Lue keskustelun säännöt.
Korkeasti koulutettujen vanhempien lasten menestyspaine?
19.05.2015 |
Kuinka kova on korkeasti koulutettujen vanhempien lasten menestyspaine koulussa? Meidän tuttavat ovat toitottaneet lapsilleen jos pienestä lähtien, että kaikkien pitää lukea DI:ksi. Fysiikan, kemian ja matematiikan laskuja lasketaan vapaa-ajalla "harrastuksena". Kumminkin molemmat vanhemmat ovat irtisanottuja akateemisia teknisestä korkeakoulusta/yliopistosta.
Toisella tuttavalla on myös painetta kun lapsi on selvästi jotenkin erikoinen, niin kokoajan pitää vanhempien toitottaa, että "lapsi on nero". Kumminkaan hän ei ole luokkansa paras...eikä mitään vertailuja kannata lasten välillä edes tehdä...
Joku rahaa lapsensa kouluun kipeänä tekemään koetta kun kuulemma saa paremman numeron...tai tekee opettajaan vaikutuksen.
Onko vanhempien reaalimaailma hämärtynyt? Siis ainakin korkeasti koulutettujen.
Itse tasapäisenä opistotutkinnon omaavana henkilönä ja puoliso on suorittanut yliopistotutkinnon, niin katson, että ollaan ihan taviksia.
Suurin osa ihmisistä on kumminkin ihan tavallisia eli 99.999999999% maailman väestöstä. Loput on sitten ns. parempaa ainesta, mutta luulevatko nykyvanhemmat, että heidän kaikki jälkeläisensä ovat neroja...tuntuu vähän siltä.
Kommentit (28)
On kovat paineet. Ja vahingonilo on paras ilo kun hyvän perheen lapsesta ei tulekaan mitään. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä pojasta polvi huononee koko ajan. Minä en ole koskaan pystynyt yltämään vanhempieni odotuksiin, ja omien lasteni ennuste on niin huono etten edes halua ajatella sitä miten siihen tullaan suvussa suuntautumaa. Menestyksestä viis, mutta on hyvinkin todennäköistä että toinen lapseni ei ylipäänsä tule koskaan yliopistotasolle pääsemään.
Vanhempani molemmat korkeasti koulutettuja. Minä aloitin akateemiset opinnot mutta päädyin lopulta amikseen koska löytyi ala jota rakastan. Vanhemmat tukeneet ja kannustaneet koko ajan, ovat avarakatseisia ja arvostavat kaikkia ammatteja yhtälailla.
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 21:34"]On kovat paineet. Ja vahingonilo on paras ilo kun hyvän perheen lapsesta ei tulekaan mitään. :(
[/quote]
Mä en toivo kenellekkään "ei mitään".
Vanhempieni ystäväpiiriin kuuluu tohtoreita ja siivoojia. Fiksua porukkaa kaikki.
Ehkä on ollut sellaista, että "toivotaan että löydät oman juttusi". Kun olin kaupassa töissä monta vuotta lukion jälkeen, olin yhtä rakastettu ja arvostettu kuin nyt pari yliopistotutkintoa myöhemmin.
Sitä ei koskaan sanottu suoraan, mutta tiesin että vanhemmat toivoivat minun menevän yliopistoon. Kun sitten eka vuosi yliopistossa oli takana ymmärsin miksi. Kyse ei ollut siitä, että pitäisi "olla jotain" tai rahasta.
Toivon samaa lapselleni. Oli se häntä kiinnostava yliopistotutkinto tai harrastus: kyse on siitä, että koulutus on parhaimmillaan sisältöä, henkistä pääomaa, joka muokkaa ajattelua. Luulin kaiken työn olevan sellaista kitumista mitä koin kaupassa. Nyt unohdan kellon ja työtä ohjaa sisäinen motivaatio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika monella tuollainen alemmuudentunne ja paine on ihan omassa päässä. Kusipäitä ja juntteja löytyy ihan jokaisesta ikäryhmästä ja sosiaaliluokasta, samoin kuin niitä fiksuja ja avarakatseisia. Jos on huonoja kokemuksia jostakusta korkeasti koulutetusta niin ei kannata ajatella että muut olisivat samanlaisia. Yleensäkään ei kannata perustaa tekemisiään ja ajatuksiaan siihen mitä kuvittelee että muut ajattelevat.
No kyllä mä ainakin aion kannustaa lapsiani kouluttautumaan. Aion myös omasta ja tuttujeni kokemuksesta ohjeistaa, että kannattaa yrittää valita työllistävä ala ja ammatti, ettei pelkästään elä jossain haavemaailmassa. Painostuksen puolelle saattaa hyvinkin mennä, jos ei koulu maistu teini-iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen työläissuvun lapsi, ja lähisuvun ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) yliopistotutkinnon suorittanut ja itse asiassa erittäin hyvin työurallani menestynyt.
Miehellä sama juttu.
Vanhemman lapsen osalta sössin tuputtamalla liikaa. Hän tulkitsi sen painostukseksi ja sai stressiä ja ahdistusta. Itse halusin vain varmistaa, että ymmärtää että kaikki on mahdollista.
Nyt ymmärrän, että tärkeintä on löytää intohimonsa, tehdä sitä täysillä ja olla onnellinen. Se riittää.
Varmasti menestyspainetta on, etenkin jos vanhemmat ovat itse joutuneet tekemään kovan työn menestyksensä eteen eivätkä lapset kykene samaan.
Keskiluokkaisissa perheissä on paljon tämäntyyppisiä ongelmia. Koko lapsuus on saatettu toitottaa lapsen suurta lahjakkuutta. Sitten, kun lapsen pitäisi ottaa itse vastuuta ja pärjätä myös muuten kuin luontaisilla lahjoilla, tulee ongelmia.
Vaativat vanhemmat ja saamattomat lapset. Lapset ovat saattaneet saada täysin erilaisen kasvatuksen kuin vanhempansa, eikä heillä ole motivaatiota tai kiinnostusta pyrkiä kovin korkealle elämäässään. Liian suuret paineet voivat myös latistaa ja myös saamaan lapset vihoittelemaan vanhemmilleen lyömällä opinnot lekkeriksi.
Sitten on tietysti niitä hyviä perheitä, joissa koulutus on ollut itseisarvo olematta mikään päivänpolttava puheenaihe tai ylpeilyn kohde. Tällaisten perheiden lapset saattavat ajautua luontaisesti hyvälle urapolulle ilman vanhempien painostusta tai suuria pinnistelyjä. Usein ahkeruutta pidetään kuitenkin hyveenä.
Täytyy toisaalta muistaa sekin, että yhteiskunta on muuttunut. Joskus 70-luvulla opiskelemaan lähdettiin helposti ja akateeminen ura avautui monelle huonompiosaisellekin. Nykyisin koulutus tai ainakin siihen suhtautuminen periytyvät voimakkaasti. Tulevaisuudessa yhä useampi korkeasti koulutetun lapsi putoaa vanhempiaan alhaisempaan yhteiskuntaluokkaan. Lisäksi akateemisten täytyy tehdä yhä enemmän helppoja rutiininomaisia töitä, joilla ei välttämättä ole tekemistä heidän varsinaisen koulutuksensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No DI:t ovat kyllä mielestäni vielä taviksia. Jotain kirurgia voisi jo pitää nerona.
T. DI-opiskelija
Paineita varmasti on. Näkymättömät paineet pahimmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oma ehtoni lapsille on opiskella ammatti/tutkinto, jonka tuomalla osaamisella työllistyy & tienaa elantonsa yksityiseltä sektorilta. Koulutustasoon katsomatta, hukkamaisterismia ei hyväksytä.
Olen tohtorin ja maisterin lapsi. Minua ei koskaan painostettu uravalinnassa, mitä kyllä näin jälkikäteen olisin itse asiassa toivonut. Minulle annettiin avarakatseisesti vapaat kädet kulkea kantapään kautta ja niin myös tein. Olen aina haaveillut kaikenlaisesta menestyksestä, mutta olin hieman hukassa nuorena. Lopulta päätin, että minun on aivan pakko olla vähintäänkin maisteri. En kestä oloani muuten, en voi elää loppuikääni ilman hyvää titteliä. Minulle se ajattelutapa oli lähes jokapäiväistä taustalla häilyvää tuskaa alisuoriutumisestani, itseni ja identiteettikäsitykseni jatkuvaa peilaamista ympäröivään yhteiskuntaan. Nyt matkalla maisteriksi voin paremmin, kun pystyn arvostamaan itseäni enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 21:05"]
Minun vanhempani ovat opistotason koulutettuja, mutta aina kannustaneet koulunkäyntiin. Saivat paheksuntaa hakiessani amikseen, mutta kukaan arvostelijoista ei laittanut arvoa sille, että suoritin kaksoistutkinnon. Nyt sekä minä että veljeni teemme väitöskirjaa (amis+yo-taustalla) ja arvostelijoiden lapset ovat korkeakoulutettuja taiteilijoita pätkätöissä.
[/quote]
Eiköhän kaikilla väikkäriä tekevillä ole yo taustalla, monella toki amiskin, joten miksi toit tuon esille?
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 22:15"]
Varmasti menestyspainetta on, etenkin jos vanhemmat ovat itse joutuneet tekemään kovan työn menestyksensä eteen eivätkä lapset kykene samaan.
Keskiluokkaisissa perheissä on paljon tämäntyyppisiä ongelmia. Koko lapsuus on saatettu toitottaa lapsen suurta lahjakkuutta. Sitten, kun lapsen pitäisi ottaa itse vastuuta ja pärjätä myös muuten kuin luontaisilla lahjoilla, tulee ongelmia.
Vaativat vanhemmat ja saamattomat lapset. Lapset ovat saattaneet saada täysin erilaisen kasvatuksen kuin vanhempansa, eikä heillä ole motivaatiota tai kiinnostusta pyrkiä kovin korkealle elämäässään. Liian suuret paineet voivat myös latistaa ja myös saamaan lapset vihoittelemaan vanhemmilleen lyömällä opinnot lekkeriksi.
Sitten on tietysti niitä hyviä perheitä, joissa koulutus on ollut itseisarvo olematta mikään päivänpolttava puheenaihe tai ylpeilyn kohde. Tällaisten perheiden lapset saattavat ajautua luontaisesti hyvälle urapolulle ilman vanhempien painostusta tai suuria pinnistelyjä. Usein ahkeruutta pidetään kuitenkin hyveenä.
Täytyy toisaalta muistaa sekin, että yhteiskunta on muuttunut. Joskus 70-luvulla opiskelemaan lähdettiin helposti ja akateeminen ura avautui monelle huonompiosaisellekin. Nykyisin koulutus tai ainakin siihen suhtautuminen periytyvät voimakkaasti. Tulevaisuudessa yhä useampi korkeasti koulutetun lapsi putoaa vanhempiaan alhaisempaan yhteiskuntaluokkaan. Lisäksi akateemisten täytyy tehdä yhä enemmän helppoja rutiininomaisia töitä, joilla ei välttämättä ole tekemistä heidän varsinaisen koulutuksensa kanssa.
[/quote]
Ai 70-luvulla opiskelemaan lähdettiin helposti? Mihin tämän perustat? Kyllä se oli vanhemmilta iso taloudellinen uhraus kouluttaa lapset oppikoulussa. Moni laposi joutui muutamaan pois kotoa 11v iässä koulunkäynnin takia.
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 23:02"][quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 21:05"]
Minun vanhempani ovat opistotason koulutettuja, mutta aina kannustaneet koulunkäyntiin. Saivat paheksuntaa hakiessani amikseen, mutta kukaan arvostelijoista ei laittanut arvoa sille, että suoritin kaksoistutkinnon. Nyt sekä minä että veljeni teemme väitöskirjaa (amis+yo-taustalla) ja arvostelijoiden lapset ovat korkeakoulutettuja taiteilijoita pätkätöissä.
[/quote]
Eiköhän kaikilla väikkäriä tekevillä ole yo taustalla, monella toki amiskin, joten miksi toit tuon esille?
[/quote]
Olisko niin, et on amis ja yo, eli kirjoittanut tietyt aineet, mutta ei koko lukiota suoritettuna??
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 21:53"]
Aika monella tuollainen alemmuudentunne ja paine on ihan omassa päässä. Kusipäitä ja juntteja löytyy ihan jokaisesta ikäryhmästä ja sosiaaliluokasta, samoin kuin niitä fiksuja ja avarakatseisia. Jos on huonoja kokemuksia jostakusta korkeasti koulutetusta niin ei kannata ajatella että muut olisivat samanlaisia. Yleensäkään ei kannata perustaa tekemisiään ja ajatuksiaan siihen mitä kuvittelee että muut ajattelevat.
[/quote]
Minusta on vain kurjaa tuen puute. Ei se mitä joku ajattelee, vaan se, että ei tue. Tai onko se sitten tukea, että vaaditaan sanattomasti ja odotetaan, petytään?
Suhtautuminen koulutukseen todella vaikuttaa periytyvän. Koulutus on henkistä pääomaa. Jotkut toisen asteen käyneet halveksivat henkisen pääoman kartuttamista. Itse ei ole pakko opiskella, ellei halua. Mutta jotain kertoo ihmisestä se, että halveksii toisen ihmisen kasvu- ja oppimisprosessia. Ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen on avainasia. Eri ihmiset haluavat eri asioita.
Mikäs siinä. Kukin kasvattaa tyylillään. T. Jonna
Jos tulee akateemisesta suvusta kuten minä, ei tästä aiheesta pääse eroon mitenkään. Mietin aihetta päivittäin, jotenkin se tulee aina mieleen. Ne on karmivia tilanteita kun nää sukulaiset kyselee häissä tms kuulumisia ja Ainoa asia mikä kelpaisi vastaukseksi on että on lakimies, opettaja, ekonomi, di tai lääkäri. En ole mitään noista, mutta todella kovasti paiskin töitä ja voin ylpeänä sanoa tienaavani melkein 40 k vuodessa ilman, että kyseessä olisi mikään suojatyöpaikka.