaa sinut maan pinnalle eikä sen vuoksi tarvitse itsetuntoaan menettää.  Vähän nöyryyttä asenteeseen - olet kuitenkin vain ihmine.

Olen työskennellyt palvelualalla uusien työntekijöiden kanssa. Hankalimpia ovat sellaiset, jotka kokevat, etteivät halua kysyä, jos jokin on epäselvää. Tulee isompia mokia ja niitä on hankalampi selvitellä sitten jälkeenpäin. Se taas, kun joku osaa pyytää apua, kun tarvitsee, on fiksua ja sen lisäksi osoittaa, että hän luottaa siihen, että kokeneemmat työntekijät osaavat häntä auttaa. Kaikki voittavat.

Kukaan ei kuitenkaan ole seppä syntyessään.

Mutta varmasti noita huonommuuden kokemuksia tulee itse kullekin, jos on ajatellut olevansa osaava ja hyvä jossain, ja saakin ihan toisenlaista palautetta. Mut olet nuori ja sulla on aikaa oppia, sun asiat on hyvin.:)

Minulla on samanlaisia tunteita, ja olen jo ollut kauan aikuinen. Kun piti olla harjoittelemassa aikuisopiskelijana, otin puheeksi ohjaajan kanssa että olen itseäni kohtaan ehkä liian vaativa ja se estää minua tekemästä töitä rennosti ja on mahdollinen oppimista haittavaa tekijä. Puhuminen auttoi.

Ihmissuhteissa olen usein itseni kanssa jumissa tuon tyyppisten tunteiden ja ajatusten kanssa mitä kuvasit. Olen ymmärtänyt asian niin, että en oikein osaa käsitellä itsekkyyttä, kateutta ja vihaa vaan ahdistun sen tyyppisistä tunteista herkästi. Ne lamauttavat minua ja niitä ei saisi minun mielestäni olla olemassa. Luulen, että juttu juontuu lapsuudesta jolloin vanhempani aina moittivat minua jos ilmaisin negatiivisia tunteita. Eli opin, että negatiiviset tunteet ovat minulla väärin.

Aika suurelta osin luulen että vaativuus itse kohtaan ja syyllisyys negatiivisista ajatuksista tulee kasvatuksesta. Meillä kotona olivat toiset sisarukset ulospäin herkkiä ja itkivät avoimesti, mutta minä opin välttämään itkemistä koska jos aloitin niin minulla meni liian kauan ennen kuin pystyin lopettamaan. Muistan miten äitini nalkutti minulle alle kouluikäiselle, että lopettaisit jo kun ei ole mitään syytä itkeä, enkä pystynyt fyysisesti lopettamaan vaikka olin jo suruni surrut. Koen syyllisyyttä siitäkin, että syyllistän vanhempiani asiasta. :)

Enpä ole asiaan keksinyt sen kummempia ratkaisuja kuin että yritän välttää stressiä ja liian pitkiä taukoja sosiaalisissa suhteissa, vaikka koen tarvetta välillä vetäytyä. Koska noina aikoina kun välttelen jotakuta, ne negatiiviset ajatukset kasvavat ja samoin sitten oma syyllisyyskin niistä.